Takana oli yli yhdentoista tunnin lento Thaimaan Phuketista. Meno hiestä läpimärkänä suoraan koneeseen istumaan ei ole miellyttävin tapa aloittaa kotimatkaa. Mutta minkäs teet kun lentokenttärakennuskin oli kuuma kuin kasvihuone. Onneksi nivuset eivät hiertyneet juntatessani itseni penkkiin ja viettäessäni siinä seuraavat puolivuorokautta.
Itse lento sujui yllättävän hyvin. Olimme varanneet Royal Class -lentoluokan, jossa luvattiin olevan kaikkea kivaa karvahattuosastoon verrattuna. Piti olla ruokaa ylenmäärin ja tauoton viinatarjoilu. Totuus oli kumminkin karumpi; ruoka oli toki hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta viinaa sai välillä oikein vaatimalla vaatia. Tilasinkin yleensä kaksi Bacardi-pulloa kerralla, etten olisi liikaa työllistänyt käytävällämme häärinyttä lentoemoa.
Suurin syy parempaan lentoluokan ostamiseen oli isommat jalkatilat. Siellä polvet eivät ottaneet etupenkkiin kiinni, mikä oli pääasia. Istuimen luvattiin olevan tavallista leveämpikin, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Laskin osastolla olevan 49 matkustajaa, joita palveli kaksi lentoemäntää päätoimisesti. Rahvaan puolella heitä hääri useampia.
Tarkoitukseni oli vetäistä kännit paluumatkan kunniaksi. Se kuitenkin jäi haaveeksi, koska viinatarjoilu takkuili pahemman kerran. Olisi pitänyt olla oma pullo mukana, jolloin tavoitteeseen olisi varmaankin päästy.
Yhdentoista tunnin aikana sain nyhdettyä lentoemännältä ehkä 7-8 viiden senttilitran Bacardia ja yhden siiderin. Tuollaisella määrällä pääsee jonkinlaiseen hiprakkaan, muttei sentään humalaan. Meille kun luvattiin 245 euron arvoisen Royal Class -paikkalipun sisältävän "kaikki alkoholijuomat paitsi shampanjan". Sain käsityksen, että täällä matkanteko olisi yhtä juhlaa. Paskat.
Etummaisen penkin sisään oli upotettu "oma viihdekeskus". Siinä oli valittavana 12 eri tv-kanavaa, joista peräti kahdesta tuli jonkinlaista kuvaa. Kun sama leffa pyörähti kolmannen kerran loppuun, en enää jaksanut edes yrittää vaihtaa kanavaa.
Koneen vihdoin laskeuduttua Helsinki-Vantaalle, poimimme matkalaukumme hihnalta ja suunnistimme ulko-ovelle. "Oletteko samaa seuruetta?", uteli tullimies. Vieressäni kävellyt mummo jäykistyi kauhusta pystyyn. Hän pääsi menemään kun ilmoitin, että "hän ei ole, mutta tuo on" ja osoitin takanamme tullutta Sunttua.
Tulli kai kiinnostui meistä nähdessään valvontakameroista vessakäyntimme heti koneen laskeuduttua. Vessoissahan ei saa olla kameroita, mutta käytävillä niitä tietenkin on. Yli yksitoistatuntinen istuminen takamus hiestä märkänä vaati sen, että kävin vaihtamassa reistaskushortsit farkkuihin heti kun se Suomen päässä vaan oli mahdollista. Ilmeisesti moinen operaatio herätti tullin epäilyt.
Tulli oli kiinnostunut "lääkkeistä", joita olisimme mahdollisesti saattaneet tuoda Thaimaasta. Laukkumme läpivalaistiin, mutta tavaroitani ei pengottu lainkaan. Suntun norsupatsaat ja videokameran akut puolestaan käytiin hyvinkin tarkasti läpi. Aikansa esineitä kopeloituaan tullimies sanoi vihdoin kiitos ja morjens.
Tepastellessamme pois tullivirkailijoiden huomasta, nappasivat he kaksi uutta kaveria syynättäväksi. Molemmat olivat samassa vessassa heti lennon jälkeen. Saman huomasi kai tullikin, koska sinne päätyivät.
- Onko lääkkeitä?
- Ei pitäisi olla, vastasi toinen kaveri.
Haimme Suntun talvitakin ja jalkineet pois vaatesäiltyksestä. Kaksi viikkoa, 40 euroa. Ei kiitos minulle. Ängin lähtiessämme omani matkalaukkuun, jonne ne onneksi mahtuivat.
Bussi Turkuun lähti 00.30. Taksin otin linja-autoasemalta. Kotona olin joskus aamukolmen paikkeilla. Takana oli 18 tuntia taivalta Phuketin Karon Beachilta Turun Marttiin.
Kuuttakymppiä lähentelevä naistaksikuski kyseli mistä olin tulossa. Vastasin, että Phuketista. "Jaa, meidän likat oli siellä just! Suvi tykkäsi niin paljon, että aikoo lähteä kohta uudestaan!". Minulle puolestaan tämä reissu sinne taisi olla lajissaan ensimmäinen ja viimeinen. Tunnettua mäkisankaria lainatakseni se oli vähän "fifty-sixty". Ainakin melkoinen kulttuurishokki.
Phuketin trooppinen ilmasto osoittaui meikäläiselle aivan liian tukalaksi. Hikoilin kuin pieni sika koko viidentoista päivän loman ajan. "Siihen tottuu viikossa", sanoi muutama tuttava. Ehkä vuodessa.
Päiväkulutukseni oli kaksi t-paitaa ja kahdet kalsarit, jollaisella tahdilla työllistin paikallista pesulayrittäjää melko hyvin. Enemmänkin vaatekertoja olisi mennyt, mutten jaksanut pelata jatkuvasti tahrivan aurinkorasvan kanssa. Vaikka hotellihuoneessa oli tuuletin, kesti ulkoa tultua hikoilun tasoittuminen helposti tunninkin.
Aamupalani koostui yleensä puolentoista litran vesipullosta ja jääkaapin sisällöstä riippuen joko yhdestä tai kahdesta Fanta Orange -tölkistä. Ne upposivat kuin tyhjää vaan.
Kaljaa en ole vuosiin juonut yhtä paljon kuin tällä reissulla. Sitä meni sekä janoon että viihdekäyttöön. Ja hyvää olutta olikin. Leo, Singha ja Chang tulivat tutuiksi. Thaiviskejä Sam Songia ja Hong Thongia kului niitäkin pullotolkulla. Vaikken viskin ystävä ole lainkaan, menivät ne colan kanssa hyvin alas.
Krapuloista en kärsinyt juuri ollenkaan. Se johtui varmaan ilmastosta ja järjettömästä hikoilusta. En muutakaan selitystä ilmiölle keksi. Suomessa samoilla annoksilla seuraava päivä olisi kulunut näprätessä pizzataksin numeroa ja seuratessa sohvan pohjalta Salattujen elämien uusintoja.
Phuketin (ja varmaan koko Thaimaan) liikenne oli ensikertalaisen silmin täysin kaoottista. Autot, lavataksit, tuktukit sekä skootterit paahtoivat tuhatta ja sataa. Niiden seassa jolkutteli kulkukoiria. Suorastaan pelotti kävellä tienlaidassa, kun varsinaisia jalkakäytäviä ei ollut, suojateistä puhumattakaan. Tien ylittämisestä tuli mieleen lähinnä venäläinen ruletti.
Phuketin ravintolahinnat lähentelivät Kanarian vastaavia. Se on niin suosittu turistirysä, että hintoja on nostettu oikein urakalla vuosi vuodelta. Saarella oli arvion mukaan 400 000:sta miljoonaan ihmistä. Kukaan ei tiedä tarkkaa lukua. Suomalaisille juhliminen on toki edullista, mutta rahaa saa menemään huomattavasti enemmän kuin ennakkoon luulisi.
Venäläisturusteista moni tuttu varoitteli. Vaikka en kyseisen kansan fani vähemmässäkään määrin ole, eipä heistä haittaakaan ollut. Phuketissa käy itänaapureita vuosittain peräti 1,6 miljoonaa. Ja sen huomasi. Pelkästään meidän hotellissa, jossa ei ollut moitteen sijaa vaatimattomasta kahden tähden luokituksesta huolimatta, näkyi viisi venäläistä tv-kanavaa. Toinen suuri turistiryhmä olivat kiinalaiset.
Miksi sitten lähteä Phuketiin jos noin surkea loma oli, kuulen jo monen kysyvän? Ensinnäkin siksi, että olen ollut menossa Thaimaaseen enemmän tai vähemmän jo 90-luvun alusta saakka. Homma on vaan venynyt näihin päiviin asti. Kohde oli ehkä väärä, Thaimaasta kun paljon löytyisi muitakin paikkoja. Mutta tulipahan käytyä. Ainakaan nyt ei tunnu, että olisi mikään hinku päästä maahan kovin pian uudelleen.
Phuketin saarella (noin 50 km pitkä, 20 km leveä) ja lähisaarissa riitti paljon nähtävää. Paikalliset ihmiset olivat ystävällisiä ja hymyilivät aina, vaikka varmaan välillä vituttikin.
Valokuvia jätin muistikortille lukuisten välikarsintojen jälkeen noin 1100. Seuraavissa blogikirjoituksissani käyn kuvien kera läpi etenkin luontoretkiä, joita saarella teimme.
