Ruskon Kullavuorella

Pitkäperjantaina 29. maaliskuuta juolahti mieleen, että suuntana voisi olla Kullavuori Ruskolla. Aurinkoisena pakkasaamuna olikin mukava lähteä ajelulle. Autoon istuivat myös Timo Sepänmaa ja Sunttu Sundell.

Kullavuoresta käytetään Kullaanvuori -nimeäkin. Olen sekoittanut sen myös Kuuanvuoreen, joka puolestaan sijaitsee Raision Kukkatalon lähellä.

TSTV:n Luonto Plus -televisio-ohjelmassa ihmeteltiin kerran vuoren oikeaa kirjoitusasua. Siitä ei päästy yksimielisyyteen. Koska vuorelle johtavan polun päässä lukee Kullavuori, käytän sitä tässä jutussa.

Suntun kanssa yritimmekin jo syksyllä 2011 päästä Kullavuorelle, mutta se jäi silloin vain haaveeksi. Meidät neuvottiin Raision lemmikkieläinhautausmaan parkkipaikalle, josta lähti polku Kullavuorelle. Moista kivikkoista kinttupolkua pitkin ei ollut mielekästä tarpoa tihkusateessa kilometritolkulla. Niinpä se jäi sillä kertaa siihen ja homma venyi tähän päivään.

Geokätköjä etsivä turkulaisystävämme puolestaan vinkkasi, että Kullavuori kannattaisi valloittaa aivan eri suunnasta. Ruskon kirkon ohi vievä tie päättyy Maskun Rivieralle ravintola Kiisanpirtin kohdalle. Suurinpiirtein puolivälissä tietä on kyltti, jossa neuvotaan kääntymään vasemmalle, mikäli mielii päästä Kullavuorelle. Tätä ohjetta noudatimme, jolloin paikka löytyi vaivatta.

Parkkipaikalta oli puolisen kilometriä mukavaa metsätaivalta vuoren laelle. Kuusikymppinen isäntämies rymisteli lenkkeilemässä metsässä. Hetken ehdin kuvitella hirven rynnivän kimppuumme, kun mies tuli kirjaimellisesti puun takaa.

Kullavuoren päällä on näkötorni. Ilman sitäkin maisemat ovat komeita, mutta tornista nähtynä vieläkin upeammat. Rakennelma on parhaat päivänsä nähnyt, mutta kumminkin sen verran vankka, että sinne uskalsi kiivetä.

Kallion päällä kasvoi ohut kaksihaarainen mänty, josta puuttuivat latvat. Liekö salama iskenyt vai mikä, mutta tornista sitä käsin ei ainakaan ylety sahaamaan varmaan millään vempeleellä.

Tornin alla ja vieressä oli kalliohakkauksia. Ne eivät erottuneet kunnolla lumipeitteen alta. Muistan Luonto Plussassakin asiantuntija Ari Karhilahden ja toimittaja Ann-Mari Rannikon tutkineen niitä ja miettineen samalla vuoren oikeaa kirjoitusmuotoa.

Jossain lähistöllä on myös laavu ja hiidenkirnu. Sitä ei nyt löytynyt, vaikka sillä silmällä metsää katselimmekin. Tokkopa lumen alta olisi kirnua näkynytkään. Jospa kesällä uudestaan sitä ihmettelemään.

Rokbar Turussa

Osoitteeseen Aurakatu 14, Turku, aukesi viikko sitten uusi kapakka, jolla on lyhyt ja ytimekäs nimi - Rokbar.

Poikkesin Rokbarissa viime yönä. Paikka oli oikein positiivinen yllätys. Sisäänpääsy- tai narikkamaksuja ei ollut. Tila oli avara ja komeasti sisustettu sekä sopivan kokoinenkin. Iso tuoppi olutta maksoi viisi euroa. Henkilökunta oli portsareita myöten ystävällistä.

Tiskin takana nuori nainen tuijotteli pää kenossa ilmeisesti jotain näyttöruutua. Päättelin hänen olevan baarin tiskijukka. Hän kai vaihteli kappaleita tietokoneelta. Välillä isoihin taulutelevisoihin pamahti musiikkivideoita, mutta valtaosan ajasta niissä näkyi tekstiplanssi, jossa luki kulloisenkin kappaleen esittäjä ja seuraavaksi tulossa oleva biisi.

Musiikkilinja oli hyvin metallivoittoista. Sepultura, Kreator, Ministry, System Of A Down ja yllättäen jopa Rush soivat. Varsinaista kasariheviä ei tainnut tulla lainkaan, ellei sitten joku Iron Maidenin 80-luvulla tekemä kappale tullut jossain välissä. Toivottavasti tämä oli vain dj-tytön maku, eikä baarin varsinainen linja. Itse en ainakaan jaksa tuntitolkulla kuunnella rankkaa jynkytystä ja örinää.

Muutaman tunnin aikana kapakassa ehti käydä jonkun verran tuttuja naamoja. Oli harrastajamuusikoita turkulaisbändeistä kuten Cannibal Accident ja Arch Goat, viime vuoden Voice Of Finland -voittaja Mikko Sipola ja musiikkitoimittaja Nalle Österman.

Rokbarissa on välillä tarjolla livemusiikkiakin. Avajaisissa esiintyi duo Taage & Garfield. Tulossa on ainakin Erkki Seppänen, jonka joku saattaa tietää sellaisista yhtyeistä kuin Dreamtale ja Kypck. Keikkajulisteen perusteella hän esiintyy akustisena itse itseään säestäen.

Kadun toisella puolella oleva rockhenkinen Whisky Bar saa Rokbarista kovan kilpailijan. Tai on jo varmaan saanutkin.

Rakennettu luonto -valokuvakisa

Olen yleensä aika laiska osallistumaan valokuvauskilpailuihin. Muutaman kerran vuodessa bongaan jostain jonkun mielenkiintoisen ilmoituksen ja hetkellisen innostuksen vallassa lähetän sinne sähköpostilla kuvan tai pari, riippuen siitä monellako fotolla saa kisaan osallistua. Aktiivisempikin tällä saralla voisi toki olla.

Muutaman kerran on tärpännyt ja kuvani on julkaistu Kamera-lehdessä. Se on Suomen johtava alan julkaisu. Kamera-lehdessä 2/2013 on julkistettu Rakennettu luonto -nimisen valokuvauskilpailun tuloksia. Alla oleva kuvani on mukana sijoilla 11-20.

"Vanha muuntaja" -kuva on otettu viime heinäkuussa Paraisilla. Lähdin eräänä arki-iltana käymään Paraisten Airistolla, joka on iso lomakeskus meren äärellä. Nauvoon ja Korppooseen johtavalta päätieltä on Airistolle matkaa muistaakseni seitsemän kilometriä. Kuvan näkymä on tien varrella. Kurvasin auton sivummalle ja otin takapenkiltä kamerani. Kuvasin aihetta ehkä viisi ruutua hieman eri sommitelmilla.

Näköjään kannatti lähettää kuva Rakennettu luonto -kisaan. Palkinnoksi sain Pöytään isketty puukko -novellikokoelman, joka vielä odottaa lukemistaan. Ja saattaa joutua odottamaan vielä kauan. Kirja kävi helmikuussa Lanzarotellakin, mutten ottanut sitä esille matkalaukusta. Oli onneksi niin paljon muuta ohjelmaa, ettei siihen tarvinnut turvautua.

Kahdenkymmenen parhaan kuvan joukossa on muutamia mainioita otoksia. Lähinnä sijoilla 11-20. Ensimmäiset kymmenen, jotka ovat saaneet kylkeensä raadin kommentit, eivät niinkään ole minun makuuni. Tämä onkin enemmän sääntö kuin poikkeus Kamera-lehden kisoissa. Esimerkiksi kärkisijoilla olleen "Iltavalo" -nimisen kuvan ohittaisin olankohautuksella, mutta raati luonnehti sitä mestariteokseksi. Itse olisin rajannut kuvan erilailla. Tuskin olisi tullut mieleen lähettää sitä mihinkään kilpailuun, ei ainakaan Rakennettu luonto -kisaan.

Valokuvaus herättää muutenkin suuria tunteita. Eräs sienistä pitävä tuttu oli kuulemma takavuosina suorastaan raivonnut työpaikallamme, kun en ollut hänen kanssaan samaa mieltä jostain fotoiluun liittyvästä asiasta.

Ainakin yhden aiheen muistankin. Se käsitteli purjelaivatapahtuma Tall Ships Racea, joka järjestettiin Turussa vuonna 2009. Ihmettelin miten hän oli voinut ottaa aurinkoisia kuvia eräänä tapahtumapäivänä, koska silloin satoi kaatamalla aamusta iltaan. No, kaverihan suuttui silmittömästi. Hän uhosi, ettei hän ainakaan ole mitään kuvia photoshopannut, koska ei hän osaa taikoa aurinkoa esiin! Haistatteli ja puhkui. Jotenkin hän sai jopa natsit ja Hitlerin mukaan keskusteluun, vaikka ainakaan minun nähdäkseni ne eivät liittyneet aiheeseen millään tavalla.

Lopulta kävi ilmi, että hänen kameransa päivämääräsäätö oli väärä. Siksi sateisena päivänä kuvissa paistoi aurinko. Eikä se tietenkään hänen mielestään ollut hänen vikansa!

Kummallista, että ollaan olevinaan muuten niin punavihersuvaitsevaisia ja maailmanparantajia, muttei kirveelläkään voida hyväksyä toisten mielipiteitä, jos ne vähänkin poikkeavat omista mieltymyksistä. Mutta toisaalta, ovathan punainen ja vihreä luonnossa ihan kivoja värejä.

Lowdown Shakin' Chills

Vammalassa vuonna 1985 perustettu Lowdown Shakin' Chills ei ole erityisemmin jäänyt suomalaisen rockin aikakirjoihin. Mutta ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy henkilö, jotka bändin muistaa.

Törmäsin muutama viikko sitten Youtubessa surffaillessani bändin tuotantoon. Sitä ei ole siellä aikaisemmin ollut Everything -singleä (-90) lukuunottamatta. Mutta nyt joku, ilmeisesti bändin entinen jäsen, on ladannut palveluun monta orkesterin kappaletta. Oli vallan piristävää kuunnella pitkästä aikaa LSC:n biisejä.

Ruotsalaisen The Nomadsin biisistä nimensä ottanut ryhmä (tarkoittaa vilunväreitä suomeksi) soitti aluksi  kitararokkia siihen aikaan huudossa olleiden australialaisbändien tapaan. Orkesterin ulkoinen tyyli oli jossain eräässä hivenen 50-lukuvaikutteinen, mutta miehistönvaihdosten jälkeen imago muuttui glamhenkiseksi.

Ostin aikoinaan bändin molemmat pitkäsoittolevyt, jotka ilmestyivät 1992 ja 1994 tamperelaisen pienlevy-yhtiö Hiljaisten levyjen kautta. Debyytti Up My Spine on näistä mielestäni parempi. Siinä on tarttuvampia biisejä ja musiikki enemmän sellaista rokkia josta tykkään - nimittäin punkin, glamin ja katurockin sekaista räimettä, jollaista sittemmin ovat menestyksekkäästi tehneet esimerkiksi ruotsalaiset Backyard Babies ja Hardcore Superstar.

Orkesterin joutsenlauluksi jäänyt levy Sex Is Boring onkin jo aikalailla erilaista rokkia. Bändi kuulostaa moninpaikoin The Clashilta, eikä esikoislevyn kaltaisia raakoja rockrenkutuksia ole enää mukana montaa. Ei levy silti mitään hissuttelua ole, mutta parissa vuodessa musiikki oli selvästi rauhoittunut ja mukaan tullut erilaisia elementtejä. Levyn parhaimmistoon kuuluva Sun-Bath kuulostaa hieman Kauko Röyhkältä. Sellaista ei LSC:ltä olisi voinut odottaa debyyttipitkäsoiton aikoihin.

Lowdown Shakin' Chillsin levyjä tuli aikoinaan kuunneltua paljon. Nyt en taida olla ainakaan viiteentoista vuoteen koskenutkaan niihin, mutta kummasti kappaleet palatutuivat heti mieleen Youtuben kautta. Ihan biisijärjestyksiä myöten, vaikkei palvelussa edes ollut kuin osa levyjen biiseistä.

Omistan myös bändin kaksi singleä, jotka ilmestyivät 90-luvun alussa. En muista koska olisin niitä viimeksi kuunnellut tai ylipäätään mitään muitakaan seiskatuumaisia vinyylisinglejä. Täytyykin joskus kaivaa levykoppa esiin.

Näin Lowdownit keikallakin jonkun kerran. Mieleen muistuu ainakin syksyllä 1992 Tampereen Tulliklubilla ollut tilaisuus, jossa heitä lämmitteli Klamydia -tyylinen huumoriorkesteri Heppihirviöt. Siinä olivat mukana speed metal -yhtye Prestigen Aku Kytölä ja Jan Örkki Yrlund.

LSC oli noihin aikoihin vaihtanut rumpaliaan. Uusi takoja oli Salosta Tampereelle muuttanut Jarkko Jokelainen. Kannuksensa punkorkesteri God's Lonely Menissä saanut Jokelainen toimitti jo varhaisteininä musiikkiaiheista pienlehteä Subterranean Junglea. 90-luvun alussa se muuttui ihka oikeaksi Jungle-lehdeksi. Nykyään Jokelainen tunnetaan Flaming Sideburnsin rumpalina ja Helsingin Sanomien toimittajana.

Myös muut LSC:n jäsenet olivat siirtäneet 90-luvun alussa romppeensa Tampereelle, koska Vammala kävi turhan ahtaaksi.

Tutustuin loppukesästä -92 Up My Spine -levyyn, jota keikyäläinen kaverini Juha Hietanen kovasti kehui. Hän oli tehnyt Tyrvään Sanomiinkin jutun bändistä. Haastattelun lomassa Hietanen oli ottanut komeita mustavalkopotrettaja bändistä. Kuvauspaikka oli muistaakseni leikkipuisto, jossa yhtyeen jäsenet roikkuivat keinuista ja erilaisista vempeleistä.

Tulliklubin lavalla LSC oli helvetin hyvä. Kitaristit PP Kotila ja Toni Haimi heiluivat kuin heinämiehet. Muistan kun ennen keikkaa Haimi kertoi Hietaselle, että "bändi hajosi junassa". Onneksi se oli vain tilapäistä, sillä ainakin tuona iltana LSC oli kasassa ja voimissaan. Huomasin kun Juice Leskinen Grand Slamista, ja myöhemmin Cliftersistä, tunnettu rumpali Vesa Sytelä kuunteli sivummalta juttuja, eikä selvästikään tiennyt mikä heppu glamrokkari-Haimi oikein oli.

Kesällä 1994 näin Lowdown Shakin' Chillsin kolme kertaa. Ensin Provinssirockin klubilla jossain päin Seinäjoen keskustaa, sitten juhannuksena Kauhajoen Nummirockissa ja lopuksi vielä Ruisrockissa. Ruississa LSC soitti teltassa ennen päälavalla ollutta Aerosmithiä, joka oli suurten tähtien tapaan reilusti myöhässä. Päälavalla viivettä yritti paikata pitkillä kitarasooloilla ja muilla venytyksillä amerikkalainen Pride And Glory, jonka oli Ozzy Osbournen kitaristin Zakk Wylden yhtye.

Lowdown Shakin' Chills soitti viimeisen keikkansa syksyllä 1994. En tiedä syytä hajoamiseen. Turhan aikainen poismeno joka tapauksessa.

Viitisen vuotta sitten satuin katsomaan Poliisi-TV:tä tai jotain muuta TV2:n ajankohtaisohjelmaa. Siinä haastateltiin PP Kotilaa. Häntä ei tosin noteerattu muusikon ominaisuudessa, vaan aihe liittyi huumekuolemiin. Ennen Jokelaista LSC:ssä rumpalina ollut Jan Jansku Nylund nimittäin kuoli joskus 90-luvulla yliannostukseen. Muistan joltain asiasta tietävältä tuttavaltani kuulleeni hänen vetäneet "hevoshormoonia", ja taidettiinpa se lähetyksessä mainitakin. Ohjelmassa haastateltiin edesmenneen rumpalin äitiä ja Kotilaa Janskun vanhana kaverina.

Viime lauantaina huomasin turkulaispubi Tinatuopin pöydässä tutunnäköisen hahmon. Hänhän oli LSC-kitaristi Kotila! Siinä kaljapäissäni oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan. Kotila kertoi olevansa nykyisen bändinsä kanssa menossa keikalle Satamakapakka Hunsvottiin, jossa yhtye versioi amerikkalaista psykedeelisen rockin mestaria Roky Ericksonia.

Yritin linkittää tämän loppuun muutaman biisin LSC:ta, mutta blogipalvelin ei jostain syystä tunnista bändin biisejä. The Nomadsin Lowdown Shakin' Chillsin se kylläkin löytää. Mutta pienellä vaivalla asiasta kiinnostuneet siirtyvät Youtubeen ja hakevat itse sieltä.

Piknikristeily Viking Linella

Kun uusi Viking Grace -laiva aloitti liikennöinnin viime tammikuussa, asetin tavoitteeksi käydä laivalla kevään kuluessa. Eilen se sitten toteutuikin.

Viking Grace.

Aamulla matkaan lähdettiin Viking Linen Amorellalla. Sitä voi jo kutsua veteraanilaivaksi, koska paatti on kulkenut 25 vuotta Turun ja Tukholman väliä. Amorella oli helmikuussa telakalla, jossa siihen tehtiin ainakin sisutusmuutoksia jonkun verran. Tupakkakopit oli uudistettu ja pienennetty, jolloin ravintolatilaa tuli lisää. Jotain muutakin pientä huomasin, mutta muuten näytti paikat olevan ennallaan.

Alkumatka ennen Maarianhaminassa tapahtuvaa laivanvaihtoa sujui nopeasti. Kaljaa kului tuoppikaupalla jo ennen 12.15 alkanutta ruokailua, joka piknikristeilyn hintaan sisältyy. Yökerho oli aamupäivälläkin viihtyisä, varsinkin kun aurinko paistoi ikkunoista ja juttu kulki.

Etenkin ravintola-alan ihmiset jaksavat rutista ruotsinlaivojen ruuista. Samoin jotkut tutut luulevat tietävänsä kaiken Silja Linen laivojen ruokapöydistä. Koska laivayhtiön omistavat nykyään virolaiset, huonontaa se heidän mielestään sinivalkoisten laivojen ruokaa! Melkein sama kuin sanoisi, että virolaiset ovat huonompia ihmisiä kuin suomalaiset. Onneksi en itse moisista lapsellisuuksista perusta, vaan mättään notkuvista pöydistä lautaset täyteen kaikkea mistä sattuu tykkäämään. Joka kerta on maistunut erittäin maukkaalta huolimatta omistajien kotimaasta.

Viking Linen puffetin ruokalinjastot ovat aina yhtä sekavia, oli ruokalassa sitten kännissä tai selvinpäin. On täysin mahdotonta löytää aloituskohta, vaikka kuinka sitä etsisi. Jos homma olisi jollain lailla selkeämpi, takuulla vältyttäisin turhalta palloilulta ja jonot etenisivät varmasti nopeammin.

Gracen retrobaari.

Kello 14 jälkeen tehty laivanvaihto sujui hitaammin kuin ennen. Kulkuputki Amorellasta Graceen ei ollut lähelläkään vironlaivojen vastaavia, mutta yllättävän pitkä joka tapauksessa. Oikein kävi sääliksi vanhuksia ja liikuntarajoitteisia. Helsingissähän vironlaivoihin joutuu kävelemään putkessa noin kilometrin matkan.

En oikein tiennyt mitä Viking Gracelta odottaisi, mutta kuvat laivasta näyttivät hienoilta. Muutama tuttu kommentoi Gracea tyyliin "tämä on jo nähty", mutta ainakin minulle laiva edusti monessakin mielessä ennennäkemätöntä.

Gracen kymppikannen juottoloissa oli armoton meininki jo kolmen aikoihin. Rockmore Barissa huuto raikui ja viina virtasi. Paikka oli niin täynnä, ettei eteenpäin meinannut päästä. En ole koskaan aiemmin nähnyt ravintolassa noin paljon humalaisia ihmisiä siihen kellonaikaan.

Samalla kannella, mutta päinvastaisella puolella, oleva Retro oli kooltaan monikertainen Rockmoreen verrattuna. Ihmismäärältään se oli silti vain murto-osa kollegastaan. Jo tällä perusteella sanoisin kyseessä olevan suunnitteluvirheen - ehkä baarien paikat kannattaisi vaihtaa keskenään.

Rockmoren pienellä esiintymislavalla soittanut trubaduuri oli normaalia fiksumpi kaveri. Yleensähän nämä veikkoset vetävät aina samoja biisejä kuten Eaglesin Hotel Californian ja CCR:n Poroud Maryn. Tumma kaveri latasi tiskiin jopa Iron Maidenin Fear Of The Darkin ja sai kännisen yleisön villiintymään.

Kaksikerroksinen yökerho oli upea. Ammattitaitoinen, mutta ennalta-arvattava ravintolabändi soitteli takavuosien hittejä kuten Gloria Gaynoria, CCR:ää ja Elvis Presleytä. Ei niin minkäänlaista mielikuvitusta kappalevalinnoissa, mutta sovitukset olivat sentään hiukan keksiäämpiä kuin normaalisti.

Grace oli oikein positiivinen kokemus. Täytyy mennä uudestaan vielä tänä vuonna - vähintään piknikille kesällä.

Gracen yökerho.

Nautelan- ja Juntolankosket maaliskuussa

Viime sunnuntaina suuntasimme Mika Sunttu Sundellin kanssa Nautelankoskelle. Paikka sijaitsee Liedon asemalla, ollen Aurajoen kahdeksas ja pisin koski. Pituutta sillä on 600 metriä ja putouskorkeus 16,9 metriä.

Tällä kertaa vesi ei juurikaan lorissut, eikä varsinkaan kuohunut. Viime joulukuussa, jolloin kävin siellä edellisen kerran, oli aivan toisenlainen meininki. Kosken pauhu kuului tuolloin ylös parkkipaikalle saakka. Mutta maisema oli komean talvinen.

Luontokuvaajia oli lisäksemme liikkeellä jonkun verran. Eikä mikään ihme, päivä oli todella hieno ja miljöö mitä mahtavin kuvauspuuhia varten. Kosken alajuoksulla oli tallailtu paljonkin lumen ja jään päällä. Siksi siihen uskalsi mennä ilman olettamusta, että kohta tästä tippuu läpi.

Nautelankoskelta matka jatkui Liedon kautta Paimioon. Juntolankosken vuonna 1920 valmistunut voimalaitos on massiivisen näköinen rakennelma. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran viime joulukuussa, jolloin siellä myös kävin. Silloin keli oli todella kehno tähän reissuun verrattuna.

Oikea tienhaara oli ensin hieman haussa. Lumitöissä ollut isäntämies avitti sen verran, että neuvoi kääntymään Kauppilantien kohdalta oikealle. Siellähän Juntolankoski jo häämöttikin.

Joulukuusta poiketen, oli voimalaitolsen muutaman sadan metrin mittainen tie aurattu ja jopa hiekoittettu. Viimeksi jouduimme rämpimään polvia myöten umpihangessa, mutta nyt pääsi autolla perille saakka.

Karijoen Susiluola

Luin eilen Helsingin Sanomien  kuukausiliitteestä laajan artikkelin Karijoen Susiluolasta. Viime joulukuussa ilmestynyt ehti lojui päällimmäisenä työpaikkani taukotilan lehtiroskiksessa. Ajattelin, etten tee suurta rikosta, jos otan sen siitä mukaani tauolle luettavaksi.

Lehtiroskiksia ei nimittäin enää saa penkoa. Se kiellettiin noin vuosi sitten. Syynä oli, että joku valopää oli mennyt roskiksesta löytämät ilmaiskupongit kourassa läheisen hampurilaisravintolan tiskille ja tilannut kuusi kerroshampurilaista. Kupongit oli tarkoitettu kyseisen ketjun klubiasiakkaille. Kun myyjä oli kummastellut mistä hän oli näin monta kupunkia saanut, oli kaveri hekotellen vastannut, että "kun on postissa töissä, kaikki on mahdollista".

Moisen neronleimauksen seurauksena oli ravintolasta otettu yhteyttä työpaikkaamme. Lehtiroskisten penkomiskielto astui voimaan välittömästi. Minulla on oma arveluni nälkäisen postimiehen henkilöllisyydestä, mutta samapa kai tuo enää on. Ahneella on paskainen loppu. Tällä kertaa se vaan vaikutti aika monen muunkin arkeen.

Susiluola sijaitsee Kristiinankaupungin alueella, mutta pääosin Karijoen kunnan omistamalla maalla. Luola on saanut nimensä sijaintipaikkansa Susivuoren mukaan.

Kaivausten yhteydessä löydetyt kivet ja muut mahdollisesti ihmisten toiminnan jäännökset ovat ehkä jopa 120 000 vuoden takaa Eem-interglasiaalin ajalta. Luola olisi täten vanhin ihmisasumus Pohjois-Euroopassa. Se on ilmeisesti myös ainoa paikka koko maailmassa, jossa on merkkejä jääkautta edeltävästä asutuksesta, jonka jääkauden mannerjäätikkö on myöhemmin peittänyt alleen.

Arkeologit eivät ole päässeet yksimielisyyteen löytöjen todenperäisyydestä ja Susiluola onkin kiistelty aihe. Siksi kaivauksetkin ovat olleet jäissä jo monta vuotta, eikä homma ole edistynyt mihinkään.

Susiluola löytyi kesällä 1996. Paikallinen sorayrittäjä oli tiennyt luolan jo pikkupoikana, jolloin siellä oli leikitty ja temmelletty. Aikuisena hänelle juolahti mieleen, että luolassa olisi myös bisnesideaa. Luolan nykyistä kokoa hän ei tietenkään tiennyt, vaan sen arveltiin olevan muutaman neliömetrin laajuinen.

Mies soitteli virastot ympäri ja kyseli voiko hän kaivaa alueella. Mikään taho ei ollut kiinnostunut miehen puuhista, vaan luuri suunnilleen lyötiin korvaan. Niinpä hän alkoi kauhomaan maa-ainesta ja vie sen muualle tienpohjaksi. Kalliotakin hän putsaili reteesti painepesurilla.

Yhteen kauhalliseen sattui osumaan hiiltyneen nuotion jäännökset. Tällöin yrittäjä arveli, että luolassa on joskus asuttu. Soittelut geologi- ja arkeologitahoille jatkuivat tuloksetta. Nuotiojäännökset olivat kuulemma vanhoja puunjuuria, yrittäjälle kerrottiin.

Mies teki kuitenkin omia tutkimuksia. Hän koepoltti 50-60 kuutiota puuta, joka vastasi kerrokseltaan löytämäänsä muinaista nuotiota. Tällöin hän vakuuttui, etteivät luolassa ainakaan susi ja karhu olleet nuotion äärellä kokoontuneet.

Soittelu alan ihmisille ei vieläkään tuottanut tulosta, mutta viimein eräs puhelinterrorin uhriksi joutunut tutkija suostui lähtemään katsomaan luolaa tarkemmin. Hänkin tosin meinasi kääntyä matkalla takaisin, koska oli autostaan pirauttanut kollegalleen, joka oli vähätellyt koko asiaa. Näkemänsä jälkeen alkoikin kumminkin tapahtua.

Luolassa elänyt ihminen olisi ollut todennäköisesti neaderthalinihminen. Luolan pinta-ala on ainakin 400 neliömetriä, joka asettaa alan ihmisten alkuvähätellyn kolmen neliömetrin nyt lähinnä surkuhupaisaan valoon. Sitä on myös kaivaustöiden viivästyminen - luulisi, että tällainen kohde tutkitaan kunnolla, eikä pelkästään kiukutella puolesta ja vastaan. Sisältä voi löytyä vielä vaikka mitä.

Luin Susiluolasta ensimmäisen kerran 1997 tai 1998 Seura-lehdestä. Muistan jutussa haastatellun turkulaisarkeologi Tapani Rostedtia. Hän oli aikoinaan tuttu näky Kårenin ja Down Townin bändikeikoilla, jolloin toisinaan juttelimme niitä näitä. Seuran jutun aikoihin Rostedt oli töissä Susiluolan kaivauksilla.

Itselläni oli kesällä 2008, joskin kovan väännön jälkeen, mahdollisuus käydä katsomassa Susiluolaa. Paikka sattui olemaan sopivasti hollilla paluumatkalla Tornion reissulta. Kuskia ei aihe voinut vähempää kiinnostaa, vaikka kovasti yritin selittää luolan ainutlaatuisuutta. Vaikkei minua kai pidetty kovin vakuuttavana, suostui hän pitkin hampain kääntymään päätieltä kohti Susiluolaa.

Parkkipaikalta oli 400 metriä matkaa Susiluolaan. Polulla lojui vaskitsa, josta ei ottanut selvää pihiseekö siinä henki tai ei. En ruvennut sorkkimaan sitä, eikä olisi ollut aikaakaan. Visiitti nimittäin oli todella pikainen, koska kuski olisi tuskin ollut mielissään, mikäli olisin ihaillut maisemia yhtään pitempään.

Itse luolaan ei tietenkään päässyt sisälle. Sen edessä oli jykevä rautaverkko, eikä sinne voikaan päästää ketä tahansa. Ilmeisesti siellä oli kaivettu viimeksi kesällä 2007, koska ainakaan vuotta myöhemmin en huomannut mitään siihen viittaavaa kalustoa luolan lähistöllä. Toivon mukaan kaivauksiin saataisiin puhtia, jolloin luolan arvoitus ehkä viimein ratkeaisi.

Rinde Ruissalossa

Viime viikolla käväisin Riinan kanssa Ruissalon Saaronniemessä testaamassa uutta kameraani. Oli kirpeä pakkaspäivä, mutta aurinkoinen sellainen. Kun tuuli ei osunut kohdalle, pystyi ulkona olemaan melko vaivatta.

Ihastuin kameran säädöistä löytyneeseen seepia-asetukseen, jolloin kuvasta tulee tummanruskea, vähän vanhan valokuvan näköinen. Seepia muistuttaa 90-luvun pimiötyöskentelystä. Silloin mustavalkokuvia tehtiin suurennuskoneen ja erilaisten litkujen avulla, johka filmi oli ensin kehitetty. Kuvia oli mahdollista tuunata seepian tyyppisiksi erityisen liemen avulla.

Canon PowerShot SX50 HS vaatii vielä jonkun verran totuttelua. Tällaista jälkeä tuli toisella käyttökerralla.

Riinan on ahkerasti keikkailevan Saints & Sinners -duon lisäksi mukana turkulaisessa Shades Of Nowhere -bändissä. Orkesteri julkaisi helmikuun alussa pitkäsoiton Nowhere Town. Viime viikon perjantaina he kuvasivat uutta musiikkivideota. Sen valmistumista odotellessa voi katsoa vaikka yhtyeen edellisen videon.

Vuosnaisten kevättalvea

Kustavin Vartsalan saaren päässä sijaitseva Vuosnainen oli hiljainen paikka lauantaina 16. maaliskuuta. Ainuttakaan ihmistä ei näkynyt missään. Yhtään lintukaan ei lennellyt taivalla. Vuosnaisista Ahvenanmaalle Brändöön liikennöivä yhteysalus Ejdern oli sekin kuin aavelaiva.

Tuli vähän sellainen fiilis kuin aika olisi pysähtynyt. Edes pienen pientä tuulenvirettä ei ollut - hiljaista oli kuin huopatossutehtaassa. Mutta keli sen sijaan oli ulkoilua varten mitä parhain. Testailin samalla uutta kameraani Canon PowerShot SX50 HS:ää.