sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Judas Priest - metallin pioneerit


Tilasin hiljattain Cdon.comista Neil Danielsin kirjan Judas Priest - metallin pioneerit (alkuteos Defenders Of The Faith - The true story of  Judas Priest). Daniels on englantilainen musiikkijournalisti. Hän on aikaisemmin kirjoittanut kirjan muun muassa Bon Jovista.

Daniels on Judas Priest -kirjaa kootessaan haastatellut bändin entisiä jäseniä sekä lähipiiriin kuuluvia tai kuuluneita henkilöitä. Yhdenkään nykyisen soittajan haastatteluja ei ole kirjaa varten annettu. Kirjoittajalle oli ilmoitettu, ettei yhtye halua olla missään tekemisissä moisen hankkeen kanssa. Kummallista. Tästä ei tosin ole pahemmin haittaakaan, koska teksti etenee sujuvasti muutenkin ja kattaa hyvin bändin vaiheet.


Judas Priest vuonna 1975.

Koska mukana ei ole kuin vanhoista lehdistä poimittuja kommentteja Rob Halfordilta ja kummaneilta, ääneen pääsevät bändin alkuperäinen laulaja Al Atkins, entinen laulaja Tim Ripper Owens ja monet muut, joita ei Judas Priestiin osaisi heti yhdistääkään.

Kirjoittaja on toisinaan hiukan hukassa mielipiteittensä kanssa. Oikeututusti hän pitää Owensin aikaisia Priest-levyjä Jugulatoria (-97) ja Demolitionia (-01) huonoina, mutta että vuoden 1988 levy Ram It Down olisi niihin verrattavissa, kuulostaa lähinnä hullulta.


Judas Priest 2005.

En tiedä minkö kokoinen mies Daniels itse on fyysisesti, mutta tuskin mikään kovin iso. Hän nimittäin kuvailee Tim Owensia "raamikkaaksi".

Tapasin Owensin Tampereen Sauna Open Airissa kaksi vuotta sitten. Mies oli suorastaan hämmästyttävän lyhyt ja heiveröinen ollakseen ollut maailman ehkä kovimman hevibändi laulaja. Kaverin kädenpuristuskin oli aivan jotain muuta kuin hurjalta hevilaulajalta odottaisi - löysä kuin vanhalla mummolla.


Paul Bostaph (ex-Testament, Slayer) ja Tim Ripper Owens Tampereella 2010.

Kirjan ovat suomentaneet Juuso Arvassalo ja Jere Saarainen. Käännöstyö on kulkevaa, eikä kaveruksilla ole ollut vaikeuksia saada englannikielisille ilmauksille suomalaisvastineita. Kännetyissä rokkikirjoissa häiritsee monesti kauhea kapulakieli.


Kyllä, Judas Priest! Kuva vuodelta 1973. Huomaa rumpali Chris "Congo" Cambellin komea afrotukka.

4 kommenttia:

  1. Makunsa tietysti aina kullakin, mutta mielestäni elämäkertakirjojen kirjoittajien kannattaisi pysytellä yleisluontoisemmassa levyjen kuvauksessa sen sijaan, että kovin painokkaasti kertoilisi mistä levystä kirjailija ei ei itse pidä.

    Esim. Ram It Downin leimaaminen huonoksi on tosiaan sen verran hullua, että ainakin moinen väite pitäisi perustella varsin vahvasti ja kertoa, miksi on sitä mieltä. Jos perustelu on johdonmukainen, niin mikäs siinä sitten, se on kirjailijan oma näkemys, mutta ainakaan minään universaalina totuutena ei pidä väittää Ram It Downin olevan huono.

    Henkilökohtaisesti rankkaan Ram It Downin varsin hyviin asemiin Priest-diskografiassa. Vankkaa keskikastia. Sen sijaan mainitut Ripper-aikakauden levyt ovat pahnanpohjimmaisia. Jugulatorilla on pari kohtalaista biisiä, mutta Demolition on huonointa mitä yhtye on ikinä julkaissut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Demolition on selvästi erilainen Priest-levy, joka voi olla yksi syy levyn arvostukseen. Kuunneltava levy, ei kuitenkaan lähelläkään Priestin parhaimmistoa. Jekyl & Hide, Metal Messiah ja Lost and Found ovat parhaimmistoa.

      Poista
  2. Kiitos kommenteista molemmille.

    Demolitionin Lost And Found on hieno kappale. Jugulatorin myin pois tarpeettomana, aivan kauhea levy. Demolitionilla sentään jotain hyvää.

    VastaaPoista
  3. Jugulatorin Bullet Train on todella kova kappale.

    VastaaPoista