Pakkaspäivänä Ruissalossa osa 1 - Kuuvannokka

Viime viikolla tuli talvi Lounais-Suomeenkin. Lumi-infernon jäljiltä työmatka kumpuraisilla teillä oli yhtä taiteilua, kuin perunapellolla olisi ajellut. 

Tiekarhuja tuli ikävä Turun kaupungin katuja kyntäessä. Järeillä vehkeillä ajoradat olisi saatu helposti kuntoon, mutta ne myytiin pari vuotta sitten pois ilmastonmuutoksen takia. Ei kuulemma enää ollut tarvetta moisille.

En erityisemmin ole lumen ja pakkasen ystävä. Siitä ei koidu kuin kuluja ja haittaa. Mutta on tässä puolensakin - viime talven monen kuukauden pimeys ja vesisade ei sekään paras mahdollinen ollut. Ja hei; vihreätkin pääsevät nyt hiihtämään jos osaavat. 

Suuntasin lauantaina Turun Ruissaloon kävelylle ja talvikuvia ottamaan. Pakkasta oli eri lähteistä riippuen 10 - 13 astetta. Kun ei tuullut lainkaan, tarkeni hyvin.  

Ihmisiä oli odotetusti liikkeellä paljon. Kuuvan parkkipaikalle sai oikein jonottaa.

Jos oli ulkoilijoita odotetusti paljon, olivat myös näkymät erityisen komeat. Airistolla meri höyrysi lievästi. Ikävä kyllä ei niin komeasti kuin viisi vuotta sitten Nauvossa. Tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2016/01/hoyryava-meri-nauvon-lossilla.html

Kuuvannokan kallioilta zoomailin Vepsän ulkoilusaaren suuntaan. Enää neljä ja puoli kuukautta, niin sinnekin pääsee taas vesibussikyydillä. 

Tammikuinen Timalipolku

Vuoden 2021 ensimmäinen ulkoilu tapahtui lauantaina 2. tammikuuta. Jo tovin mielessä ollut Timalipolku Raisiossa kutsui.

Mukana matkassa oli Vepsän ulkoilusaaresta tutuksi tullut Ari, jolle tämä maasto naapurikaupungissa oli uusi kokemus.  

Raision venesatamasta Hahdenniemestä alkavalla Timalipolulla kävellessä ja Nesteen öljyjalostamon lähellä Kukonpäässä piipahtaessa keli vaihtui melkein silmissä lauhempaan, eikä palatessa ollut pakkasesta tietoakaan. 

Matkalla katselimme Hahdenniemen vastapäätä Turun Pernossa olevaa Mayerin telakkaa. Iso paatti oli taas työn alla.

Vielä aamupäivällä oli keli oli vähän miinuksen puolella ja puissa mukavasti huurretta. Sumuakin piisasi niin, etteivät "maailman kahvat", telakan massiiviset siniset nosturit, näkyneet kunnolla. 

Eräs työkaveri pitää venettään talvisäilössä Hahdenniemessä. Hän on kyllä kuvaillut komistuksensa ulkonäköä, mutta en sitä kymmenien muiden joukosta bongannut. Sen sijaan huomasin, että erääseen alueella olevaan rakennukseen oli ilmestynyt moottoripyöräkerhon logo. Ehkä niemessä raikaa nyt joku muukin ääni kuin perämoottorin putputus. 

Timalipolku on neljä kilometriä pitkä. En tarkkaan tiedä millainen versio meille siitä tuli, emme tallustelleet koko matkaa virallista reittiä pitkin. Kaikkiaan Arin mittariin kertyi 5,1 kilometriä. 

Polku oli osittain todella vetinen. Pahimpia savikohtia oli välillä vaikea ohitella. Maastopyörillä oli onnistuttu levittämään läjiä kahta kauheammin. 

Halusin käydä Kukonpäässä, vaikka viime keväänä Herra Anonyymi kirjoittikin silloisen blogijuttuni  http://kaislatuuli.blogspot.com/2020/04/timalipolulta-kukonpaahan.html kommenttiosioon, ettei alueella ole suotavaa liikkua. 

En silti epäröinyt mennä Kukonpäähän, vaikka mielessä vilkkuikin kauhukuvat mahdollisesta pidätyksestä ja päiväkausien lusimisesta Raision poliisivankilassa. Vedellä ja näkkileivällä pitäisi elää kun pizzataksi ei tuntisi nykyistä osoitettani. Selli olisi kylmä ja karu, eikä siellä olisi televisiota. Alapedillä röhnöttävä tatuioitu murhamies Hakinmäestä saattaisi yöllä vaikka raiskata minut.

Kukonpään rannoilla oli todella kaunista. Vastapäätä näkyi Turun Ruissalon Kallanpää, joka on armeijan varikkoaluetta. 

Palvelin Pansion laivastoasemalla ja täten myös Kallanpään kiertovartiossa syksyllä 1990. Nesteen öljyjalostamo oli pimeässä syysyössä vaikuttava näky kirkkaine valoineen. "Gotham City", sanoi eräs naantalilaismatruusi, jonka ääni ärsyttävän metallinen kuin avaimen nielleenä. Batman-elokuva oli tuolloin uudehko ja öljyjalostamosta tuli lepakkomiehen kaupunki mieleen. 

Vuoden 2021 debyyttiulkoilu meni sen verran putkeen, että tämän jälkeen on tullut käytyä luonnon helmassa jo useita kertoja. Valokuvistakin tuli mielestäni hyviä. En välttämättä päivittele blogia reaalijärjestyksessä, jolloin aikajana voi olla laajahkokin. 

Oinilan jokipolulla Paimiossa

Huomasin viime viikolla Facebookin Varsinais-Suomen luontoliikkujat-ryhmässä kuvia Paimiossa sijaitsevasta Oinilan jokipolusta. 

Polku ei ollut ennestään tuttu. Sitä pidä sekoittaa lähistöllä olevaan uudehkoon Vähäjokipolkuun, josta tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2020/04/paimion-vahajokipolulla.html

Paimion reissulle sain seuraksi turkulaisen luonto- ja historiaharrastaja Harri Nato Leinon. Hänkään ei ollut Oinilan polusta vielä kuullut, mutta lähti mielellään luonnon helmaan kun moista ehdotin. 

Keskivaikeaksi luokiteltu Oinilan jokipolku on virallisena reittinä melko uusi. Se on toteutettu vuonna 2018 yhdessä Paimion kaupungin, yksityisten maanomistajien ja Toimintakeskus Apilan kanssa. Polun huollosta ja ylläpidosta vastaa Paimionjokiyhdistys.

Polku on kaksi kilometriä pitkä ja se alkaa Toimintakeskus Apilan pihalta osoitteesta Sähköyhtiöntie 4. Leinon navigaattori tosin neuvoi meidät pari kilometriä kauemmaksi Paimion kotiseutumuseon parkkipaikalle, mutta perinteinen "ikkuna auki ja kysymys vastaantulijoille"-menetelmä auttoi jälleen. 

Peltojen laidassa joen vierustaa kulkiessa sai alkumatkasta olla tarkkana, ettei liukastele jyrkällä penkalla. Käyntipäivänämme polku ei onneksi ollut savinen eikä kovin luminenkaan. 

Uudenkarheita pitkospuita oli alkumatkassa jonkun verran. Paimionjoen reunamilla etenevää reittiä näytti tallatun kymmeniä, ellei jopa satoja vuosia ennen reitin virallistamista.

Jokivarsi näytti oikein komealta tähänkin vuodenaikaan. Kesällä ja ruska-aikaan nämäkin maisemat lienevät parhaimmillaan.

Polun pituus saattaa äkkiseltään vaikuttaa turhan lyhyeltä, mutta ainakin tällä kertaa se oli juuri sopiva.  Paluumatkan kun taittaa Sähköyhtiöntietä pitkin, tulee reitin kokonaispituudeksi kolmisen kilometriä. 

Talvisessa Naantalissa 9. tammikuuta

Viime viikon lauantaina oli jälleen asiaa Naantaliin. Tällä kertaa ei kumminkaan Luolalanjärven luontopolulle tai metsään yleensäkään, vaan Naantalin vanhan kaupungin rannoille. 

Ruuhkaa ei tammikuisena koronalauantaina juuri ollut, mitä nyt ulkoilijoita jonkun verran liikkeellä. Pari rohkeaa talviuimariakin pulahti mereen kirkon kupeessa. 

Vastoin tyypillistä naantalilaista talvikeliä, nyt ei tuullut lainkaan. Lämpömittari oli vain vähän miinuksella ja merikin aivan tyyni. Yleensä näissä maisemissa tuppaa talvisin tuulen takia olemaan brutaalit oltavat. 

Uusinta uutta oli Kailon saareen johtavan sillan lähistöllä ollut merimerkki. Väittäisin, ettei se ole siinä kauan ollut tai sitten olen niin puusilmä, että se on jostain syystä jäänyt huomioimatta. Ilmeisesti kyseessä on pieni tekosaari, johon on pystytetty veneilijöille ohjausmerkki.  

Turun Sanomat, kuten moni muukin media, uutisoi joulukuussa, että Muumimaailman Teatteri Emmassa oli sytytetty tulipalo. Syylliset saatiin kiinni melko pian ja hyvä niin. 

Olen vuosikausia ihmetellyt miksi Muumimaailmaan pääsee talvisin ja kauden ulkopuolella kävelemään sisälle täysin esteettä. Vandaaleja mopopoikia luulisi Naantalissa riittävän, joten on aika riskaabeliä jättää kaikki hajoitettava kuin tarjottimelle. 

Hyvä kun suurimmalla osalla on järki päässä, jolloin tällaisestakin miljööstä pääsee nauttimaan täysin ilmaiseksi.