Aloittaessani matkustelun laajemmassa mittakaavassa vuonna 2005, en asettanut sen kummempia tavoitteita missä pitäisi käydä ja mitä pitäisi nähdä. Kuudessa vuodessa olen nähnyt monta paikkaa, joista en tuolloin vielä osannut haaveillakaan.
Lentokoneessa olin ennen vuotta 2005 ollut viimeksi 1992. Silloin lomailin kaksi viikkoa Espanjaan kuuluvalla Ibizan saarella. Tuo Välimeren aurinko- ja bilesaari oli toinen lentokoneella tehty ulkomaanmatkani. Ensimmäinen oli toukokuussa 1989. Silloin kohteena oli Espanjan Aurinkorannikolla sijaitseva Torremolinos. Matkailukärpänen puri jossain määrin jo tuolloin, mutta seuraavaan reissuun meni kuitenkin kolme vuotta.
Lindoksen temppelinraunoilla Rodoksella 2010.
Innostukseni taisi jossain määrin lopahtaa Ibizan matkan jälkeen, koska seuraava lentokonereissu oli vasta kolmentoista vuoden kuluttua. Tässä välissä ehdin koluta aika paljon Viroa ja jonkun verran Ruotsiakin. Etelän kohteisiin ei ollut hinkua, koska en pahemmin tykännyt Ibizasta. Millainen virhe se jälkikäteen ajateltuna olikaan! Nyttemin "etelästä" kuten Kanarian saarilta ja Rodokselta on löytynyt vaikka mitä hienoja nähtävyyksiä. Ibizalla ei ollut mielestäni kuin discoja, discoja ja taisipa jonkun discon takana olla heikkarantakin.
Kaalin meteoriittijärvellä Viron Saarenmaalla 2008.
Tahti kiihtyi vuonna 2005. Ohjelmassa oli Viron Hiidenmaa, Sweden Rock Festival Etelä-Ruotsissa ja elokuussa Islanti. Pitkäaikainen unelmamatkakohteeni. Reissu sai alkusysäyksen syksyllä 2004, kun työkaverini Janne otti asian puheeksi. Voikin sanoa, että siitä reissusta alkoi matkailuinnostukseni.
Ulkomaanmatkoja olen viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana tehnyt keskimäärin ehkä neljä per vuosi. Kaikki ovat suuntautuneet lähialueille Pohjoismaihin ja Baltiaan sekä Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Aasian puolella piipahdin päivän verran toukokuussa 2010, kun teimme retken Kreikkaan kuuluvalta Rodoksen saarelta Turkin Marmarikseen. Kaukaisin paikka taitaa olla Azorit Atlantin valtamerellä.
Azoreilla 2008.
Unohtaa ei myöskään sovi kotimaanmatkailua. Vaikka Suomessa liikkuminen ja majoittuminen on kallista, löytyy maastamme vaikka mitä nähtävää. Reissut Pyhätunturille Lappiin 2005, 2007 ja 2010 ovat olleet hienoja. Mitä nyt vähän takapuoli vähän puutuu 15 tunnin linja-autossa istumisesta per suunta.
Ahvenanmaa on ehkä upein paikka koko Suomessa. Saaristomeri ja Turun saaristo. Bengtskärin majakka. Pohjois-Karjala ja Kainuu ovat minulle vielä kartoittamatonta seutua. Kansallismaisema Koli pitäisi vielä joskus nähdä. Onhan noita roppakaupalla muitakin.
Andy McCoyn patsaalla Pelkosenniemellä 2010.
Keskiverto suomalainen palkansaaja tienaa kuulemma 3400 euroa kuukaudessa. En tiedä missä sellaisia summia tahkotaan. Itse pystyn kyllä maksamaan asuntoni vuokran, syömään usein ulkona, ostamaan silloin tällöin äänilevyjä ja toteuttamaan haaveitani matkustamalla ulkomailla. Opiskelija- ja jonkinlaista boheemielämääkin tuli viettettyä aika lailla takavuosina, mutta nyt olen pitkälti lopettanut rahojen kantamisen baareihin. Ehkä yritän näin saada menetettyjä matkailuvuosia takaisin. Se on huomattavasti kannattavampaa kuin notkua viikonloput kuppiloissa.
Tsekeissä, Prahan vanhassa kaupungissa 2010.
Suunnitelmissa on vielä monta matkakohdetta. Yritän pitää homman realilistena totetuttaa, enkä rakentele turhia pilvilinnoja. Päiväuneksia voi toki vaikka mistä, mutta näillä palkoilla on oltava realisti. Lähivuosien kohteita voivat olla esimerkiksi Gotlanti, Berliini, Amsterdam, Huippuvuoret, Islanti, Norja ja Puolasta Gdansk, Krakova tai Warsova - mielellään kaikki.
Muutaman vuoden mielessä pyörinyt Madeira on luontokohteiden kärkipäätä. Se toteutuu ensi talvena. Kyllä matkailu avartaa!
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Pohdintaa ulkomaanreissuista
Tunnisteet:
Ahvenanmaa,
Azorit,
Bengtskär,
Ibiza,
Islanti,
Kaalijärvi,
Kreikka,
Lappi,
Madeira,
matkailu,
Norja,
Praha,
Puola,
Rodos,
Teneriffa,
Viro
lauantai 24. syyskuuta 2011
Haltiatuli - keramiikkataidetta
Poikkesin lauantaina 24. syyskuuta Haltiatuli -näyttelyssä. Se pitää sisällään turkulaisen keramiikka-artesaani Laura Nurmen keramiikka- ja vähän muutakin taidetta.
Näyttely on avoinna syyskuun loppuun asti osoitteessa Brinkkalan Outolintu, Vanha Suurtori 3, Turku. Sisäpihalle pääsee esimerkiksi Hämeenkadulta Kårenia vastapäätä.
Brinkkalan Outolinnussa on useiden käsityöläisten töitä myynnissä. Putiikki on varsin kattava lahjatavaraliike. Hyllyiltä löytyy niin sepän tekemiä koruja ja riipuksia kuin taiteilijoiden postikorttejakin. Kannattaa poiketa!
Lauran töitä on myynnissä Tuulenpesässä Puutarhakadulla Turun Portsassa.
http://haltiatuli.blogspot.com/ Lauran blogi
https://www.facebook.com/pages/Haltiatuli/134281526641094 Haltiatuli Facebookissa
Tunnisteet:
artesaani,
Brinkkala,
Brinkkalan Outolintu,
Haltiatuli,
Hämeenkatu,
keramiikka,
Kåren,
lahjatavara,
Laura Nurmi,
näyttely,
Turku,
Tuulenpäesä,
Vanha Suurtori
perjantai 23. syyskuuta 2011
Sweden Rock Festival -muisteloa
Työpaikalla on työpäivän aikana muutama tauko. Tauoilla ei ole yleensä muuta tekemistä kuin lukea Turun Sanomia, kuunnella työkaverien juttuja, syödä, katsella televisiosta tylsiä iltapäiväuusintoja tai surffata taukotilan koneella.
Perjantaina 23. syyskuuta kävin pitkästä aikaa Sweden Rock Festivalin kotisivuilla. Sivut olivat uudistuneet jonkun verran. Ensimmäiset esiintyjät julkaistaan joulukuussa, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.
Kävin Sweden Rockissa seitsemän kertaa, vuosina 2002-2008. Matkat taitettiin helsinkiläisen Elmu ry:n bussilla. Pari viimeistä vuotta olivat minulle aikamoista tervanjuontia, joten olen tietoisesti pitänyt taukoa.
Festarimatkailu alkoi käymään kunnon ja psyykkeen päälle sen verran rankasti, ettei Sweden Rockiin, joka järjestetään Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa, ole ollut pahemmin ikävä. Paremmat unenlahjat, hermot ja pari vuorokautta lyhyempi reissu muuttaisivat asian varmasti heti. Sen sijaan matkaseura on ollut pääosin ensiluokkaista ja järjestelyt toimineet hienosti.
Surffaillessani tauolla töissä, luin ensimmäisen SRF-reissuni festariraportin Suen nettisivuilta. Jopas tulikin nostalginen olo! Ehkäpä vielä joskus lähden Sweden Rockiin...
Sweden Rock Festival 2002
06.06.-08.06.2002 Sölvesborg, Ruotsi
Etelä-Ruotsin Sölvesborgissa järjestettävä Sweden Rock Festival kiinnitti huomioni pari vuotta sitten. Tuntuu uskomattomalta, että noinkin lähellä omaa asuinpaikkaa järjestetään rokkijuhlat, joiden esiintyjälista hakee vertaistaan. Kaikki omat suosikkibändit Diosta Deep Purplen kautta Dee Snideriin ja Molly Hatchetiin ovat esiintyneet siellä viime vuosina. Kyseessä on siis eräänlainen vanhojen hard- ja hevibändien kierrätyspaikka.
Suomessa ei tietääkseni kukaan ole edes yrittänyt järjestää Sweden Rockin kaltaista juhlaa. Onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi jossain Laihialla esiintyisi parikymmentä menneiden vuosien suursuosikkia. Uskon kuitenkin, että ainakin pienimuotoisemmalle samalla konseptilla toimivalle festarille olisi täälläkin kysyntää.
Helsingin elävän musiikin yhdistyksen kautta järjestyi tilaisuus lähteä matkalle. Mukana oli kolmisenkymmentä hyvästä musiikista kiinnostunutta ihmistä ympäri Suomea, ei pelkästään pääkaupunkiseudulta. Tampere oli hyvin edustettuna kuten myös Riihimäki ja Uhtuakin. Yllättävää oli se, että vaikka porukan keski-ikä oli kevyesti päälle kolmekymmentä, oli mukana junioreitakin, jotka olivat syntyneet vuonaa 1985!
Lähtö oli keskiviikkona 5. päivä kesäkuuta Turusta iltalaivalla. Ajomatkaan meni koko päivä, perillä olimme joskus viiden paikkeilla. Majapaikkana toimi mukava ja edullinen hostelli, jossa yövyimme neljän hengen huoneissa. Matkaa festivaalialueelle oli kymmenisen kilometriä. Osa matkustajista meni festarin viereiselle leirintäalueelle.
Riennot alkoivat jo torstai-iltana, mutta itse en matkaväsymyksen takia voinut niihin osallistua. Alueella oli neljä lavaa, kaksi isompaa ja kaksi pienempää. Näillä viimeksi mainituilla lavoilla oli menoa ja meininkiä jo torstaina. Muutaman Suomessa tuntemattoman yhtyeen joukosta mainittakoon Thin Lizzyä soitellut, hassusti nimetty Thin Lipstick, joka oli kuulemma hyvä. Se ei kuitenkaan kuuleman mukaan päihittänyt japanilaista The Savoy Trufflea. Bändiä on verrattu muun muassa Jimi Hendrixiin ja Freehin.
Allekirjoittanut bussissa kattoluukun alla.
Perjantai 7.6.
Perjantaina Rock Stagen (toinen isoista lavoista) ensimmäinen yhtye oli Freedom Call. Bändi tulee Saksasta esittää sankariheviä vähän Gamma Rayn tyyliin. Katselin keikan samassa paikassa istuen, eikä yhtye tehnyt järin mielenkiintoista vaikutusta. Käsittämättömänä pohjanoteerauksena voi pitää encorea, joka oli versio Manowarin Carry Onista. Lavalle tassutteli laulamaan muutama nuori nainen, jotka olivat voittaneet jonkun kilpailun. Kyseessä ei ainakaan ollut laulukilpailun voitto, koska naikkoset hoitivat osuutensa todella ontuen. Kokonaisuutena Freedom Call antoi itsestään negatiivisen vaikutelman, mutta levyllä bändi saattaa toimia paremmin.
Festival Stagella, jota ainakin kokonsa puolesta voi pitää alueen päälavana, esiintyi ensimmäisenä amerikkalainen southernrockyhtye Doc Holliday. Bändi on Suomessakin suhteellisen tunnettu ja vieraillut maassamme useasti. Doc Hollidayn leppoisaa soitantoa oli ilo kuunnella nurmikolla istuen. Bändiltä löytyy muutama todella kova biisi, joista nytkin kuultiin Southern Man, Lonesome Guitar ja keikan avannut Last Ride.
Jostain käsittämättömästä syystä juhlien suojelijaksi oli haalittu Thin Lizzyn edesmenneen keulahahmon Phil Lynottin äiti Philomena "Phyllis" Lynott. Muori sitten selitti isoimmalla lavalla välillä jotain, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää väliinkin. Juontajana toimi entinen Europe-rumpali Ian Haugland. Mies oli kovin paljon erinäköinen kuin Final Countdown -aikoina viisitoista vuotta sitten.
Sweden Stagella (toinen pienistä lavoista) aloittanut ruotsalainen Evergray ehti jo lopettaa sinne päästyäni. The Masterplan -kappale kuitenkin kuului kauemmaskin. Bändin voi bongata juhannuksena myös Nummirockista.
Evergrayn jälkeen aloitti Five Fifteen, jonka soundit eivät olleet kohdallaan. Laulaja-kitaristi Mika Järvinen sanoikin miksaajalle, että "sitten pistät volumen niin lujalle, että korvat soi" tai jotain vastaavaa. Mies myös esitteli yhtyeensä ruotsiksi sanomalla "finnjävlarna är tillbaka".
Äänenvoimakkuudesta bändi ei siis kärsinyt, mutta kova tuuli söi innokkaasti bändin musiikkia. Innocence Is No Excuse -biisin ensimmäisenä heittänyt helsinkiläisbändin kokoonpano on hiljattain vaihtunut kokonaan Järvistä lukuunottamatta. Satunnainen tarkkailija ei tässä asiassa huomannut muuta muutosta kuin ihmisten ulkonäön, soitto lienee pysynyt samana. Five Fifteen on Ruotsissa jonkinmoinen nimi, mutta yleisöä se ei valitettavasti liiemmin kerännyt lavan eteen ainakaan muutaman ensimmäisen kappaleen aikana. Kuuleman mukaan keikan loppupuolella oli jo ollut hieman parempi meno.
Nykyään Hanoi Rocksissa koskettimia soittava entinen 515-mies Pate Kivinen kertoi päivää myöhemmin, että "tulihan siinä bändissä soitettua 16 vuotta, joten eiköhän se ole ihan tarpeeksi kauan". Tiedä sitten mitä ongelmia laulaja ja bändijohtaja Järvisen kanssa on ollut, kun koko sakki vaihtuu kerralla.
Saksalainen Doro veti samaan aikaan Rock Stagella. Doro esitti uuden Fight-albuminsa biisejä ja useita entisen Warlock-yhtyeensä kappaleita. Nainen tuntui olevan haltioissaan hyvästä vastaanotosta ja kähisi välispiikit oikein innoissaan. Yleisöä Dorolla oli päivän siihen asti eniten. Doron yleisö oli todella miesvoittoinen. Coverina tuli Billy Idolin White Wedding.
Sweden Rockissa oli myös Suomen festareista poikkeava tapa ylläpitää nimikirjoitustelttaa. Paikkoja oli peräti kaksi, joissa kävivät pikku- ja keskitasonyhtyeet fanejaan tervehtimässä. Hieno tapa, jota kannattaisi harkita tuotavaksi Suomeenkin. Ainakin Doron nimmarisessio oli yhtä tungosta, kun karvaiset äijät rynnivät kohti tiskiä. Sain napattua neidosta muutaman kuvan lähietäisyydeltä, mutten jaksanut notkua testosteronikaaoksessa kovin kauan. Tappituntuma Doron nimmarisessiossa ja vielä ruotsalaisessa teltassa on kerrassaan pervo ajatus.
Doro jakelee nimikirjoituksia innokkaille faneilleen.
Ensimmäinen todella vanha orkesteri oli John Kay & Steppenwolf. Tämä Born to Be Wildin tehnyt bändi on juuri kyseisen kappaleen takia kuuluisa ja myös sen orja, joten se piti esittää nytkin. Yhtye on alun perin hajonnut jo vuonna -72, mutta kitaristi Kay pyörittää sitä nykyään. Bändi kuitenkin soitti varsin vetreästi, mutta kokonaisuus jäi tylsänpuoleiseksi. Steppenwolfilla näytti kumminkin olevan paljon ystäviä, eikä sen mukava, joskin tylsähkö, soitanta herättänyt sen ihmeellisempiä tuulahduksia suuntaan jos toiseen. Plussaa muuten siitä, että John Kayn nimi mainitaan etuliitteenä, eikä mies ratsasta pelkästään Steppenwolf-nimellä.
Samaan kategoriaan Steppenwolfin kanssa voidaan liittää seuraavana soittanut Manfred Mann, josta nykysukupolvi ei mitään tiedäkään. Yhtye vaikutti jo 60-luvulla menestyksekkäästi, mutta nyt vuosikymmenten jälkeen se on lähinnä todellista nostalgiaa sitä janoaville. Manfred Mannin musiikki ei mainittavasti poikennut edellä mainitusta, joten fanikanta lienee harvinaisen paljon samaa sarjaa.
Gamma Rayn esiintyessä jututimme parin muun suomalaistoimittajan kanssa backstagella Hanoi Rocksia. Koska äänentaso Sweden Rockissa oli melkein kaikilla bändeillä valtaisa, kuului sakemannien soitto vallan hyvin Hanoin bussiinkin asti. Yhtye soitteli pääosin tuoreimman New World Order -levynsä biisejä ja pakolliset Helloweenitkin toki tulivat.
Hetkeä aikaisemmin yleisessä lehdistötilaisuudessa kovin väsyneeltä vaikuttanut Andy McCoy oli nyt puolta tuntia myöhemmin meidän suomipoikien kesken jo huomattavasti pirteämpi mies. Michael Monroe sen sijaan oli pressiteltassakin hyvässä vedossa ja hoiti puheet kuuluvalla äänellä. Andy tyytyi lähinnä notkumaan viereisellä tuolilla. Mielessä kävikin, että McCoylla oli jonkinlainen rooli päällä. Hanoista oli runsas toimittajajoukko kiinnostunut aina Kreikan tv:tä myöten.
"Omien poikien" kesken Andy siis oli skarpimpi ja joi paikallista siideriä. Hanoit juttelivat mukavia, eikä mistään tähdenelkeistä ollut tietoakaan. Andy muun muassa ihmetteli kovasti Doron mukanaoloa samoilla festareilla ja Mike puolestaan ihmetteli sitä, että Andyn Angela-vaimolta on tulossa soololevy, jonka tekemisestä hän ei ollut ennen kuullutkaan. Hassua oli sekin, että välillä puhe meni englanniksi ja muuttuen vauhdissa suomeksi.
Hanoi Rocksilla oli Ruotsissa useampikin keikka saman viikon aikana, mutta Sweden Rock oli isoin esiintyminen. Bändille hankittu kaksikerroksinen bussi oli todellinen mukavuuslaitos, jonka takaosassa oli pehmustettu nahkasohva. Siinä olikin mukava köllötellä ja jutella. Pisteeksi i:n päälle Andy varasti sytyttimeni. Se jäi hetkeksi pöydälle lojumaan, koska mies pyysi jatkuvasti uudestaan tulta tupakkaansa, enkä viitsinyt aina kaivaa sitä esille uudestaan.
Minä ja pitkäaikaiset musiikki-idolini Andy McCoy ja Michael Monroe.
Hanoi Rocksin kautta sain kolmen muun suomalaisen toimittajan kanssa vieraspassit, joiden avulla avautui esteetön kulku backstagelle. Kaksi näistä toimittajista osoittautui todellisiksi nimikirjoitusfriikeiksi, joille mikään ei tuntunut riittävän. Miehillä oli kassikaupalla cd-vihkoja, lp-kansia, valokuvasuurennoksia, julisteita ja vaikka mitä mukanaan. Kun normaali ihminen tyytyy yleensä yhteen nimikirjoitukseen, oli näillä miehillä tavoitteet huomattavasti korkeammalla.
Nimmarimetsästyksen huipentumana pidettäköön sitä, että rohkeampi (röyhkeämpi) toimittajista piiloutui asuntovaunun alle sen jälkeen kun Rob Halford oli antanut käskyn tyhjentää backstagen ylimääräisistä henkilöistä. Mutta vielä oli, jumalauta vie, jotain saamatta ja mies pomppasikin vaunun alta kuin vuorikauris Halfordin kimppuun tämän tullessa paikalle. Nimikirjoitus siis tuli. Suomen kuuluisin nimmarimetsästäjä Eki-setäkin todennäköisesti kääntyisi nojatuolissaan jos tietäisi. Mainittavampaa haittaa miehistä tuskin kuitenkaan oli kenellekään. Vuoden yrittäjäpalkintoa mietittäessä lisättäköön sinne uusi kategoria.
Uuden tulemisen kokenut ruotsalainen Candlemass oli hyvässä vedossa, mutta keikka oli mielestäni liian pitkä. Laulaja Messiah Marcolin oli yhä varsin tuhti poika ja yllään hänellä oli samanlainen munkkikaapu kuin muinoin 80-luvullakin. Nightfall-levyn klassikkobiisit kuten Samarithan kuulostivat kuitenkin pitkästä aikaa todella hyviltä. Lavalla oli myös epätoivoinen kynttilöidensytytysoperaatio, joka meni pieleen kovan tuulen takia. Sölvesborgissa ruotsalainen heviyleisö otti omat poikansa hyvin vastaan.
Spendrups Stagella (nimi tulee paikallisesta olutmerkistä, joka sponsoria juhlia) soitteli hieman tuntemattomampia bändejä. Pääosin ne olivat ruotsalaisia nousevia kykyjä. Hiljattain levyn julkaissut ruotsalainen Zool ei kuulostanut lavalla ollenkaan samalta kuin levyllään, mutta tähän vaikutti varmasti se, etten kerinnyt kunnolla seuraamaan heidän showtaan. Käsittääkseni niin ikään paikallinen yhtye Damned Nation oli lähinnä huvittava esittäessään versioitaan Black Sabbathin hiteistä. Loppuhuipennuksena bändi vielä vetäisi Van Halenin Ain’t Talkin’ Bout Loven. Huh! Ihmettelen vaan sitä, että kun suurelle yleisölle saa kerrankin esiintyä, niin mahdollisuus sitten käytetään vesitettyjen coverien soittoon.
Status Quo soitti boogierockia Rock Stagella erittäin suurelle yleisölle. Äänentaso oli laskenut huomattavasti esimerkiksi Candlemassista, mikä ei todellakaan haitannut. Mukava kuunnella vähän hillitympää volumea. Noin 40 vuotta pystyssä ollutta brittibändiä ei vaivaa dementia eikä muutkaan vanhusten taudit. Caroline, Down Down, In The Army Now ja muut vanhat hitit saivat raikuvat aplodit. Kitaristit Rick Parfitt ja Francis Rossi ovat muuten vanhentuneet yllättävän vähän vuosien saatossa. Quo olisi varma valinta Suomeenkin vastaaville festareille, mikäli sellaiset joskus saadaan aikaan.
Quon kanssa samaan aikaan toisella lavalla soitti amerikkalainen hevibändi Virgin Steele. Suomessa melkoisen tuntemattomaksi jäänyt yhtye on kuin hiilipaperikopio Manowarista. Ihan niin kovaa uhoa ja puhkumista heillä ei lavalla ollut kuin Manowarilla, mutta meno oli sinne päin kallellaan. Bändillä on muutama erittäin pätevä kappale, joista nytkin kuultiin ainakin (Don’t Say Goodbye) Tonight.
Ainakin soittoaikataulunsa puolesta perjantain pääesiintyjä oli Halford. "Metal God" esitti setissään kaksikolmasosaa Judas Priestin kappaleita. Valinta olikin oikein onnistunut. Uudelta levyltä tuli vain pari biisiä, muutama debyyttilevy Resurrectionilta ja kaksi 90-luvulla lyhyen aikaa toimineelta Fight-yhtyeeltäkin. Keikka alkoi Priestin Painkillerillä ja loppu olikin yhtä menoputkea. Äänenvoimakkuus oli varmasti koko festari kovin, muttei se paljon haitannut, kun sellaiset kappaleet kuten Exciter, The Hellion/Electric Eye, Sinner, Freewheel Burning tai You’ve Got Another Thing Coming kajahtivat eetteriin.
Lauantai 8.6.
Lauantaina esiintynyt kolmas suomibändi Snakegod jäi näkemättä, koska kyytimme ei ollut vielä saapunut alueelle. Snakegod on Suomessa tuntematon tamperelainen hevibändi, jolla oli ilo ja kunnia aloittaa festarin toinen varsinainen päivä. Tiedä sitten mitä kautta yhtye on keikkansa hankkinut, mutta väliin se jäi joka tapauksessa.
Uudelleen koottu ruotsalainen 80-luvun hevibändi 220 Volt soitti Rock Stagella. Yhtye kuulosti rankemmalta kuin muistikuvat antoivat ymmärtää. Pullamössöimago oli muuttunut, sitä oli päivitetty 2000-luvulle.
Hanoi Rocks korkkasi päälavan lauantaina. Andy oli hyvässä vireessä, onneksi. Tosin pieni pelko oli perseessä, että tippuuko mies kitarasoolojensa aikana lavan jatkeena olleelta rampilta. Mukana kokoonpanossa oli siis myös kosketinsoittaja Pate Kivinen, jota ei oltu piilotettu verhon taakse, vaikka joku niin uumoilikin. Miken mukaan "he eivät ole mikään vitun Kiss, jolla on kolme soittajaa verhon takana".
Hanoi Rocksin Andy McCoy vetää sooloa päälavalla.
Hanoi Rocks kärsi huonoista soundeista. Miksaaja Walhsten sanoi jälkeenpäin, että tuuli vei suurimman osan mennessään. Biisit kuitenkin toimivat. yhtye aloitti Heavy Metal Kids -coverillaan Deliriousilla ja materiaali painottui Two Steps From The Move -levyyn, jolta kuultiin muun muassa Highschool ja I Can’t Get It. Biisejä oli sovitettu uudelleen, esimerkiksi Underwater Worldin alussa oli pitkähkö intro, jonka jälkeen kappale muuttui tuttuun muotoon. Malibu Beach oli alussa se alkuperäinen calypso -versio, joka kohta muuttui Malibu Beach Nightmareksi. Uuden singlen biisit kuultiin myös lukuunottamatta Winged Bullia, joka liian hitaana ei olisi mukaan sopinutkaan.
Andy onneksi piti suunsa kiinni lähes koko keikan ajan ja Mike hoiti vähäiset spiikit. "Rock Like Fuck" -huudot herättivät hilpeyttä ruotsalaisissa. Encorena Taxi Driver, Up Around the Bend ja jostain kumman syystä viimeisenä Million Miles Away. Oikeastaan vain sen aikana kosketinsoittimet kuuluivat, muuten en huomannut mitään.
Girlschoolin "tytöt" kertoivat backstagella olevansa kiinnostuneita näkemään Hanoi Rocksin ja kai he sen sitten näkivätkin. Mikellähän oli joskus 20 vuotta sitten jotain säpinää laulajakitaristi Kim McAuliffen kanssa, ainakin Suosikin mukaan. Girlschoolit olivat yllättävän vetreän näköisiä, ottaen huomioon ainakin 40-vuoden iän ja rankan rockelämän. Ainoastaan rumpali Denise Dufort oli jokseenkin turvonnut. Bändi aloitti klassikkokappale C’mon Let’s Golla. Muitakin vanhoja killereitä tuli, mutta pääpaino oli kuitenkin uudessa 21th Anniversary Not That Innocent -levyssä.
Girlschoolin tytöt ja fani.
Girlschoolin kanssa päällekkäin soittanut Rage jäi väliin, eikä Magnumkaan jaksanut kiinnostaa kovin kauan. Bändin aikuisrock on periaatteessa ok, mutta hyvistä soundeista ja valtaisasta yleisöstä huolimatta se oli varsin munatonta meininkiä. 80-luvun klassikkolevy On a Story Teller’s Nightilta tuli kuitenkin pari kappaletta, joka piristi mieltä kummasti. Ruotsalaiset sen sijaan vaikuttivat pitävän yhtyeestä kovasti.
Ruotsalainen Freak Kitchen ei myöskään ollut järin kummallinen nimestään huolimatta, mutta Motörhead sen sijaan oli. Aurinko paistoi sellaisesta kulmasta, ettei lavalle ollut helppo nähdä. Lemmy ja kumppanit panivat parastaan ja ruotsalaiset olivat innoissaan. Bändi vaikuttaisi olevan sielläkin hyvin suosittu. Rumpali Mikkey Deehän onkin ehta svedu, muttei silti huutanut mitään paikalliskieltä rumpujensa takaa. Mies muuten takoo kannuja kuin pieni eläin, vastaavaa näkee harvemmin. Ehkä vain Peer Guntin Twist-Twist Erkinharjussa on jotain samaa.
Motörheadit kertovat lehdistölle kuulumisiaan.
Vaikka Motörheadlta on vasta tullut uusi Hammered-levy, biisilista noudatteli vanhaa tuttua kaavaa – Damage Case, Civil War, Orgasmatron, Killed By Death, No Class ja niin edelleen. Encorena Ace of Spades ja Overkill, mitkäpä muutkaan. Girlschoolit kävivät laulamassa Bomberin aikana taustoja. Jossain vaiheessa joku näytti tissejä yleisön joukosta, johon Lemmy kommentoi "nice tits". Myös Viron lippu liehui yleisön seassa ja Lemmy tunnisti sen sanomalla "meillä on täällä ystäviä Virosta". Ilmeisesti samat hemmot heiluttivat koko festarin ajan myös Suomen lippua.
Yksi odotetuimpia esiintyjiä Sweden Rockissa oli amerikkalainen Ted Nugent. Yli 30 miljoonaa levyä myynyt mies olikin todellinen showmies. Pressitilaisuudessa hän huusi kuin härkä, varmasti kaikki paikalla olijat kuulivat ja saivat selvää puheesta. Jostain syystä pressitelttaan ei oltu hankittu mikrofonia, vaan muiden artistien puhe hukkui taustalta kuuluviin musiikkeihin. Nugentin kanssa tätä ongelmaa ei ollut.
Ted Nugent on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 1979. Mies kuitenkin heittää Amerikassa keikkaa 100-150 kertaa vuodessa. Loppuajan hän käyttää metsästykseen. Nugentilla on maita ja mantuja, joissa hän järjestää metsästyssafareita rahaa vastaan. Mies itse toimii näillä reissuilla isäntänä ja oppaana. Ted kertoi kaataneensa "vitun monta hirveä elämänsä aikana ja syöneensä ne". Hän ei tapa huvikseen vaan ruokaa hankkiakseen. Ted haukkui vegetaristit maan rakoon, mutta lähinnä siitä syystä, että he arvostelevat hänen toimintaansa. Kovin montaa kysymystä Nugentille ei tarvinnut esittää, koska hän huusi omatoimisesti tarinoita elämästään. Mieheltä on muuten juuri ilmestynyt keittokirja Kill ‘em And Grill ‘em, jonka hän on kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa.
Ted Nugent paasaa lehdistötilaisuudessa.
Ted Nugent jätti puolihullun miehen vaikutelman. Tähän vaikutti juttujen lisäksi huutaminen, koska hänen kuulonsa on heikentynyt pahasti. Se taas johtuu hänen mukaansa liiallisesta Coltilla ampumisesta. Häntä on syytetty muun muassa rasistiksi, mutta Nugentin versio asiasta oli tietysti erilainen.
Mies kertoi jammanneensa kaikkien kovien jätkien kanssa kuten Eddie Van Halenin ja Steve Vain kanssa. Siitä hän olikin vilpittömän onnellinen. Paul McCartney kuulemma arvostelee hänen toimiaan, mutta hänellä itsellään ei ole mitään noin kovaa musiikillista neroa vastaan. Fuck-sanan käyttö oli myös melko tiheää. Mies kehui kilvan taustabändiään, basisti Marco Mendozaa ja uutta, vasta 21-vuotiasta rumpaliaan. Ted Nugentissa on luontaista näyttelijän kykyä. Kerran muuten bongasinkin miehen Miami Vicestä tai jostain vastaavasta jenkkisarjasta.
Lavalla Nugent oli mahtava. Basisti ja rumpali olivat erittäin tasokkaita muusikoita, Ted itse hoiti laulun ja kitaran. Nugent veti kaikki kovat hittinsä; Free for All, Wang Dang Sweet Poontang, Strangehold, Snakeskin Cowboy, Paralyzed ja Cat Scratch Fever. Viimeksi mainittu muuten kertoo seinäjokelaisten helluntaisaarnaajien mukaan siitä, kun Nugent yhtyi naapurin kissaan ja sain tältä kutinataudin. Periaatteessa se voi olla ihan mahdollistakin, pressitilaisuuden jälkeen en enää ollenkaan ihmettelisi sitä.
Ted Nugent päälavalla.
Keikan lopuksi Ted pisti intiaanipäällikön päähineen päähänsä ja ampui jousipyssyllä. Jumalauta, siinä oli munaa! Nugentia seurasivat kuvausaitiosta myös koko Hanoi Rocks ja Phil Lynottin äiti. Mike Monroe varsinkin diggaili oikein kunnolla ja heilutti käsiään rokin tahdissa.
Nugentin jälkeen Rock Stagella esiintynyt Bruce Dickinson ei enää tuntunutkaan paljon miltään. Miehen lavavaatteet olivat kuin suoraan punttisalilta, mikä pani miettimään eikö maailmantähden sentään tulisi pukeutua vähän paremmin yleisön edessä. Koska Brucen soolotuotanto ei Balls to Picasso -levyä lukuunottamatta ole kovin kaksista, saivat Iron Maiden -biisit jalan vipattamaan. The Prisoner, Revelations, Powerslave ja pari muuta vanhaa Maiden-kappaletta ovat valitettavasti paljon parempia kuin miehen omat biisit. Dickinson huusi noin sata kertaa "Scream for me Swedish Rocks", joten festarin nimi ei ollut jäänyt kunnolla mieleen.
Illan viimeinen bändi oli brittiläinen Saxon. Suomessa vähälle huomiolle jäänyt veteraaniheviyhtye on Ruotsissa hyvin suosittu. Ilta oli jo pimentynyt ja Saxonin valoshow oli komeaa katsottavaa. The Eagle Has Landed -kappaleen aikana taustalle syttyi sadat spotit, jotka muodostivat Saxonin kotkatunnuksen.
Saxonin Biff Bydorf ja Doug Scarret valmistautuvat antamaan nimikirjoituksia backstagella.
Saxon esitti kappaleita koko uransa varrelta. Ensimmäinen levy ilmestyi -78, joten valinnan varaa oli kyllä. Uudelta Killing Ground -levyltä tuli monta biisiä, mutta vanhoja hittejä kuten Motorcycle Man, Solid Ball of Rock tai 747 (Strangers in the Night) ei tarvinnut kauan odotella. Saxon oli hyvä lopetus Sweden Rockille. Sääli, ettei Suomessa bändiä osata arvostaa paskan vertaa.
Sweden Rock Festivalilla huomiota herättävää oli bändipaitojen suuri määrä. Käytännössä jokaisella festarivieralla oli yllään joku yhtyepaita. Suomalaisista parhaiten edustettuna oli Stratovarius. Muutama Children of Bodomkin näkyi, samoin Hanoi Rocks. Niinkin epätodennäköisiä paitoja kuten Krokus, Ufo tai Sadistik Execution oli. 80-luvulla kukoistanut hiha- ja selkämerkkikulttuuri oli myös voimissaan.
Ruotsalaiset myös käyttäytyivät hillitymmin kuin suomalaiset. Kännisiä toki oli ja jopa sammuneitakin, muttei lähellekään niin paljon kuin suomalaisilla rokkijuhlilla. Ruotsalainen naisrotuhan on tunnetusti ykkösluokkaa, eikä uskomattoman tyylikkäistä nahkahousublondeista ollut näillä festareilla pulaa.
Järjestäjä- ja pressivastaava Tony Baloughin mukaan kävijöitä oli tänä vuonna ennätysmäärä, 10-12 000 per päivä. Ruotsin laskuopin mukaan väki siis lasketaan päivittäin erikseen, eikä niin kuin Suomessa, että kaikki ynnätään yhteen ja riemuitaan tyyliin "Ruisrockissa 45 000 ihmistä!".
Alueella myytiin olutta puolenlitran muovipuolloissa, eikä omia viinoja tai lasipulloja juurikaan näkynyt. Ratkaisu oli onnistunut verrattuna joustaviin muovituoppeihin, joita yleensä myydään Suomessa. Ruokakojut olivat erittäin asiallisia ja siivouspartoita vaelsi alueella jatkuvasti. Roskat siivottiin pois saman tien eikä vasta juhlien päätyttyä.
Oikeastaan ainoana haittapuolena näkisin kovan tuulen, joka myllersi aavalta mereltä liian voimakkaasti. Siitä kärsi äänentoisto ja hiukset olivat jatkuvasti silmillä. Paahtavaa aurinkoakaan ei oikein tuulen vuoksi huomannut, joten lähes kaikki kärsivätkin toisena päivänä palovammoista etenkin käsissä ja kasvoilla.
Toisena haittana näkisin sen, että lavoja oli liikaa. Neljännelle, lähinnä ruotsalaisia pikkubändejä esitelleelle lavalle en ehtinyt kunnolla kertaakaan. Väliin jäivät sellaisetkin nousevat kyvyt kuin Dream Evil ja Wolf. Liian moni hyvä bändi soitti päällekkäin.
Muuten ei ole mitään valittamista ja harkitsen Sweden Rockiin menoa varmasti uudestaankin. Kun vielä syntymäpäiväkin osui samaan aikaan, mikäpä voisi olla parempi lahja kuin se, että näkee Hanoi Rocksin, Motörheadin ja Ted Nugentin livenä.
Elmun bussiporukka yhteispotretissa Vikingin terminaalissa Tukholmassa.
Tunnisteet:
Andy McCoy,
Birgitta Festivaali,
bussimatka,
Candlemass,
Doro,
Elmu ry,
Gamma Ray,
Girlschool,
Hanoi Rocks,
heavy rock,
Motörhead,
Ruotsi,
Saxon,
Steppenwolf,
Sweden Rock Festival,
Ted Nugent
Kuhankuonolla ulkoilemassa
"Kurjenrahkan kansallispuisto soineen ja metsineen soveltuu hyvin päiväretkeilyyn ja luonnontarkkailuun. Yksi Kurjenrahkan tunnetuimista nähtävyyksistä on vanha kahdeksan kunnan rajapyykki, Kuhankuono. Retkeä voi laajentaa koko viikonlopun mittaiseksi kulkemalla puiston ympäristössäkin polveilevaa Kuhankuonon retkeilyreitistöä (www.kuhankuono.fi) vaikkapa Vaskijärven luonnonpuistoon, joka sijaitsee noin 10 km Kurjenrahkan kansallispuistosta luoteeseen.
Kurjenrahkan kansallispuisto on Varsinais-Suomen laajin ja monipuolisin suojeltu suoalue. Soiden lisäksi puistoon kuuluvat myös Pukkipalon aarnialue sekä osa Savojärvestä. Kurjenrahkan kansallispuistossa laajat, luonnontilaiset suoalueet ja aarniomaiset vanhat metsät saavat kehittyä rauhassa. Lisäksi aiemmin metsätalouden käytössä olleita alueita on tarkoitus palauttaa luonnontilaan." (luontoon.fi)
Syyskuinen sunnuntai oli mitä sopivin ajankohta suunnata auto kohti Säkyläntien varrella olevaa Kuhankuonoa. Laajan alueen nimi on virallisesti Kurjenrahkan kansallispuisto. Parkkipaikka on muutaman sadan metrin päässä kuntien rajakivestä, Kuhankuonosta.
"Kuhankuono on Varsinais-Suomessa sijaitseva seitsemän kunnan rajapyykki. Kivelle ulottuvat Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Turun ja Ruskon rajat. Se on myös Kurjenrahkan kansallispuiston tunnetuin nähtävyys. Puistoa sivuavalta seututie 204:ltä on kivelle matkaa noin kilometri.
Vanhimmat kirjalliset tiedot rajakivestä ovat vuoden 1381 Maskun ja Nousiaisten pitäjien rajapaikkojen luettelossa. Alun perin rajakivelle ulottui seitsemän kirkkopitäjää: Pöytyä (jonka osa oli myöhempi Yläne), Lieto (jonka osa oli myöhempi Aura), Maaria, Rusko, Masku, Nousiainen ja Mynämäki.
Näistä Ruskon, Maskun, Nousiaisten, Mynämäen ja Maarian osuudet olivat kyseisten pitäjien pitäjänmetsiä, joiden historiantutkija Aulis Oja arvelee muodostuneen 1300-luvulla, jolloin alueen pitäjät Ojan esittämän arvion mukaan ehkä olisivat tehneet kruunun kanssa sopimuksen muuten kruunulle asutustarkoituksiin erotettavien takamaiden säilyttämisestä pitäjien omistuksessa lisäveroa vastaan. Nämä pitäjänmetsät säilyivät 1800-luvulle asti koko pitäjien kaikkien talollisten yhteismaana, mutta jaettiin sitten kylien ja talojen kesken. Sen sijaan Liedossa ja Yläneellä maat olivat ainakin jo 1400-luvulla jaettuna jakokuntien tai kyläryhmittymien kesken.
Myöhempinä aikoina Kuhankuonoon rajautuvien pitäjien määrä nousi kahdeksaan, kun Yläne erosi Pöytyästä omaksi seurakunnakseen. Tämän jälkeen kunnat muuttuivat kun 1870-luvulla Ruskosta itsenäistyi Vahto, kun vuonna 1917 Aura erosi Liedosta ja kun vuonna 1967 Maarian kunta liittyi Turkuun. Kuntien määrä laski takaisin seitsemään vuoden 2009 alussa, kun Yläne yhdistyi takaisin Pöytyään. Samaan aikaan myös Vahdon kunta liittyi Ruskoon.
Vuodelta 1773 olevan tiedon mukaan Kuhankuono-nimi tulee rajakiven sijaintipaikan muodosta, sillä kivi sijaitsi ison suosaarekkeen länsilaidalla terävällä, nokkaa eli kuonoa muistuttavalla kalliopaadella.
Kiven nykyinen ulkoasu on vuodelta 1965, jolloin Nousiaisten ja Mynämäen rotarit kunnostivat kiven rakentamalla sille betonista ja liuskekivestä jalustan, johon on rautatapeilla ja metallisilla nimikilvillä merkitty kunkin kunnan alue. Vuonna 1965 kunnat olivat Mynämäki, Nousiainen, Masku, Rusko, Paattinen, Aura, Pöytyä ja Yläne. Vuoden 1967 alusta Rusko vaihtui Vahtoon ja vuoden 1973 alusta Paattinen Turkuun. Tämän jälkeisiä muutoksia ei ole jalustan rakenteisiin päivitetty." (Wikipedia)
Kun autoon pakkautui lisäkseni neljä tuttavaani, oli tunnelma oli jokseenkin tiivis. Turusta on matkaa Kuhankuonolle muistaakseni vaivaiset 45 kilometriä. Takapenkkiläiset pärjäsivät juuri ja juuri sellaisen matkan.
Kuhankuonon parkkipaikka oli tupaten täynnä. Partiolaisia kuljettanut bussikin löysi paikkansa ahtaasta tilasta. Tiedä sitten missä kaikki ihmiset olivat. Poluilla ei tullut vastaan kuin murto-osa. Siellä täällä pitkin soita kykki ihmisiä poimimassa marjoja. Osaa oli onni suosinut, karpaloita oli ympäritolkulla. Sienestäjillä oli myös hyvät apajat.
Vaikea arvioida kulkemamme reitin pituutta, mutta viitisen kilometriä lienee realistinen matka. Keli oli parhain mitä toivoa sopi. Sain monta hyvää valokuvaa, joissa tarinan kuvituksena osa.
Patikkaretken pääteeksi ohjelmassa oli perinteinen makkarangrillaus parkkipaikan lähellä olevassa nuotiokatoksessa.
Päivä oli jokseenkin toisenlainen kuin sellainen sunnuntai, jossa maataan krapulassa sohvalla ja katsotaan Salattujen elämien uusintoja. Tällaisia vapaapäivien pitäisi olla.
Kurjenrahkan kansallispuisto on Varsinais-Suomen laajin ja monipuolisin suojeltu suoalue. Soiden lisäksi puistoon kuuluvat myös Pukkipalon aarnialue sekä osa Savojärvestä. Kurjenrahkan kansallispuistossa laajat, luonnontilaiset suoalueet ja aarniomaiset vanhat metsät saavat kehittyä rauhassa. Lisäksi aiemmin metsätalouden käytössä olleita alueita on tarkoitus palauttaa luonnontilaan." (luontoon.fi)
Syyskuinen sunnuntai oli mitä sopivin ajankohta suunnata auto kohti Säkyläntien varrella olevaa Kuhankuonoa. Laajan alueen nimi on virallisesti Kurjenrahkan kansallispuisto. Parkkipaikka on muutaman sadan metrin päässä kuntien rajakivestä, Kuhankuonosta.
"Kuhankuono on Varsinais-Suomessa sijaitseva seitsemän kunnan rajapyykki. Kivelle ulottuvat Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Turun ja Ruskon rajat. Se on myös Kurjenrahkan kansallispuiston tunnetuin nähtävyys. Puistoa sivuavalta seututie 204:ltä on kivelle matkaa noin kilometri.
Vanhimmat kirjalliset tiedot rajakivestä ovat vuoden 1381 Maskun ja Nousiaisten pitäjien rajapaikkojen luettelossa. Alun perin rajakivelle ulottui seitsemän kirkkopitäjää: Pöytyä (jonka osa oli myöhempi Yläne), Lieto (jonka osa oli myöhempi Aura), Maaria, Rusko, Masku, Nousiainen ja Mynämäki.
Näistä Ruskon, Maskun, Nousiaisten, Mynämäen ja Maarian osuudet olivat kyseisten pitäjien pitäjänmetsiä, joiden historiantutkija Aulis Oja arvelee muodostuneen 1300-luvulla, jolloin alueen pitäjät Ojan esittämän arvion mukaan ehkä olisivat tehneet kruunun kanssa sopimuksen muuten kruunulle asutustarkoituksiin erotettavien takamaiden säilyttämisestä pitäjien omistuksessa lisäveroa vastaan. Nämä pitäjänmetsät säilyivät 1800-luvulle asti koko pitäjien kaikkien talollisten yhteismaana, mutta jaettiin sitten kylien ja talojen kesken. Sen sijaan Liedossa ja Yläneellä maat olivat ainakin jo 1400-luvulla jaettuna jakokuntien tai kyläryhmittymien kesken.
Myöhempinä aikoina Kuhankuonoon rajautuvien pitäjien määrä nousi kahdeksaan, kun Yläne erosi Pöytyästä omaksi seurakunnakseen. Tämän jälkeen kunnat muuttuivat kun 1870-luvulla Ruskosta itsenäistyi Vahto, kun vuonna 1917 Aura erosi Liedosta ja kun vuonna 1967 Maarian kunta liittyi Turkuun. Kuntien määrä laski takaisin seitsemään vuoden 2009 alussa, kun Yläne yhdistyi takaisin Pöytyään. Samaan aikaan myös Vahdon kunta liittyi Ruskoon.
Vuodelta 1773 olevan tiedon mukaan Kuhankuono-nimi tulee rajakiven sijaintipaikan muodosta, sillä kivi sijaitsi ison suosaarekkeen länsilaidalla terävällä, nokkaa eli kuonoa muistuttavalla kalliopaadella.
Kiven nykyinen ulkoasu on vuodelta 1965, jolloin Nousiaisten ja Mynämäen rotarit kunnostivat kiven rakentamalla sille betonista ja liuskekivestä jalustan, johon on rautatapeilla ja metallisilla nimikilvillä merkitty kunkin kunnan alue. Vuonna 1965 kunnat olivat Mynämäki, Nousiainen, Masku, Rusko, Paattinen, Aura, Pöytyä ja Yläne. Vuoden 1967 alusta Rusko vaihtui Vahtoon ja vuoden 1973 alusta Paattinen Turkuun. Tämän jälkeisiä muutoksia ei ole jalustan rakenteisiin päivitetty." (Wikipedia)
Kun autoon pakkautui lisäkseni neljä tuttavaani, oli tunnelma oli jokseenkin tiivis. Turusta on matkaa Kuhankuonolle muistaakseni vaivaiset 45 kilometriä. Takapenkkiläiset pärjäsivät juuri ja juuri sellaisen matkan.
Kuhankuonon parkkipaikka oli tupaten täynnä. Partiolaisia kuljettanut bussikin löysi paikkansa ahtaasta tilasta. Tiedä sitten missä kaikki ihmiset olivat. Poluilla ei tullut vastaan kuin murto-osa. Siellä täällä pitkin soita kykki ihmisiä poimimassa marjoja. Osaa oli onni suosinut, karpaloita oli ympäritolkulla. Sienestäjillä oli myös hyvät apajat.
Vaikea arvioida kulkemamme reitin pituutta, mutta viitisen kilometriä lienee realistinen matka. Keli oli parhain mitä toivoa sopi. Sain monta hyvää valokuvaa, joissa tarinan kuvituksena osa.
Patikkaretken pääteeksi ohjelmassa oli perinteinen makkarangrillaus parkkipaikan lähellä olevassa nuotiokatoksessa.
Päivä oli jokseenkin toisenlainen kuin sellainen sunnuntai, jossa maataan krapulassa sohvalla ja katsotaan Salattujen elämien uusintoja. Tällaisia vapaapäivien pitäisi olla.
Tunnisteet:
kansallispuisto,
karpalo,
Kuhankuono,
Kurjenrahka,
Lieto,
Masku,
metsä,
Mynämäki,
Nousiainen,
Pöytyä,
Rusko,
sieni,
Säkylä,
Vahto,
Varsinais-Suomi,
Yläne
torstai 22. syyskuuta 2011
Andy McCoy & Dave Lindholm ADHD Hard Drive Tour
Andyn ja Daven yhteiskiertue ei lupaillut hyvää. Youtubesta katsomani pari pätkää olivat kauheaa sontaa. Vahvasti päihtynyt McCoy huuteli yleisölle solvauksia ja yritti pysyä pystyssä baarijakkaralla. Siinä sivussa hän raakkui mikrofoniin jotain epämääräistä ja rämpytti kitaraansa. Ryhdikkäämpi Lindholm oli luotettaampi kuten yleensäkin.
"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.
Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)
Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.
"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".
Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)
Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.
En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.
Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.
Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.
Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.
McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.
Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.
"Dave ”Isokynä” Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik Lindholm; s. 31. maaliskuuta 1952 Helsinki) on suomalainen kitaristi ja laulaja-lauluntekijä, joka on oman pitkän uransa lisäksi esiintynyt monien muiden nimekkäiden artistien kanssa.
Helsinkiläinen Dave muutti Tampereelle jo 80-luvun alussa. Lindholmin teksteissä on paljon urbaania, mutta niissä ovat myös luonto ja maaseutu usein läsnä. Hän on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun.
Lindholm on levyttänyt suuren määrän sekä suomeksi että englanniksi. Lindholmin tunnetuimpia kappaleita ovat ”Pieni ja hento ote”, ”Jazzikansa tulee”, ”Sitähän se kaikki on”, ”Kaikki menee seinään”, ”Joo, joo, mä rakastan sua” ja ”Annan kitaran laulaa vaan”." (Wikipedia)
Koska työvuorot sattuivat sopimaan, päätin kuitenkin mennä keskiviikkokeikalle Turun Klubille. Aloitusajaksi oli merkitty 21. Se sai epäilemään, etteivät herrat siitä huolimatta ajoissa estradille astele. Mutta kas kummaa, ihmeiden aika ei ollutkaan ohi. Illan sankarit olivat vain kymmenisen minuuttia myöhässä.
"Andy McCoy (oik. Antti Hulkko, s. 11. lokakuuta 1962, Pelkosenniemi) on suomalainen rock-muusikko. Hän on Hanoi Rocks -yhtyeen kitaristi, taustalaulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Lisäksi McCoy tunnetaan mm. ensimmäisen suomalaisen levyttäneen punkyhtyeen Briardin ja ensimmäisen Pelle Miljoona Oy:n kitaristina. McCoy on myös tunnettu värikkäänä "elämäntaparokkarina".
Andy McCoyn synnyinkunta Pelkosenniemi paljasti patsaan suurelle pojalleen heinäkuussa 2009. Mäntypuisen patsaan veisti McCoyn setä Matti Hulkko." (Wikipedia)
Dave Lindholm otti heti keikan alussa statistin roolin. Valokeikassa oli Andy McCoy. Mies lauloi suurimman osan kappaleista ja vaihtoi kitaroitaan ahkerasti. Lavan takanurkassa päivystänyt roudari sai rampata vastaanottamassa keppejä vähän väliä. Baarijakkaroilla istuneet herrat eivät olleet juurikaan päissään, koska sen olisi huomannut etenkin Andyn välispiikeistä. Nyt ne pysyivät aisoissa ja päähuomio oli itse musiikissa.
En ole koskaan arvostanut McCoyta erityisesti kitaristina. Minusta hän on lähinnä biisintekijä. Siksi monet yltiöpäiset arviot hänen kyvyistään käsitellä tuota kielisoitinta kummastuttavat. "Yksi maailman kovimmista kitaristeista". Mielestäni Dave Lindholm hallitsee homman paremmin. Hän ei tarvitse siihen viittä-kuutta eri kitaraa, kun homman voi hoitaa yhdellä ja samallakin. Hänen soittonsa ei ole hapuilevaa, vaan ryhdikästä.
Noin tunnin ja vartin kestänyt keikka keräsi Klubin lähes täyteen. Etukäteen arvelin, ettei paikalle juuri ketään eksy. Väärässä olin. Tuttuja naamoja näkyi hämmästyttävän vähän. Senkin edestä oli aivan vierasta sakkia, tiedä sitten mistä päin mahtaneet keikalle suunnata. Andyn kännitoikkaroinnellaan hankkima markkinapelleleima on niin vahva, että nauramaan tulleet joutuivat tällä erää pettymään - pääasia olikin musiikissa.
Keikalla kuultiin 50-, 60- ja 70-lukujen rock- ja bluesklassikoita. Välillä touhu meni lieväksi hapuiluksi, kun McCoy innostui lurittamaan mustalaissäveliä, deltabluesia, flamengoa ja ties mitä Lindholmin kummastellessa vieressä. Suurimman osan aikaa yhteispeli kuitenkin toimi.
Esitykseen sisältyi muutama erinomainen kappale. Rolling Stones -lainat Wild Horses ja Street Fighting Man. Andyn ja Nasty Suiciden The Suicide Twins -kokoonpanon vuonna 1986 levyttämä Silver Missiles And Nightingales. Vanha kantribiisi Shot Full Of Love, jonka kuulin Andyn versiona ensimmäisen kerran suomalaisella Hotrocks -kokoelmalla vuonna 1987. T-Rexin Get It On ja Mott The Hooplen All The Young Dudes saivat nekin onnistuneen käsittelyn.
McCoyn pääosin laulamat kappaleet oli sovitettu hyvin. Miehen lauluääni on yleensä kammottavaa kuunneltavaa, mutta nyt pahimmat räkäkähinät rajoittuivat vain pariin ralliin. Vahvasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena ollessaan Andyn ääniala muuttuu tyydyttävästä varislintua muistuttavan luontokappaleen ääneksi.
Näin Daven ja Andyn ensikerran yhdessä lavalla loppuvuonna 1991 Turun Kårenilla. Tuolloin mukana oli nyttemmin jo edesmennyt amerikkalainen kosketinsoittaja Nicky Hopkins, jonka meriitteihin kuului muun muassa Rolling Stonesin levyillä soittaminen. Musiikillinen anti ei ollut silloin lähelläkään tätä keikkaa. Tiettyä nostalgia-arvoa Kårenin vedolla silti on. Pian viisikymppinen McCoy ja kuusikymppinen Lindholm ovat näköjään kehittyneet noista ajoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
























