"Viljandi (saks. Fellin) on Viljandimaan maakunnan pääkaupunki keskellä Viroa. Sen asukasluku on noin 20 700.
Historialähteet mainitsevat Viljandin ensimmäistä kertaa vuonna 1211, mutta paikalla tiedetään olleen asutusta jo viikinkiajalla. 1300-luvulla Hansaliiton aikaan Viljandi oli yksi Itämeren alueen hansakaupungeista. Kaupungista tuli myös baltteja kristinuskoon käännyttäneen kalparitariston keskuspaikka. Liivin sodassa (1558–1583) ja Puolan-Ruotsin sodassa (1600–1622) Viljandi oli sotatantereena. Liivin sodan aikana tuhoutui muun muassa kaupungissa sijainnut fransiskaaniluostari.
Neuvostoliiton aikaan Viljandissa sijaitsi Spetsnaz-prikaati 4.ObrSpN, joka lakkautettiin vuonna 1992.
Kaupungin nähtävyyksiin kuuluvat muun muassa Linnavuorella sijaitsevat keskiaikaisen ritarilinnan rauniot, raatihuone, 1866 valmistunut Pyhän Paavalin kirkko (Püha Pauluse kirik) ja 1600-luvulla fransiskaaniluostarin paikalle rakennettu Pyhän Johanneksen kirkko (Püha Jaani kirik). Tunnetuimpia maamerkkejä on 30-metrinen, vuonna 1911 rakennettu (1999 entisöity) vesitorni, jonka huipulla on näköalatasanne.
JK Tulevik Viljandi on Viron Meistriliigassa pelaava viljandilainen jalkapalloseura.
Viljandi on Porvoon ystävyyskaupunki." (Wikipedia)
En ole muistaakseni aikaisemmin käynyt Viljandissa. Jos, niin vain läpikulkumatkalla.
Suntun valitsemana kohteena olivat Viljandin linnanrauniot. Siinä riittikin näkemistä. Alue oli laaja ja sitä ympäröi valtavat vallihaudat. Itse rauniot olivat tiili- ja kivikasoja siellä täällä, mutta hyvällä mielikuvituksella pystyi hahmottamaan linnan loistoaikojen suuruuden.
Viljandissa oli edellisenä viikonloppuna järjestetty folkfestivaalit. Lavoja purettiin parhaillaan. Tapahtuma on ilmeisesti suuri, koska tavaraa oli vähän joka puolella, lavojakin monessa paikassa. Olisi varmasti ollut mielenkiitoista olla mukana juhlimassa vaikka yhden päivän verran.
Viljandin pikkukapunki oli nopeasti kävellen kierretty. Auton tuulilasinpyyhkijän alle oli sillä välin ilmestynyt parkkisakkolappu. Summa oli seitsemän euroa.
Seuraava kohde oli Viljandin saksalainen sotilashautausmaa. Minua on jostain syystä aina kiehtonut kiviset puutarhat, eikä tämä tehnyt poikkeusta. Nuorena lähteneitä miehiä muistokivet täynnä.
Sunttu oli hankkinut navigaattorin, joka toimi Baltian maissakin. Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta koko vehkeestä, joten se vaati hiukan totuttelemista. Myönnän, että navigaattorista on varmasti paljon hyötyä varsinkin ulkomailla, mutta laite osaa myös olla helvetin ärsyttävä ja turhakin. Nytkin suoritimme muutaman käsittämättömän ajelun pitkin traktoripolkuja peltojen keskellä.
Taageperän jugendkartanossa oli mahdollisuus ruokailla. Kaksi juoppoa istui kaljalla ulkoterassilla, eikä muita ihmisiä näkynyt missään. Kartano oli todella upea, varmaan lähivuosina kunnostettu. Kummallista kyllä, mitään aukioloon tai ruokailuun viittaavia kylttejä ei ollut mailla eikä halkeillakaan. Kahdesta kaljaveikosta pystyi päättelemään, että jotain toimintaa siellä on.
Taageperän kartanon menu ei ollut kovin kaksinen. Ruokalajeja oli vain muutama, juomia tosin senkin edestä. Koska pasta ei kiinnostanut, päädyimme karhunliha-annokseen. Se olikin oiva valinta - hyvää ja maukasta. Valitettavasti vaan liian vähän lihaa ja muusia. Satsi maksoi yhdeksän euroa ja oli kokemus sinänsä. Ensimmäinen kerta kun kukaan seurueestamme veti karhua napaansa.
Taageperän raitilla oli myös paljon haikaroita. Niitä tosin näkyi viikon aikana melkein missä tahansa. Virolaisille se taitaa olla hyvinkin tavanomainen näky, mutta ainakin minulle aina valokuvien arvoinen.
Ennen paluuta Otepäähän, yritimme epätoivoisesti etsiä Törvan luolia. Sunttu oli löytänyt informaatiota moisista luonnonihmeistä, oli oikein koordinaatit ja kaikki. Mutta mitään ei löytynyt. Parikymmentä kilometriä edestakaisin hiekkateitä sahattuamme oli aika luovuttaa.
Matkalla löytyi vielä Helmen ritarikunnan linnanrauniot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti