Wolfsschanze - Sudenpesän reissu osa 1

Olin viime viikolla nelipäiväisellä sotahistoriallisella matkalla, joka suuntautui Baltian maiden halki entiseen Itä-Preussiin, nykyisen Puolan alueelle. Pääkohteena oli Hitlerin Sudenpesä.

Matkatoimisto Blitztoursin järjestämä reissu oli ohjelmaltaan varsin tiivis. Koska siirtymiset tapahtuivat bussilla, sai Viron, Latvian ja Liettuan metsä- ja peltomaisemia katsella kylliksi. Puolassa, lähellä Liettuan ja Kaliningradin rajaa, sijaitseva Sudenpesä oli Natsi-Saksan johtajan Adolf Hitlerin päämaja toisen maailmansodan aikana. Aiheesta tarkemmin http://fi.wikipedia.org/wiki/Wolfsschanze

Harri Nato Leinon kanssa lähdimme Turusta helatorstaiyönä neljän paikkeilla. Auto jätettiin Helsingin Makasiiniterminaalin parkkipaikalle. Kokoontumiseen jäi vielä tunti aikaakin.

Mietimme siinä odotellessa, että minkähän näköistä sakkia matkalle mahtaa lähteä. Ensimmäinen vastaantullut tyyppi näytti jo potentiaaliselta, joten päätinkin kysyä asiasta. Osui ja upposi. Kaveri sattui olemaan Turusta hänkin.

Osa terminaaliin valuvista henkilöistä näytti siltä, että he olisivat olleet menossa kertausharjoituksiin tai sorsajahtiin. Armeijahenkinen vaatetus ei jättänyt epäselväksi mihin bussiin he Tallinnan satamassa nousevat.

Matka Suomenlahden yli taittui nopeasti Linda Linen pika-aluksella. En ollut ennen moisessa veneessä ollutkaan. Tupaten täynnä ollut paatti ajoi tutusta D-terminaalista katsottuna ainakin kilometrin sivuun. Remontin tarpeessa oleva satama oli kuin pommin jäjiltä verrattuna Tallinnan suuriin matkustajaterminaaleihin.

Laiturilla odotellut bussi oli sekin parhaat päivänsä nähnyt. Matkalaisia oli yhteensä 43. Osa sai istua yksinään, muttei vieruskaverin kanssakaan ollut ainakaan käytävänpuoleisella penkillä kovin ahdasta.

Bussikuskina oli virolainen Peeter. Miehen kaasujalka oli kuin Vatasella. Hän arkaillut ohitella täysperävaunurekkoja tai muitakaan esteitä. Moni saattoi ihmetellä hurjaa kaasujalkaa, mutten huomannut kenenkään siitä hänelle huomauttavan.

Neuvostoarmeijassa laskuvarjojääkärinä ollut mies oli todella mukava. Hän kertoi oppineensa suomen kielen katsomalla televisiota. Valitettavasti en huomannut kysyä K-Kaupan Väiskistä mitään. Väiski eli Väinö Purje oli Virossa suuri julkkis 80-luvulla televisiomainosten johdosta. Varmasti Väiski oli yksi Peeterin suomen kielen opettajista.

Matkanjohtaja Porkka esitteli itsensä ja kertoi mikrofoniin päivän ohjelman. Samalla huomattiin, että yksi reissaaja puuttui joukosta. Häntä ei kuitenkaan ollut kauan aikaa odotella, vaan bussi lähti matkaan. Kaveri tavoitettiin myöhemmin, ja hän saapui ensimmäiselle pysähdyspaikalle taksilla.

Tallinnan ulkopuolella sijaitseva Viron vapaustaistelujen museo on yksityisen henkilön elämäntyö. Noin 70-vuotias mies huusi puheensa kovaan ääneen viron- ja suomen sekamelskalla, josta ymmärsin kai ainakin pääkohdat.

Mies oli avannut museoalueensa vuonna 1994. Hän oli saanut lahjoituksina vanhaa sotakalustoa mailleen ja istuttanut paljon tammia ties minkä eri asian kunniaksi. Ilmeisesti myös kaivanut kanavan talojensa taakse, jotta alueesta muodostuisi saari. Näin ainakin päättelin.

Eräässä rakennuksessa oli sisällä kaikenlaista roinaa. En vaivautunut menemään sinne, vaan kiertelin ihmettelemässä pitkin pihoja olevia esineitä ja vanhoja romuja.

Pihakuusessa pesi haikarapariskunta. Niitä ei alhaalla höyrinyt ihmisjoukko tuntunut haittaavan pätkääkään. Haikaroita näkyi matkan varrella paljon joka maassa.

Helatorstaina aurinko porotti täydellä teholla ja ulkona alkoi olla kuuma. Sama homma sisällä bussissakin, koska rähjässä menopelissä ei toiminut ilmastointi. Se herättikin jonkun verran porua matkalaisten keskuudessa. Koska kattoluukkua oli pakko pitää auki, oli tuliaisina flunssa. Sitä poden yhä tätä kirjoittaessanikin.

Bussin etuosaan pesiytyneet kaverit olivat jutuistaan päätellen olleet Bliztoursin reissuilla ennenkin. Jopa ihan tällä samalla matkalla. Heille matkanteko olikin yhtä juhlimista. Laulu raikasi, luodit lensivät ja viinaa kului pullotolkulla. Pakkohan siinä oli itsekin riipaista kunnon kännit, sillä eihän moista menoa kestänyt selvinpäin.

Matkustajien keski-ikä pyöri varmaankin jossain 45-50 vuoden paikkeilla. Muutama kuusikymppinen oli mukana, samoin kaksi 75-vuotiasta. Naisia oli laskujeni mukaan neljä, äijiä peräti 39. Arvelinkin suhteen olevan suunnilleen noin. Veikkasin myös porukan olevan viinaanmenevää, mutta varsinkin etupenkkiläiset ohittivat kovimmatkin odotukseni.

Matka taittui Via Balticaa pitkin. Jokunen tauko päivän aikana oli - ainakin Viron ja Latvian raja-asemalla sekä Liettuan rajan jälkeen paikassa, jossa on mini-eläintarhakin. Strutseja, karhuja ja leijona olisi ollut mahdollista nähdä lähempääkin, mikäli aikaa olisi ollut enemmän.

Bussi saapui illalla noin 22 aikoihin Liettuan Kaunasiin, jossa vietimme ensimmäisen yön. Matkanteko sujui lopulta joutuisasti, vaikka ennakkoon pitkä ajomatka vähän arveluttikin. Siihen tosin auttoi taukopaikkojen juomavalikoima, joka on täysin erilainen kuin koto-Suomessa. Alkoholia on nimittäin hyllymetreittäin joka putiikissa.