Vuosi 2019 lähenee loppuaan. Kuten olen jo useammassa blogijutussa todennutkin, oli kuluva syksy erittäin stressaava Postin työehtoshoppailujen ja huonon työilmapiirin takia. Kuukausitolkulla jatkuneet surkeat ilmatkaan eivät auttaneet lainkaan mielialan nousua.
Muutama valonpilkahdus syksyn mittaan ulkona sentään oli. Tosin hyvin, hyvin harvassa. Päällimmäisenä mieleen tulee sunnuntai 3. marraskuuta, jolloin Turun Ruissalon Kuuvannokassa oli poikkeuksellisen komeaa. Linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2019/11/tyyni-kuuvannokka.html
Lauantaina 28. joulukuuta, eli muutama päivä takaperin, oli mahdollisuus lähteä Ruissaloon parin työkaverin mukana. He kun menivät iltapäivällä talviuinnille Saaronniemen rantaan.
Olen ollut vastaavilla reissuilla ennenkin. Noin tunnin kestävän uinti- ja saunaoperaation aikana ehdin kierrellä alueella aika kattavasti. Nyt sattui olemaan erinomainen kelikin, jota ilman en olisi viitsinyt edes lähteä mukaan.
Edellisehtoiset juomingit kaverin syntymäpäivillä Littoisten Työväentalolla vaikuttivat vielä sen verran, että olisin viihtynyt Ruissalossa ilomielen vaikka toisenkin tunnin. Hyvä kumminkin edes näin, koska muuten homma olisi mennyt sohvalla makaamiseksi.
Koska kerrankin oli hieno ilma, otin valokuvia onnesta soikeana. Kotona koneella ruudut eivät enää niin hääppöisiltä tuntuneetkaan, mutta oli siellä sentään jotain. Esimerkiksi siluettikuva tuossa suoraan olla on mielestäni erinomainen.
maanantai 30. joulukuuta 2019
tiistai 24. joulukuuta 2019
Joulutunnelmia ja mallikuvausta
Tänä syksynä ei ole ollut paljon mahdollisuuksia käydä kuvausreissuilla luontopoluilla tai muuallakaan ulkosalla, koska Turun seudulla on sadellut käytännössä päivittäin jo kolme kuukautta. Niinpä kameralle ei ole ollut käyttöä, eikä blogijuttujen aiheitakaan ole viime viikkoina ollut mitenkään ylenmäärin.
Varsinaissuomalainen harrastajamalli Heli oli muutama vuosi sitten usein mallinani. Blogiani seuraavat varmaan muistavatkin hänet.
Viimeksi kävimme ottamassa fotoja syyskuussa 2017 Tapion alttarilla Raision metsissä. Pidän yhä niitä yhä onnistuneina; paikka oli erikoinen ja malli upea. Linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2017/09/mallikuvausta-raisiossa-osa-1-tapion.html
Muutamaa päivää ennen joulua pääsimme taas pitkästä aikaa saman harrastuksen pariin. Helin ehdotuksesta kuvausmiljöönä oli Turun Ruissalossa sijaitseva kasvititeellinen puutarha ja tarkemmin sen kasvihuoneet.
Ihan tavanomaiseksi tonttutytöksi Heli ei pukeutunut, mutta joulufiiliksissä kumminkin mentiin. Kasvihuoneissa oli vuodenaikaan liittyvää rekvisiittaakin. Harmi kyllä oli pysyttävä virallisilla kulkuväylillä, eikä esimerkiksi sitruunapuussa killuvaa joulupukkia pystynyt hyödyntämään.
Vahvat lämpölamput ja hankala valo ei ollut paras kuvaushommeleihin. Kokeilin monenlaisia asetuksia, mutta kellertävää väriä oli jälkikäteen pakko vähentää. Päädyin lopulta hieman 70-luvun vanhoja värikuvia muistuttaviin sävyihin. Osa kuvista toimi mustavalkoisinakin.
Heli oli jälleen aivan mahtava malli. Suunnittelimme jo uusiakin kuvauksia, joten nyt tuskin tarvitsee odottaa kahta vuotta.
Varsinaissuomalainen harrastajamalli Heli oli muutama vuosi sitten usein mallinani. Blogiani seuraavat varmaan muistavatkin hänet.
Viimeksi kävimme ottamassa fotoja syyskuussa 2017 Tapion alttarilla Raision metsissä. Pidän yhä niitä yhä onnistuneina; paikka oli erikoinen ja malli upea. Linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2017/09/mallikuvausta-raisiossa-osa-1-tapion.html
Muutamaa päivää ennen joulua pääsimme taas pitkästä aikaa saman harrastuksen pariin. Helin ehdotuksesta kuvausmiljöönä oli Turun Ruissalossa sijaitseva kasvititeellinen puutarha ja tarkemmin sen kasvihuoneet.
Ihan tavanomaiseksi tonttutytöksi Heli ei pukeutunut, mutta joulufiiliksissä kumminkin mentiin. Kasvihuoneissa oli vuodenaikaan liittyvää rekvisiittaakin. Harmi kyllä oli pysyttävä virallisilla kulkuväylillä, eikä esimerkiksi sitruunapuussa killuvaa joulupukkia pystynyt hyödyntämään.
Vahvat lämpölamput ja hankala valo ei ollut paras kuvaushommeleihin. Kokeilin monenlaisia asetuksia, mutta kellertävää väriä oli jälkikäteen pakko vähentää. Päädyin lopulta hieman 70-luvun vanhoja värikuvia muistuttaviin sävyihin. Osa kuvista toimi mustavalkoisinakin.
Heli oli jälleen aivan mahtava malli. Suunnittelimme jo uusiakin kuvauksia, joten nyt tuskin tarvitsee odottaa kahta vuotta.
tiistai 17. joulukuuta 2019
Mika Sundqvist – Suomirockin sekatyömies
Kun tartuin Bazarin syksyllä 2018 julkaisemaan ja juvalaisen keikkajärjestäjä-tietokirjailija Vesa Kontiaisen kirjoittamaan järkälemäiseen, peräti 624-sivuiseen Mika Sundqvist - Suomirockin sekatyömies-kirjaan, en voinut kuvitellakaan luku-urakan kestävän viikkotolkulla.
Kyse ei ollut siitä, että aihe olisi ollut vastenmielinen. Aivan päinvastoin. Kesti vaan helkutin kauan kahlata kirja kannesta kanteen. Luin lähinnä iltaisin ennen unten maille menoa.
Kihniöläisen Mika Sundqvistin tuntevat tavallaan kaikki suomalaiset. Jos eivät heti nimeltä, niin ainakin välillisesti hänen yhteistyökumppaniensa kautta. Mies on ollut niin monessa mukana, että häneltä on tuskin voinut välttyä, jos on hiukankin radiota ja musiikkia kuunnellut.
Sundqvist oli alunperin rivisoittaja iskelmäartistien taustabändeissä 1960-luvulla, seuraavalla vuosikymmenellä soitinmyyjä Tampereella ja rocktähti Alwari Tuohitorvessa, jossa hän pomputti bassoa.
Vuonna 1980 ilmestyneen toisen soololevynsä Moottoripyörä on moottoripyörä nimikappaleesta tuli megahitti. Noin muuten mallikkaasta kantrihenkisestä laulusta tulee ainakin minulle kiusallinen korvamato välittömästi mikäli sen jossain kuulen.
70-luvun lopulla alkanut musiikkistudiotoiminta on artistiuran ohella toinen, jota kirjassa pääasiassa käsitellään. Siinä riittääkin sarkaa, sillä Sundqvistin MSL-Studiolla on tahkottu kultalevyjä Popedan, Hassisen koneen, Yön ja Eppu Normaalin muodossa.
Äänityshommien ohella Sundqvist on toiminut monien yhtyeiden tuottajana, sanoittajana ja jopa soittajana. Esimerkiksi Popedan jättihitissä Pitkä kuuma kesä kuullaan hänen bassotteluaan, koska bändin oma basisti oli äänitysvaiheessa sammuneena, eikä täten ollut kykeneväinen tarttumaan instrumenttiinsa.
Kaksi vuotta sitten 70 vuotta täyttänyt Mika Sundqvist jos joku ansaitsi elämänkertakirjan. Mieheltä irtoaa hauskoja tarinoita kuin apteekin hyllyltä, eikä Kontiaisen seikkaperäinen kirjoitustyyli jätä varmasti mitään välistä.
Osa kirjan jutuista on tuttuja Kontiaisen aikaisemmista julkaisuista. Popedan Ilikeesti kiitää ja Poko Rekordsin historiikki Aitoa suomirockia sisältävät jonkun verran pällekkäisyyksiä, mutta aivan ymmärrettävästi.
On sääli, etteivät monet osaa arvostaa miestä, joka on tehnyt vuosikymmeniä työtä suomalaisen musiikin eteen. "Siinä nyt ei voi kovin paljon muisteltavaa olla", totesi eräs kaveri taannoin kebabravintolan pöydässä, kun kerroin aloittaneeni lukemaan Sundqvistin muistelmia.
Kyse ei ollut siitä, että aihe olisi ollut vastenmielinen. Aivan päinvastoin. Kesti vaan helkutin kauan kahlata kirja kannesta kanteen. Luin lähinnä iltaisin ennen unten maille menoa.
Kihniöläisen Mika Sundqvistin tuntevat tavallaan kaikki suomalaiset. Jos eivät heti nimeltä, niin ainakin välillisesti hänen yhteistyökumppaniensa kautta. Mies on ollut niin monessa mukana, että häneltä on tuskin voinut välttyä, jos on hiukankin radiota ja musiikkia kuunnellut.
Sundqvist oli alunperin rivisoittaja iskelmäartistien taustabändeissä 1960-luvulla, seuraavalla vuosikymmenellä soitinmyyjä Tampereella ja rocktähti Alwari Tuohitorvessa, jossa hän pomputti bassoa.
Vuonna 1980 ilmestyneen toisen soololevynsä Moottoripyörä on moottoripyörä nimikappaleesta tuli megahitti. Noin muuten mallikkaasta kantrihenkisestä laulusta tulee ainakin minulle kiusallinen korvamato välittömästi mikäli sen jossain kuulen.
70-luvun lopulla alkanut musiikkistudiotoiminta on artistiuran ohella toinen, jota kirjassa pääasiassa käsitellään. Siinä riittääkin sarkaa, sillä Sundqvistin MSL-Studiolla on tahkottu kultalevyjä Popedan, Hassisen koneen, Yön ja Eppu Normaalin muodossa.
Äänityshommien ohella Sundqvist on toiminut monien yhtyeiden tuottajana, sanoittajana ja jopa soittajana. Esimerkiksi Popedan jättihitissä Pitkä kuuma kesä kuullaan hänen bassotteluaan, koska bändin oma basisti oli äänitysvaiheessa sammuneena, eikä täten ollut kykeneväinen tarttumaan instrumenttiinsa.
Kaksi vuotta sitten 70 vuotta täyttänyt Mika Sundqvist jos joku ansaitsi elämänkertakirjan. Mieheltä irtoaa hauskoja tarinoita kuin apteekin hyllyltä, eikä Kontiaisen seikkaperäinen kirjoitustyyli jätä varmasti mitään välistä.
Osa kirjan jutuista on tuttuja Kontiaisen aikaisemmista julkaisuista. Popedan Ilikeesti kiitää ja Poko Rekordsin historiikki Aitoa suomirockia sisältävät jonkun verran pällekkäisyyksiä, mutta aivan ymmärrettävästi.
On sääli, etteivät monet osaa arvostaa miestä, joka on tehnyt vuosikymmeniä työtä suomalaisen musiikin eteen. "Siinä nyt ei voi kovin paljon muisteltavaa olla", totesi eräs kaveri taannoin kebabravintolan pöydässä, kun kerroin aloittaneeni lukemaan Sundqvistin muistelmia.
perjantai 13. joulukuuta 2019
Pikku-Pukin rantapromenadilla 8. joulukuuta
Kehnot kelit sen kun vaan jatkuvat. Turun seudulla satoi koko marraskuun, sama peli näköjään joulukuussakin. Kuun vaihtessa oli hetken pikkupakkanen ja hento lumipeite, mutta nyt sitten taas vettä tippuu oikein urakalla.
Sunnuntaina 8. joulukuuta oli jonkun tunnin sateettomuusjakso. Koin hetkeni tulleen ja käväisin Turun Ruissalossa. Saaren kärjen Saaronniemen sijasta ajelin Kansanpuistoon. Tarkoituksena oli käydä kävelyllä Pikku-Pukin rantapromenadilla.
En ollut ainoa ulkoilija Ruissalossa. Saaren alussa heti sillan jälkeen oli parkkipaikka aivan piukassa, samoin Hevoskarintiellä. Kasvitieteellisen puutarhan parkkipaikat olivat täynnä nekin, mutta Kansanpuistoon olisi hyvin mahtunut vaikka kuinka.
Mitään järin ihmeellisiä kuvia ei tällä kelillä ja tähän vuodenaikaan oikein saa, mutta tulipa ainakin ulkoilua komeissa merimaisemissa.
Ensimmäisessä ja viimeisessä kuvassa näkyvää keltaista uimahuonetta ihmettelin kovasti muutama vuosi sitten kun sitä siihen rakennettiin. Että miten ylipäätään tuollaiseen on saatu lupa ja millainen mörskä siitä mahtaa tulla. Väärässä olin ja pahasti, siitähän tuli oikein komea ja maisemaan sopiva!
Sunnuntaina 8. joulukuuta oli jonkun tunnin sateettomuusjakso. Koin hetkeni tulleen ja käväisin Turun Ruissalossa. Saaren kärjen Saaronniemen sijasta ajelin Kansanpuistoon. Tarkoituksena oli käydä kävelyllä Pikku-Pukin rantapromenadilla.
En ollut ainoa ulkoilija Ruissalossa. Saaren alussa heti sillan jälkeen oli parkkipaikka aivan piukassa, samoin Hevoskarintiellä. Kasvitieteellisen puutarhan parkkipaikat olivat täynnä nekin, mutta Kansanpuistoon olisi hyvin mahtunut vaikka kuinka.
Mitään järin ihmeellisiä kuvia ei tällä kelillä ja tähän vuodenaikaan oikein saa, mutta tulipa ainakin ulkoilua komeissa merimaisemissa.
Ensimmäisessä ja viimeisessä kuvassa näkyvää keltaista uimahuonetta ihmettelin kovasti muutama vuosi sitten kun sitä siihen rakennettiin. Että miten ylipäätään tuollaiseen on saatu lupa ja millainen mörskä siitä mahtaa tulla. Väärässä olin ja pahasti, siitähän tuli oikein komea ja maisemaan sopiva!
maanantai 9. joulukuuta 2019
Harmaassa kelissä Haunisten altaalla
Kulunut syksy oli henkisestä todella rasittava. Mieltä raastoi työnantajan moraaliton ja katala temppu, jolla Postin pakettilajittelijat siirrettiin 1. syyskuuta Posti Palvelut Oy-sisaryhtiöön.
Liikkeenluovutuksella mahdollistettiin, että pakettilajittelijat saatiin halvemman työehtosopimuksen piiriin 1. marraskuuta alkaen. Siinä missä Postin johtajille maksetaan jopa miljoona euroa vuodessa, olisivat minun nettotuloni tippuneet vähän päälle tuhanteen euroon kuussa! Puhumattakaan kaikista muista heikennyksistä, kuten työajanpidennyksestä (51 minuuttia lisää päivässä) ja joustovapaiden poistumisesta.
Lopulta tästä painajaisesta jouduttiin kärsimään käytännössä vain pari viikkoa, koska loppu marraskuu meni lakkoillessa. Kaksi ja puoliviikkoiseksi venähtäneen lakon hyötynä oli, että käsittämättömän kehno työehtosopimus kumottiin ja tilalle räätälöitiin sopimus, joka oli lähes sellainen kuin ennen liikkeenluovutustakin. Suuri kiitos tästä kuuluu liittomme PAU:n puheenjohtajalle Heidi Niemiselle, joka taisteli kuin viimeistä päivää isompiaan vastaan.
Ikävä puoli asiassa on se, että mielestäni liikkeenluovutus olisi pitänyt perua ja Postin hallituksen saada kenkää siinä missä omistusojausministeri Sirpa Paateron ja pääministeri Antti Rinteenkin. Molemmathan puhuivat paskaa minkä ehtivät, mutta ovat tätä kirjoittaessani nousseet jälleen valtakunnan huippupaikoille! Vaikea uskoa sellaista tapahtuvan muualla kuin ehkä Salatuissa elämissä.
Kiitos heille, jotka jaksoivat olla lakkovahteina Liedon Logistiikkakeskuksen portilla ja Suomen kuuluisimmalla reiällä. Sellainen nimittäin tehtiin heti ensimmäisen lakkopäivän aamuna verkkoaitaan, jotta esimiesten, rikkurien ja vuokratyövoiman kulku sisälle postikeskukseen olisi kätevämpää ja poissa lakkovahtien silmistä.
Asiassa kävi kumminkin toisin, kun media alkoi kirjoitella merkillisestä reiästä. Siitä tuli yleinen naurunaihe, joka varmasti muistetaan vielä pitkään. Aiemmin pihan poikki ei saanut oikasta, koska rekkaliikenne häiriintyi ja saattoi tulla onnettomuuksia. Nyt sitten asiaa perusteltiin sillä, että parkkipaikalta pääsee nopeammin sisälle, eikä reikä kuulemma mitenkään liity lakkoon!
Muun muassa nämä asiat mielessäni kiersin marraskuun puolivälin tienoilla Raisiossa sijaitsevan tekoaltaan, Haunisten altaan. Sattui olemaan päivä, jolloin vettä tuli korkeintaan viallisen kukkasumuttimen verran, eikä se ei haitannut ulkoilua. Muuten taisikin sadella päivittäin koko marraskuun.
Haunisten allas on 38 hehtaarin kokoinen ja sen ympärysmitta on noin kolme kilometriä. Pikku kuvaustaukoineen lätäkön kiertämiseen menee noin tunti, ellei sitten ole joku Valentin Kononen tai Reima Salonen. Mutta normaalilla ihmisellä, joka haluaa katsella luontoakin, ei pitäisi olla suurta hinkua ravata hullun lailla pitkin polkuja.
Haunisten altaalle tehtiin pari-kolme vuotta sitten grillauspaikka. Uusinta uutta oli toinen grillikatos, joka on ilmestynyt sinne sitten viime käyntini eli veikkaukseni mukaan kesäksi. Se vetosikin allekirjoittaneen grillivaistoihin niin kovasti, että täytyy talvella joku viikonloppu käydä testaamassa millainen hiillos siihen tuleekaan.
Sateenpelon takia en ottanut kameraa mukaan lainkaan, mutta kännykällä sain sentään muutaman juttuun sopivan kuvan.
Huomattavasti kattavampi kuvakalkadi Haunisten altaasta on nähtävissä keväällä 2015 tekemässäni blogijutussa. Se löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/04/kierros-haunisten-altaan-ympari.html
Liikkeenluovutuksella mahdollistettiin, että pakettilajittelijat saatiin halvemman työehtosopimuksen piiriin 1. marraskuuta alkaen. Siinä missä Postin johtajille maksetaan jopa miljoona euroa vuodessa, olisivat minun nettotuloni tippuneet vähän päälle tuhanteen euroon kuussa! Puhumattakaan kaikista muista heikennyksistä, kuten työajanpidennyksestä (51 minuuttia lisää päivässä) ja joustovapaiden poistumisesta.
Lopulta tästä painajaisesta jouduttiin kärsimään käytännössä vain pari viikkoa, koska loppu marraskuu meni lakkoillessa. Kaksi ja puoliviikkoiseksi venähtäneen lakon hyötynä oli, että käsittämättömän kehno työehtosopimus kumottiin ja tilalle räätälöitiin sopimus, joka oli lähes sellainen kuin ennen liikkeenluovutustakin. Suuri kiitos tästä kuuluu liittomme PAU:n puheenjohtajalle Heidi Niemiselle, joka taisteli kuin viimeistä päivää isompiaan vastaan.
Ikävä puoli asiassa on se, että mielestäni liikkeenluovutus olisi pitänyt perua ja Postin hallituksen saada kenkää siinä missä omistusojausministeri Sirpa Paateron ja pääministeri Antti Rinteenkin. Molemmathan puhuivat paskaa minkä ehtivät, mutta ovat tätä kirjoittaessani nousseet jälleen valtakunnan huippupaikoille! Vaikea uskoa sellaista tapahtuvan muualla kuin ehkä Salatuissa elämissä.
Kiitos heille, jotka jaksoivat olla lakkovahteina Liedon Logistiikkakeskuksen portilla ja Suomen kuuluisimmalla reiällä. Sellainen nimittäin tehtiin heti ensimmäisen lakkopäivän aamuna verkkoaitaan, jotta esimiesten, rikkurien ja vuokratyövoiman kulku sisälle postikeskukseen olisi kätevämpää ja poissa lakkovahtien silmistä.
Asiassa kävi kumminkin toisin, kun media alkoi kirjoitella merkillisestä reiästä. Siitä tuli yleinen naurunaihe, joka varmasti muistetaan vielä pitkään. Aiemmin pihan poikki ei saanut oikasta, koska rekkaliikenne häiriintyi ja saattoi tulla onnettomuuksia. Nyt sitten asiaa perusteltiin sillä, että parkkipaikalta pääsee nopeammin sisälle, eikä reikä kuulemma mitenkään liity lakkoon!
Muun muassa nämä asiat mielessäni kiersin marraskuun puolivälin tienoilla Raisiossa sijaitsevan tekoaltaan, Haunisten altaan. Sattui olemaan päivä, jolloin vettä tuli korkeintaan viallisen kukkasumuttimen verran, eikä se ei haitannut ulkoilua. Muuten taisikin sadella päivittäin koko marraskuun.
Haunisten allas on 38 hehtaarin kokoinen ja sen ympärysmitta on noin kolme kilometriä. Pikku kuvaustaukoineen lätäkön kiertämiseen menee noin tunti, ellei sitten ole joku Valentin Kononen tai Reima Salonen. Mutta normaalilla ihmisellä, joka haluaa katsella luontoakin, ei pitäisi olla suurta hinkua ravata hullun lailla pitkin polkuja.
Haunisten altaalle tehtiin pari-kolme vuotta sitten grillauspaikka. Uusinta uutta oli toinen grillikatos, joka on ilmestynyt sinne sitten viime käyntini eli veikkaukseni mukaan kesäksi. Se vetosikin allekirjoittaneen grillivaistoihin niin kovasti, että täytyy talvella joku viikonloppu käydä testaamassa millainen hiillos siihen tuleekaan.
Sateenpelon takia en ottanut kameraa mukaan lainkaan, mutta kännykällä sain sentään muutaman juttuun sopivan kuvan.
Huomattavasti kattavampi kuvakalkadi Haunisten altaasta on nähtävissä keväällä 2015 tekemässäni blogijutussa. Se löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2015/04/kierros-haunisten-altaan-ympari.html
keskiviikko 4. joulukuuta 2019
Marraskuun viimeiset luontokuvat
Syksyn viimeiset valokuvani otin Turun Ruissalon Saaronniemessä lauantaina 30. marraskuuta.
Joulukuuta, kalenterin mukaan siis talvea, on kulunut jo muutaman päivän verran. Ainakaan minä huomaa mitään eroa syksyyn. Tänään aamullakin oli yhtä vetistä kuin marraskuussa keskimäärin. Välissä oli kumminkin jonkun päivää jopa pakasta ja hiukan luntakin, jolloin Saaronniemessäkin näytti vaihteeksi erilaiselta.
Tällä kertaa päädyin Ruissaloon työkaverini Kaken kyydillä. Hän meni talviuimaan, jona aikana minulla oli mahdollisuus käyskennellä pitkin poikin rantoja.
Tutuilla talviuimareilla on yleensä mennyt makoisiin löylyihin ja hyisiin aaltoihin pulahtamiseen keskimäärin tunnin verran, eikä toimenpide tälläkään kertaa kestänyt sen kauempaa. Aika oli juuri passeli minullekin, koska ehdin kiertää Kolkannokan, ottaa valokuva, istahtaa rantakivelle katselemaan maisemia ja jäin vielä suustanikin kiinni erään Ruissalon ystävät Facebook-ryhmän jäsenen kanssa.
En mielestäni ottanut mitenkään hullun lailla kuvia, mutta muistikorttia peratessani eteen tulla tupsahti aika montakin hyvää otosta.
Joulukuuta, kalenterin mukaan siis talvea, on kulunut jo muutaman päivän verran. Ainakaan minä huomaa mitään eroa syksyyn. Tänään aamullakin oli yhtä vetistä kuin marraskuussa keskimäärin. Välissä oli kumminkin jonkun päivää jopa pakasta ja hiukan luntakin, jolloin Saaronniemessäkin näytti vaihteeksi erilaiselta.
Tällä kertaa päädyin Ruissaloon työkaverini Kaken kyydillä. Hän meni talviuimaan, jona aikana minulla oli mahdollisuus käyskennellä pitkin poikin rantoja.
Tutuilla talviuimareilla on yleensä mennyt makoisiin löylyihin ja hyisiin aaltoihin pulahtamiseen keskimäärin tunnin verran, eikä toimenpide tälläkään kertaa kestänyt sen kauempaa. Aika oli juuri passeli minullekin, koska ehdin kiertää Kolkannokan, ottaa valokuva, istahtaa rantakivelle katselemaan maisemia ja jäin vielä suustanikin kiinni erään Ruissalon ystävät Facebook-ryhmän jäsenen kanssa.
En mielestäni ottanut mitenkään hullun lailla kuvia, mutta muistikorttia peratessani eteen tulla tupsahti aika montakin hyvää otosta.
tiistai 26. marraskuuta 2019
Mikko Alatalo Majlandissa
Majland on yksi Turun Aurajoen monista ravintolalaivoista. Nykyisen omistajansa myötä siellä on ollut tarjolla elävää musiikkia, viimeksi lauantaina Mikko Alatalo hanuristinsa Jammi Humalamäen kera.
Alkuperäinen aikomukseni ei ollut lähteä kotioloista mihinkään. Ensinnäkin siksi, että rahaa ei nyt olisi liioin tuhlattavaksi postilakon takia. Toisaalta sitä ei ole senkään jälkeenkään, mikäli pakettilajittelukiistan, johon minäkin kuulun, voittaa työnantaja palkkojen ja lukuisten muiden työehtojen sikamaisella halpuuttamisella.
Kävi kumminkin niin, että kun kaveri tuli illansuussa käymään, pistin levyt pyörimään ja korkkasin Jägermeister-pullon. Pian alkoi Alatalokin kummasti kiinnostaa.
Jammi Humalamäki ja Mikko Alatalo Majlandissa.
Samana ehtoona Turussa oli legendaarinen skotlantilainen hardrock-yhtye Nazareth. Muutama tuttava tuossa ihmettelikin miksen sinne mennyt. Nyt kumminkin kävi niin, että Alatalo veti pidemmän korren.
Turun Logomossa oli lauantaina Raskasta joulua-konsertti. Tapahtuma, jossa isot heviäijät laulavat joululauluja. Eipä voisi vähempää kiinnostaa, enkä ollenkaan ymmärrä konseptin suosiota vuodesta toiseen. Mutta kun rahaa tulee hyvin, miksi tappaa lypsävä lehmä.
Nähdäkseni Raskaan joulun suosio perustuu lähinnä artistien naisiin vetoavaan ulkonäköön, eikä suinkaan joululaulujen hienouteen heviversioina. Mikäli lavalla olisi JP Leppäluodon, Marco Hietalan tai Ville Tuomen sijasta vaikkapa Samuli Putro, Kauko Röyhkä ja Arttu Wiskari vetämässä aivan samoja petteripunakuonoja, kaikkoaisi naisyleisö välittömästi kuin kuppa Töölöstä!
Selfiet Mikon kanssa.
Majlandissa ei ollut suurta yleisöryntäystä, vaikka Alatalon keikkaa mainostettiinkin hyvin ainakin Facebookissa. Istumaan mahtui vaivatta ja jopa paikkaakin vaihtamaan. Näinkin kävi, jos joku sattui päästelemään pahankatkuista kaasua, kuten eräs henkilö seurueestamme.
Alatalon keikkasetti perustui pääosin hänen vakavampaan tuotantoonsa. Kupletti- ja huumorirallit olivat minimissä. Känkkäränkkä, Puuhamaa, Vesilasi vessanavain heiniä paali, Rikoo on riskillä ruma muut renkutukset oli niputettu yhdeksi potruriksi. Ratkaisu sopi ainakin minulle.
Mikko Alatalo. Kuva: Miika Hyttinen.
Laulaja kertoili biisien välissä niiden taustoista ja jutteli muutenkin mukavia. Voi olla, että samat välispiikit tulevat vähän joka keikalla, mutta minulle tarinat olivat pääosin uusia. Niissä seikkailivat muun muassa presidentti Sauli Niinistö ja pari muuta poliitikkoa, mutta useimmiten Alatalon vanha soittokumppani Juice Leskinen.
Ilmeisesti Juice on ainakin näin vanhemmiten tullut Alatalolle erityisen rakkaaksi. Settilistassa oli lukuisia 70-luvun kappaleita, joita he Coitus Int-yhtyeen kanssa levyttivät sekä Juice ja Mikko-levyn materiaalia. Olikin hienoa kuulla sellaisia biisejä kuin Panomies, Hengitä sisko, Hän hymyilee kuin lapsi, Klovni heittää veivin ja Odysseus.
Vaikka Nazareth oli varmasti hyvä kivenheiton päässä, oli sitä Mikko Alatalo duokin. Oikein onnistunut elävän musiikin ilta.
Alkuperäinen aikomukseni ei ollut lähteä kotioloista mihinkään. Ensinnäkin siksi, että rahaa ei nyt olisi liioin tuhlattavaksi postilakon takia. Toisaalta sitä ei ole senkään jälkeenkään, mikäli pakettilajittelukiistan, johon minäkin kuulun, voittaa työnantaja palkkojen ja lukuisten muiden työehtojen sikamaisella halpuuttamisella.
Kävi kumminkin niin, että kun kaveri tuli illansuussa käymään, pistin levyt pyörimään ja korkkasin Jägermeister-pullon. Pian alkoi Alatalokin kummasti kiinnostaa.
Jammi Humalamäki ja Mikko Alatalo Majlandissa.
Samana ehtoona Turussa oli legendaarinen skotlantilainen hardrock-yhtye Nazareth. Muutama tuttava tuossa ihmettelikin miksen sinne mennyt. Nyt kumminkin kävi niin, että Alatalo veti pidemmän korren.
Turun Logomossa oli lauantaina Raskasta joulua-konsertti. Tapahtuma, jossa isot heviäijät laulavat joululauluja. Eipä voisi vähempää kiinnostaa, enkä ollenkaan ymmärrä konseptin suosiota vuodesta toiseen. Mutta kun rahaa tulee hyvin, miksi tappaa lypsävä lehmä.
Nähdäkseni Raskaan joulun suosio perustuu lähinnä artistien naisiin vetoavaan ulkonäköön, eikä suinkaan joululaulujen hienouteen heviversioina. Mikäli lavalla olisi JP Leppäluodon, Marco Hietalan tai Ville Tuomen sijasta vaikkapa Samuli Putro, Kauko Röyhkä ja Arttu Wiskari vetämässä aivan samoja petteripunakuonoja, kaikkoaisi naisyleisö välittömästi kuin kuppa Töölöstä!
Majlandissa ei ollut suurta yleisöryntäystä, vaikka Alatalon keikkaa mainostettiinkin hyvin ainakin Facebookissa. Istumaan mahtui vaivatta ja jopa paikkaakin vaihtamaan. Näinkin kävi, jos joku sattui päästelemään pahankatkuista kaasua, kuten eräs henkilö seurueestamme.
Alatalon keikkasetti perustui pääosin hänen vakavampaan tuotantoonsa. Kupletti- ja huumorirallit olivat minimissä. Känkkäränkkä, Puuhamaa, Vesilasi vessanavain heiniä paali, Rikoo on riskillä ruma muut renkutukset oli niputettu yhdeksi potruriksi. Ratkaisu sopi ainakin minulle.
Mikko Alatalo. Kuva: Miika Hyttinen.
Laulaja kertoili biisien välissä niiden taustoista ja jutteli muutenkin mukavia. Voi olla, että samat välispiikit tulevat vähän joka keikalla, mutta minulle tarinat olivat pääosin uusia. Niissä seikkailivat muun muassa presidentti Sauli Niinistö ja pari muuta poliitikkoa, mutta useimmiten Alatalon vanha soittokumppani Juice Leskinen.
Ilmeisesti Juice on ainakin näin vanhemmiten tullut Alatalolle erityisen rakkaaksi. Settilistassa oli lukuisia 70-luvun kappaleita, joita he Coitus Int-yhtyeen kanssa levyttivät sekä Juice ja Mikko-levyn materiaalia. Olikin hienoa kuulla sellaisia biisejä kuin Panomies, Hengitä sisko, Hän hymyilee kuin lapsi, Klovni heittää veivin ja Odysseus.
Vaikka Nazareth oli varmasti hyvä kivenheiton päässä, oli sitä Mikko Alatalo duokin. Oikein onnistunut elävän musiikin ilta.