Juliet Jonesin Sydän Logomossa

Lauantaina 12. syyskuuta suuntasin Turun Logomoon, jonka Teatro-salissa esiintyi Juliet Jonesin Sydän.

Juliet Jonesin Sydän on 80-luvun alussa Ruukissa perustettu suomalainen rockyhtye, joka oli suosituimmillaan 80-luvun lopulla. Orkesteri on tehnyt vuosien varrella yksitoista albumia, joista ensimmäinen ilmestyi 1985 ja uusin viime talvena.   

Bändin tunnetuimpia kappaleita ovat Helppo elämä, Rakkauslaulu, Kantri, Räkänokka ja Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin. 

Juliet Jonesin Sydän vuonna 2020. Kuva: Pia Parkkonen

Vuosituhannen alussa toimintansa lopettanut yhtye teki comebackin vuonna 2015. Kokoonpano on sama kuin yhtyeen kulta-aikoina, lukuunottamatta laulaja-kosketinsoittaja Eero Hyyppää. Hyyppä sairastaa Parkinsonin tautia, eikä voi osallistua bänditoimintaan. Hänen tilallaan on J. Karjalaisen ja Kauko Röyhkän orkestereista tuttu Pekka Gröhn, joka tosin ei laula Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita.

Pari sanaa omasta suhteestani Juliet Jonesin Sydämeen. Muistan hyvin 80-luvun lehtijutut, televisioesiintymiset ja hitit kuten Helpon elämän, mutta mikään varsinainen fani en tuolloin vielä ollut. Hevirokki oli siihen aikaan sen verran kova juttu, ettei maailmassani ollut samanlaista sijaa suomirockille tai Juliet Jonesille kuin nykypäivänä. 

Elokuussa 1991 Uudessakaupungissa järjestetetty Rantarock oli käänteentekevä päivä. Hotelli Aquariuksen viereisessä kesäteatterissa esiintyi paikallisia toivoja ja lopuksi Juliet Jonesin Sydän. 

Muista yhtyeistä ei ole jäänyt juurikaan muistikuvia, mutta JJS räjäytti potin. Orkesteri oli aivan hemmetin hyvä.

Rantarockin jälkeen otin nopeasti haltuun bändin levyjä. Turun Hansakorttelissa sijainnut levykauppa Epe's myi edullisesti ainakin 1990 ilmestynyttä Jupiter-albumia. 

Yhtyeen kuudes albumi, vuonna 1992 ilmestynyt Nauru on minulle ehkä tärkein Juliet-albumi. Radio Mafiakin soitti ahkerasti levyn kappaleita kuten Pyhimyksiä ja veijareita, Räkänokka ja Jussi And The Boys. 

En kirveelläkään muista milloin olen viimeksi nähnyt JJS:n keikalla ennen Logomoa. Siitä täytyy olla hemmetisti aikaa. Tämäkin keikka olisi jäänyt varmaan muuten väliin, mutta työkaverini tuputti lippuaan minulle, koska oli itse estynyt tulemaan paikalle. Onneksi vastaanotin piletin. 

Logomon konsertin piti alunperin olla viime toukokuussa, mutta koronan takia se siirrettiin kuukausia eteenpäin. Samaan aikaan toisaalla Logomossa esiintyi Andy McCoy Band. Sekin keikka oli koronan takia siirretty ja osui samalle päivälle JJS:n kanssa. Andykin olisi toki kiinnostanut.

Jonotus Teatro-saliin oli hidasta. Koronan takia käytössä oli rajoituksia, eikä alkoholiakaan saanut tuoda aulabaarista sisälle katsomoon. 

Istumapaikkoja oli väljennetty latomalla punaisia A4-papereita sinne tänne turvaväleiksi. Osalla väestä oli hengityssuojat, suurimmalla osalla ei. 

Paikkani oli käytännössä aivan lavan edessä, rivillä kolme. Se oli ensimmäinen rivi jossa ihmisiä istui.  Puolivälissä salia olisi varmaankin ollut äänentoistoistollisesti parempi paikka.

Korvatulpat oli pantava välittömästi päähän yhtyeen aloittaessa soittonsa. Kari Heiskarin basso tuuttasi parin metrin päässä olevista kaiuttimista sen verran tymäkästi, että valmiiksi kuulovaurioiselle keikka olisi muuten ollut tuskaa. 

Konsertin avauskappaleena oli Jänis, joka on peräisin Jupiter-albumilta. Sen jälkeen tulikin monta biisiä, joita en tuntenut. Olivat todennäköisesti uusimmalta Kansas-levyltä peräisin. 

Reippaan aloitusbiisin aikana huomioni kiinnittyi bändin soittajiin, jotka olivat aikalailla vanhentuneet sitten viime näkemän. Rumpali Jussi Parkkonen oli lähes tunnistamaton piponsa kanssa. Vielä 90-luvun alussa hän näytti Mikko Kuustosen pikkuveljeltä.

Sosiaalipsykiatrian proferssorina Tampereen yliopistossa siviilityötään tekevä kitaristilaulaja Sami Pirkola oli viime talvena esillä muutamassakin lehdessä Kansas-levyn julkistamisen myötä. Hänet tunnistikin vaivatta. 

Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen on kitaristilaulaja Kari Hyvärinen. Hänellä ja Pirkolalla oli nähdäkseni ongelmia soittimiensa kanssa, ainakin niitä vaihdeltiin välillä jopa kesken kappaleen. Muuten soitto sujui hyvin, vaikka koronan takia keikkoja ei kai ole aikoihin ollutkaan. 

JJS:n entisen, voisiko sanoa keskushahmon, Eero Hyypän aikoinaan laulamia kappaleita ei käsittäkseni tullut kuin yksi ainoa. Kantri on hieno biisi ja sitä joku yleisöstä huutelikin jo heti keikan alkumetreillä. 

Koska istumapaikkani sattui olemaan aivan basisti Heiskarin edessä ja nolla promillea veressä, seurasin miehen soittoa normaalia tarkemmin. En ole ennen ajatellutkaan, että JJS:n tapaisessa bändissä on noin tyylikkäästi soittava kaveri. Heiskari loihti hienoja kuvioita nelikielisestään. 

Juliet Jonesissa 80-luvulla bassoa soittanut ja 90-luvun alussa turkulaistunut Pentti Ilola oli hänkin paikalla. Lavalla miestä ei nähty, mutta Työläiset-kappaleen esittelyssä hänet mainittiin tekijänä ja valospotti osoitti katsomoon löytäenkin Penan.  

Pekka Gröhniä lukuunottamatta jokainen bändin jäsen lauloi vähintään yhden kappaleen. Parkkosen osaksi koitui jo ainakin 30 vuotta sitten matkaan jäänyt J. Karjalais-laina Hippa. Tiedä sitten mikä biisissä niin viehättää, mutta se oli jo aikoinaan osa Juliettien keikkaa.

Helppo elämä oli varmasti jokaiselle salissa istuvalle tuttu. Minua jäi hieman vaivaamaan miksi levyversiossa oleva mainio basson ja kosketinsoittimien vuoropuhelu oli nyt korvattu tilutteluna Hyvärisen ja Gröhnin kesken, Heiskarin jäädessä bassonsa kanssa paitsioon. 

Viimeisenä biisinä kuultu, pari vuotta sitten menehtyneen JJS:n ulkojäsenen Seppo Kansanojan tekemä Rakkauslaulu oli sovitettu lähes acapellaksi rivakan rokin sijaan. Toimihan se noinkin.

Kahden encoren kanssa konsertti kesti puolisentoista tuntia. Se oli täysin passeli aika ainakin minulle. Kovalla tuolilla istuessa alkoi perse hiljalleen puutua, eikä tämänkokoisen miehen ole soveliasta seisoskella peittämässä toisten näköalaa.