Lomalla Alanyassa osa 4 - Alanyan linnake

Alanyan 1200-luvulta peräisin oleva linnake tunnetaan turkiksi nimillä Alanya Kalesi tai pelkkä Kale. Se sijaitsee vuoren päällä, jonne pääsee nykyään kätevästi James Bond-tyyppisellä köysiratahissillä (Alanya Teleferik). Lähtöasema on lähellä Damlatas-rantaa ja edellisessä blogikertomuksessa käsiteltyä tippukiviluolaa. 

Ylös vuorelle pääsee myös taksilla ja linja-autolla, mikäli kärsii esimerkiksi korkeanpaikankammosta tai ei ole halukas ihailemaan maisemia ilmasta käsin. Ja jos välttämättä haluaa hikoilla, voi kävellenkin toki mennä. 

Luin jostain matkailujulkaisusta, että linnakealue olisi nähtävyytenä pettymys. Tiedä sitten mitä siltä odotetaan, mutta ainakin minulle se oli juuri sellainen kuin kuvittelinkin. Paljon vanhoja kivirakennuksia, vartiotorneja ja raunioita, valtavasti kissoja ja hankalaa maastoa portaineen. Ei kai siellä mitään hattaraa pyöritetä tai soiteta Elton Johnia, jos joku niin sattuu luulemaan. 

Linnakkeelta avautuu erinomaiset näköalat Alanyan kaupunkiin ja satamaan. Kymmenen liiran sisäänpääsymaksua vastaan voi kuikuilla alas oikein sydämen kyllyydestä. 

Vuorelle ei kuitenkaan pääse ihan koska vaan. Alue on auki vuodenajasta riippuen joko kello 9-19 ja kesäkautena 8-17. Vartijat hissiasemalla vaikuttivat vähän sellaisilta, ettei paljon kannata ruveta pokkuroimaan, mikäli he hoputtavat poistumaan ennen sulkemisaikaa. 

Lomalla Alanyassa osa 3 - Damlatas Magarasi

Alanyan keskustassa sijaitsee kohde, jonne ehdottomasti halusin maaliskuisella Turkin lomalla. Nimittäin tippukiviluola Damlatas Magarasi. 

Paikka olisi ollut saavutettavissa kävellenkin, mutta koska Arsi Blue Beach Hotelistamme oli sinne matkaa noin seitsemän kilometriä, taitettiin matka taksilla. Kuljettaja oli lähes ainoa koko viikon aikana, jonka naamalla näin maskin. Noin muuten Alanyassa ei tunnuttu koronasta välittävän tuon taivaallista. 

Yllättävintä taksimatkassa ei kuitenkaan ollut kuskin kasvomaski, vaan se, ettei hänellä ollut hajuakaan mistä moinen luola löytyy. Huomasimme tämän kun kuski alkoi haahuilla Alanyan keskustassa sinne tänne. Lopulta oli pakko näyttää matkaesitteestä mikä se paikka oikein olikaan. 

Damlatas Magarasi ei ole kooltaan mikään järisyttävä, mutta silti isompi kuin eräs työkaverini antoi ymmärtää. Hänen mukaansa se oli lähinnä naurettavan pieni. 

Kleopatra-rannan lähellä oleva Damlatas-luola löydettiin vuonna 1948 kun alueella tehtiin uutta satamaa. Räjäytysten yhteydessä tuoksinassa löytyi luolakin. 

Ilmankosteus kiven sisällä on 95 prosenttia ja aamuisin siellä käy ihmisiä hönkäilemässä jos sattuu esimerkiksi astma vaivaamaan. Lääkäriltä on mahdollista saada jopa resepti luolassa hengittämiseen. 

Viereinen Kleopatra-ranta oli maalikuussa kovin hiljainen. Matkailuala oli vasta toipumassa koronasta, eikä turisteja liioin ollut. Eräässä rantakuppilassa olimme ainoat asiakkaat ja voi sanoa, että palvelu pelasi. 

Lomalla Alanyassa osa 2 - Sepaderen kanjoni

Suosittu päiväretkikohde Sepaderen kanjoni sijaitsee reilun 40 kilometrin päässä Alanyasta. Vasta viitisentoista vuotta sitten turistirysäksi keksitty paikka oli ennen lähinnä paikallisten tiedossa, mutta nykyään noin 800 metrin mittaisessa ja 400 metriä syvässä halkeamassa kuhisee ihmisiä. 

Taurusvuorilla olevaan kohteeseen olisi ilmeisesti päässyt useammankin retkijärjestäjän toimesta. Koska Alanya Safari tekee yhteistyötä Detur-matkatoimiston kanssa, markkinoitiin meille sitä. Arsi Blue Beach Hotelin suomalaisturisteista moni kiinnostui retkestä ja pian koossa olikin hyvä porukka. 

Nouto tapahtui aamulla hotellin liepeiltä keltaisella avokattoisella pakettiautolla. Kaara herätti heti alkuunsa seurueessamme hymynsekaista ihmetystä. Tuollaisella rouskullako sitä lähdetään kruisailemaan? Saksalaisporukka pääsi huomattavasti siistimpään pikkubussiin, mutta meidät ohjattiin keltaiseen kärryyn, joka meinasi sammua jo ensimmäisessä risteyksessä.

Retken alkuinfo kerrottiin leirissä vuoriston alkupäässä. Auto notkahteli kitisten perille epäsiistiin miljööseen, jossa lämmittimen virkaa teki betonilattialla palava roskatynnyri. Aamu ylhäällä vuorilla oli viileä. Sakki puhalteli höyryä. 

Kuskimme kertoi englanniksi päivän tapahtumista. Hänestä minulle tuli turkkilaisen duunarin sijasta mieleen ranskalaisnäyttelijä Alain Delon. Saksaksi informaatiota jakeli rempseä nainen, joka ensitöikseen pisti tupakaksi. Sauhuttelun lomasta sakemannitkin saivat tietoa mitä tuleman pitää. 

Sellainen pikku detalji tosin häneltäkin varmasti unohtui mainita, että täkäläinen kaasujalka poikkeaa huomattavasti länsimaisesta. Se saatiin kokea tuota pikaa mutkaisilla vuoristoteillä. "Delon" paineli pedaalia siihen malliin, että rallin tuore maailmanmestari Kalle Rovanperäkin olisi varmasti ollut kateellinen. 

Vaikka äijä oli varmaan kokenut kaahailija, oli turvallisuus keltaisessa autossamme vähän niin ja näin. Notkuvassa ajopelissä istuessa kävin mielessä, että milloin sitä löytää itsensä satojen metrien syvyydestä vuorijonon pohjalta. Pienessä sievässä matkanteko olisi todennäköisesti ollut mukavampaa tai ei ainakaan olisi pelottanut yhtä paljon. Mutta eipä tullut mieleen ottaa mukaan fölipulloa. 

Tie mutkitteli halki turkkilaista maaseutua. Näimme vaatimattomia asumuksia, pienviljelmiä ja merkillisiä ajoneuvovirityksiä. Kummallisin oli ilmeisesti veneen moottorista väsätty menopeli, jollaista ei näe edes Spede Pasasen elokuvissa. 

Erään kerran herra lähti ohittamaan pakettiautoa mutkassa. Vastaan tuli kuorma-auto. Tilanteesta selvittiin nipin napin. Väliin jäi ehkä puolisen metriä tilaa, muuten vuoristorotko olisi kutsunut muutenkin kuin katselelukokemuksena. 

Sepaderen kanjoni oli kaiken kehun arvoinen. Aikaa tallusteluun rotkon päästä päähän oli hyvin, eikä käyntihetkellämme ollut ruuhkaa. Muutama muu autokuntakin oli paikalla, mutta kallion sivustolle rakennetulle tasannepolulle mahtui kyllä sakkia. 

Kanjonissa virtaava joki tulee kaukaa ylhäältä vuorilta. Turkoosi vesi ja jylhät kallioseinämät olivat komea yhdistelmä. Valokuvaamisen kannalta tosin hieman ongelmallinen, sillä oli pirun vaikeaa saada kaikkea haluamaansa mahtumaan samaan kuvaan.  

Kanjonireitin varrella on kaksitoista vesiputousta. Suurin niistä löytyi aivan kuilun perältä. Se olikin kokoluokassaan ihan omassa kastissaan, mutta pienemmätkin hivelivät silmää. Railossa olisi myös ollut mahdollista pulahtaa uimaan veteen, joka on vuodenajasta riippuen 5-10 asteista.

Parkkipaikalla oli uudehko kahvilarakennus, jossa kiireisimmät matkalaiset saivat olutta pahimpaan janoonsa. Lisää palvelurakennuksia näytti olevan rakenteilla. 

Kanjoniretkeä voi suositella Alanyan kävijöille, mikäli luonnon ihmeet kiinnostavat ja hotellissa hengailu käy raskaaksi. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että liikennekulttuuri Turkissa on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Kuhmoisissa tai Ruotsinpyhtäällä.