Kivet eivät ole mitään Fortunan kuulan kokoisia palleroita, vaan isoja möhkäleitä. Niiden liikuttamiseen on tarvittu järeää voimaa. Hevoset lienevät olleet apuna, joskin silloisten miesten rivakkuuden on täytynyt olla toista luokkaa kuin myöhempien pullamössösukupolvien.
Kävimme lauantaina 6. huhtikuuta Laitilan Kirkkelinnassa. Kirjoitusasu on oikea, vaikka vanhassa kyltissä nimi lukikin vain kahdella k:lla.
Auton jättöpaikalta ei ollut linnavuorelle kuin kivenheitto. Lähin maajussi näytti asuvan vain reilun sadan metrin päässä kohteesta.
Lumi oli kantavaa ja tuntui helppokulkuiselta. Silti piti olla hieman varovainen, ettei liukastu tai koipi vajoa johonkin halkeamaan.
Naavaa kasvoi puissa runsaasti. Siitä päätellen ilma taisi olla hyvinkin raikasta, vaikkei missään ihan korvessa oltukaan. Sepänmaan tupakasta tosin lähti kunnon käry, joten tuoreen ilman nuuhkiminen metsän siimeksessä ei oikein onnistunut.
Voisi kuvitella, että lumettomaan aikaan tämäkin paikka tarjoaa paljon enemmän. Mutta eipä hullumpi näinkään.
Seuraava etappi oli viitisen kilometriä Laitilan keskustasta Rauman suuntaan. Kyseessä oli Untamalan kulttuuripolku, joka on tehty ikiaikaiseen katajikkomäkeen. Paikassa on pari tuhatta vuotta vanha kalmisto, jossa vallitsee kesällä runsas kasvillisuuden kirjo.
Kevään ensimmäinen näkemäni perhonen lehahti ohitse moneen otteeseen. Se istahti kuin tarjottimelle vanhan oven päälle. Sain siitä muutaman hienosti onnistuneen kuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti