Tornin keskiosan pallossa, 204 metrin kerkeudella, on näköalatasanne ja ravintola. Kunnon säällä sieltä voi tähyillä neljänkymmenen kilometrin päähän.
Auringon paistaessa pallosta muodostuu ristin kaltainen heijastus. Se on tarkoituksetonta, eivätkä arkkitehdit osanneet sellaista odottaa. Tornia kutsuttiin ennen vanhaan Paavin kostoksi (Rache des Papstes), sillä Itä-Saksan aikana Jumalaa ei maassa palvottu, vaan keskityttiin lähinnä kommunistiseen yhteiskuntajärjestelmään ja muiden elämien vakoiluun.
Televisiotorniin ei noin vaan kävellekään sisälle. Aulaan kyllä pääse tekemään vaikka paita- tai mukiostoksia, mutta torniin joutuu jonottamaan kauan jos huono tuuri käy. Meillä ei onneksi kestänyt odotella kuin noin 45 minuuttia, mutta olen kuullut puhuttavan jopa tunneista.
Tornin turvatarkastus oli kuin lentokentällä. Läpivalaisun kautta kävivät kaikki sisälle pyrkivät. Nestettä ei saanut olla mukana, joten minäkin hörppäsin vesipullon tyhjäksi ennen h-hetkeä.
Jonottaessa jouduin kuuntelemaan vilkkaita ranskalaisnuoria, jotka sättäsivät minkä ehtivät ja molottivat herkeämättä omaa kieltään. Tuli oikein ikävä tunnelmaa suomalaisella bussipysäkillä, jossa kukaan ei koskaan puhu sanaakaan.
Näköalatasanteelta selvisi kuinka valtava Berliini onkaan. Taloja silmänkantamattomiin. Arkkitehtuuri näytti hienolta ottaen huomioon kuinka paljon sodanjälkeistä jälleenrakennusta on ollut. Kaupunki tuhottiin melko perusteellisesti toisessa maailmansodassa. Vanhoja rakennuksia on kumminkin jäljellä enemmän kuin vaikka Turussa, jossa kaikki on melkein purettu uusiorumilusten tieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti