Utön reissu 5.-7.6.2015 osa 1

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna toteutui viime talvena puheeksi tullut ajatus tehdä viikonloppureissu Utöön, Suomen eteläisimmälle asutulle saareelle.

Utö kuuluu nykyään Paraisten kaupunkiin ja on entisen Korppoon kunnan alueella. Saaristomeren eteläosassa sijaitseva noin 80 hehtaarin saari tunnetaan etenkin entisenä armeijan linnakkeena, mutta myös majakastaan, linnustostaan ja merisäätiedotuksista.

Neljän hengen porukkamme, johon lisäkseni kuuluivat Kake Ahlroth, Jone Aholainen ja Sunttu Sundell, on matkustellut eri variaatioilla ympäri maapalloa hyvinkin ahkerasti. Koko sakilla en muista meidän olleen kuin Ahvenanmaalla kesällä 2007.

 
Osan piti kysyä lähtöpäivä perjantai vapaaksi töistä, toisilla se jo valmiiksi olikin lepopäivä. Tosin miksikään lepäämiseksi matkantekoa Turusta Utöön ei voi sanoa, sillä lähdimme iltapäivällä kolmen kieppeillä ja perillä olimme vasta puoliltaöin.

Varauduimme Paraisten ja Nauvon väliseen lauttajonoon, joka kesäperjantaista huolimatta olikin olematon. Niinpä jäi aikaa palloilla Nauvon keskustassa ennen kuin yhteysalus starttasi kello 18.30 Nauvon Pärnäisistä. Keskustan raitilta löytyi muun muassa antiikkiliike, jonka takahuoneessa oli valtavat määrät vinyylilevyjä.

Koska olimme hyvissä ajoin liikkeellä, oli Pärnäisissäkin aikaa istuskella ennen laivaan menoa. En ollut aikaisemmin matkustanut M/S Eivorilla, mutta alus oli ulkoisesti tuttu. Olin nähnyt sen satamassa käydessäni Korppoossa. 

Islannista vuonna 2006 hankittu Eivor tuli eilen, 11. kesäkuuta, kuuluisaksi hieman kyseenalaisella tavalla. Ainakin Turun Sanomat uutisoi, että toukokuun 20. päivä laiva olisi ajellut merellä keulaportti auki. Jutun mukaan laivan silloinen kapteeni on hyllytetty. Hommaan tarvitaan kuulemma peräti kaksi henkilöä, että moinen vehje ylipäätään avautuu. Tiedä sitten kuka muu siellä on leikkinyt ihmisten hengillä.

Minulla on vahva luulo, että ryhmämme herätti huomiota hyvissä ajoin jo ennen laivaan astumista. Henkilökunta nimittäin seisoskeli kivenheiton päässä tauolla, kun hörpimme oluita ja kuka mitäkin.

Niinpä laivan kannnella meille tultiin ensitöikseen kertomaan, että "Täällä on sitten omien juomien juonti kielletty!". Sanojensa vakuudeksi merimies jopa riisti leppoisan perheenisän suusta oluttölkin, kun tämä yritti siemaista viimeisiä huurteisia. 

Sekään ei vielä riittänyt. Pian itse kapteeni asteli alas komentosillalta ja uhosi, että "Lennätte heti seuraavassa saaressa ulos, mikäli yksikin kaljatölkki näkyy!". Käsitin purkauksen olleen meille tarkoitettu, sillä tuskin isukkia olisi jätetty eri saarelle kuin äitiä ja lapsia. 

Nöyryytetty perheenpää oli todella touhtunnut. Mies kertoi, ettei vastaavaa pelleilyä ollut koskaan aikaisemmin ollut. Hän oli seilannut jo kymmenen kertaa samalla laivalla ja vetänyt aina omia kaljoja ilman rutinoita. Ilmeisesti tämä oli meidän ansiotamme, koska matkustimme kaveriporukalla ja näytimme varmasti henkilökunnan mielestä kauhean epäluotettavilta- ja sosiaalisilta.

Jossain vaiheessa matkaa kahden ikäneidon iltapalatuokio keskeytettiin. Homejuustolla höystettyjen voileipäkeksien palanpainikkeeksi tarkoitetut punaviinilasilliset kaadettiin pois henkilökunnan toimesta.

Jotenkin vielä ymmärtäisin jos vaino olisi koskenut ainoastaan meidän porukkaamme, mutta että eläkeläisnaisiltakin riistettiin mahdollisuus nauttia merimaisemista pikku punkkutilkan kera!

Jottei kaunista iltaa laivankannella olisi vietetty ihan kuivinsuin, ramppasimme ruumassa sijaitsevassa kahvilassa täyttämässä kaljatuopit hintaan kuusi euroa puoli litraa.

M/S Eivor poikkesi matkalla kolmessa saaressa ennen Utöä. Järjestyksessä Nötö, Aspö ja Jurmo.  Pärnäisten jälkeen olevassa Bergnhamnissa emme käyneet mennessä, vaikka se reittiin kuuluukin. Ilmeisesti kukaan ei ollut sinne menossa.

Laiva ei ollut saarten laitureissa kuin tovin ja taas mentiin. Yläkannelta ja autokannelta purettiin tavaraa. Lasteissa oli kaikkea elintarvikkeista lautakasoihin.

Matkalla olleet saaret vaikuttivat sen verran mielenkiintoisilta, että etenkin Jurmossa pitää joskus käydä. Se onkin ollut mielessä jo vuosia, mutta ei ole vielä toteutunut. Pitkulainen saari syntyi jääkaudella ja on Salpauselän jatke. Sitä pidetään Saaristomeren kansallispuiston arvoikkaimpana kohteena.

Laivan kannelta oli mukava katsella auringonlaskua. Maisemat olivat upeita kautta linjan.

Perillä Utössä olimme puoli kahdentoista maissa. Majapaikkanamme oli rivitalon- ja parakin yhdistelmä, joka totteli nimeä Matkustajakoti Fågelli. Hintaa kahdelle yölle kertyi 80 euroa per ukkeli.

Sisäänkirjautuminen tapahtui Utö Havshotelin reseptionissa. Rakennus on entinen armeijan sotilaskoti- ja ruokala. Ihmetys oli melkoinen, kun talon pihamaalla oli venäjää molottavia raavaita miehiä tupakalla. Sisällä heitä oli satakunta lisää kumoamassa maljoja.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitä tämä oikein on? Ovatko maakaupat venäläisille ovat edenneet jo tänne asti? Paikkaan, joka on vuosikymmenniä ollut linnakkeena heidän mahdollista hyökkäystä vastaan ja nyt he ovat täällä ryyppäämässä! Käsittämätöntä. Ajatukset velloivat päässäni hullun lailla. Vastaanotosta selvisi, että ammattisotilailta vaikuttaneet igorit olivat kuulemma Utössä purjehdusregatalla.

Koska kukaan ryhmästämme ei tietääkseni ole kova venäjäfani, oli majoittuminen samassa talossa raavaitten naapurimaan urhojen kanssa jonkinlainen koettelemus. Konflikteilta kumminkin vältyttiin ja aamulla he häipyivät vähin äänin.

Kävimme yöllä rantakallioilla katselemassa maisemia. Koko päivä oli ollut tyyni, eikä laivan kannella tai Utön kallioilla tarvinnnut palella ollenkaan.