Saaronniemessä 11. heinäkuuta

Ravintolapainotteisen viikonlopun päätteeksi oli aika suunnata iltalenkille Turun Ruissalon Saaronniemeen. 

Helteisen päivän helpotuksena oli navakka merituuli, joka vilvoitti mukavasti. Jos sattui vähänkin tuulettomampaan paikkaan, alkoi välittömästi kuumottaa liikaa. Mutta ei saisi valitella lämpimistä keleistä kun talvella asia on taas päinvastoin. 

Lenkki vie Ruissalo Campingin takamaille lähelle Suomen suurinta siirtolohkaretta, joka on ylimmässä kuvassa näkyvä Kukkarokivi. Kaukaa aivan sammakkoa muistuttava möhkäle on vaikuttava näky keskellä Saaronniemen ja Iso-Kaskisen välistä salmea. 

Näillä Saaronniemen kulmilla ei näkynyt muita ulkoilijoita. Joskus olen tavannut rannassa kalastajia, mutta ainuttakaan auringonpalvojaa tai muuta tossunkuluttajaa ei ole tullut kertaakaan vastaan. 

Kukkarokivi - Suomen suurin siirtolohkare

Turun Ruissalon luoteisrannan läheisyydessä kohoaa Suomen suurin selvästi näkyvissä oleva siirtolohkare. Kukkarokivi -niminen möhkäle on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä vuonna 1965. Se on 27 metriä pitkä, 17 metriä korkea ja 12 metriä meren pinnan yläpuolella.

Kummallinen nimi juontaa siitä, että tarun mukaan Raision keskiaikaisen kirkon rakensivat jättiläiset Killi ja Nalli. Parivaljakko riitaantui kirkon papin kanssa, jolloin Killi uhkasi hajottaa kirkon kivilohkareella. Etsiessään merenrannasta sopivaa kiveä hän ei enää löytänytkään takaisin kirkolle. Niinpä kaveri paiskasi lohkareen Ruissalon edustalle. Jätti oli kantanut kiveä selässään isossa kukkarossa.

Kireää pakkasta on lähiviikkoina riittänyt Turun seudulla, joten meren jäälle uskaltaa nyt mennä. Viikko sitten kuulin, että eräs kaveri oli kävellyt Rymättylän Teroksenrannasta Maisaareen. Koska kulunut viikko oli pelkkää pakkasta päivästä toiseen, uskalsin jo itsekin lähteä jäälle.

Olen kerran aikaisemmin käynyt Kukkarokivellä. Ajankohta oli aikalailla sama kuin nyt eli helmi-maaliskuun vaihde vuonna 2013. Sen jälkeen tällaisia pakkastalvia ei ole ollutkaan.

Viisi vuotta takaperin jäällä pystyi kävelemään sujuvasti, koska alla oli paksu lumipeite ja tallattu polku. Toista oli nyt. Peilikirkas jää oli todella liukas, eikä satunnaiset, seitinohuet lumiläntit avittaneet etenemistä mitenkään. Päinvastoin, seuraava askel oli entistä liukkaampi lumen jäädessä kengän pohjaan. Kävely oli hidasta sipsuttelua.

Kun lunta ei ollut, oli eteneminen jäällä muutenkin hivenen arveluttavaa. Kävi mielessä jos jää yhtäkkiä pettääkin. Kun kauempana muutama muu ulkoilija eteni pikavauhtia, oli uskottava, ettei kai tässä mitään hätää ole.

Jään paksuus Kukkarokiven ja Saaronniemen välissä lienee kumminkin kymmeniä senttejä, mutta psyykkelle asia ei ole noin yksinkertainen. Jokainen liikkuu jäällä omalla vastuulla.

Vaikka Kukkarokivi näkyy hyvin Saaronniemen rannaltakin, on se todella vaikuttava ilmestys aivan vierestä katseltuna.

Kukkarokivi

Kaikkea uutta ja ihmeellistä sitä löytyykin lähiseudulta - kunhan vaan ensin kuulee niiden olemassaolosta. Viime sunnuntaina näin valokuvia Ruissalon edustalla olevasta isosta siirtolohkareesta nimeltään Kukkarokivi. Kaveri oli mennyt sinne jäätä pitkin Saaronniemen rannasta. Kyselin kulkuohjeita ja parin päivän päästä kävin suorittamassa saman operaation.

Ennen Saaronniemen leirintäalueen porttia kääntyy oikealle Kukkarokiventie. Sen alussa on pieni parkkipaikka. Rannasta kivelle on matkaa noin 600-700 metriä. Jäällä oli rampattu sen verran paljon, että seuraamalla samoja jälkiä uskalsi rannasta kävellä siirtolohkareelle ilman pahempaa jäihin tippumisen pelkoa. Mutta tokkopa sinne kannataa mennä onneansa koittamaan jos aurinkoiset kelit jatkuvat.

Säänhaltiajoilla oli jälleen sormensa pelissä valokuvausilman suhteen. Tiistaina 26.2. kevätaurinko ei todellakaan porottanut kuten lähipäivinä muuten.

Kukkarokivi on tiettävästi Suomen suurin siirtolohkare. Se on 27 metriä pitkä, 17 metriä korkea ja kohoaa 12 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Kiveen liittyy taru, jonka mukaan Raision keskiaikaisen kirkon rakentaneet jättiäiset Killi ja Nalli riitaantuivat papin kanssa. Killi uhkasi tuhota kirkon rannasta löytämällään kivenlohkareella, muttei enää osannut tietä takaisin kirkolle. Suutuspäissään hän paiskasi möhkäleen Ruissalon edustalle. Kukkarokivi nimi tulee siitä, että jättiläinen olisi kantanut kiveä selässä olevassa suuressa kukkarossa.

Marraskuinen luola- ja kalliomaalausreissu osa 1

Sunnuntaina 4. marraskuuta oli mielenkiintoinen päivä. Ensin suuntana oli Rusko, sitten Masku ja lopuksi vielä Naantali.

Lauantaina oli pitkästä aikaa todella komea ja aurinkoinen päivä. Sunnuntaiaamunakin vaikutti siltä, ettei sadetta tule. Eikä myöskään tullut kuin vasta joskus viiden aikaan iltapäivällä. Näinkin kuiva viikonloppu alkaa olla harvinaista herkkua nykyään.

Reissun tarkoituksena oli käydä geologisia muinaiskohteita läpi. Autoon istuivat alan asiantuntija, arkeologin hommia töikseen paiskiva Timo Sepänmaa ja vannoutunut asianharrastaja Harri Nato Leino. Minä noviisina seurasin mukana.

Ensimäinen etappi oli Rusko. Kuukausi sitten kävin Leinon kanssa kummastelemassa isoa siirtolohkaretta Ruskon kirkonkylän tuntumassa. Nyt oli aika näyttää sama paikka Sepänmaallekin.

Miehet hääräsivät aikansa kiven ja sen takana olevan louhikon ympärillä tutkien lähes joka loukon. Vieläkään ei ole selvillä mikä kiven nimi mahtaa olla. Yleensä tällaisilla paikoilla on aina nimi, miksei siis tälläkin.

Edellistä blogikirjoitustani samasta aiheesta ovat lukeneet jotkut ruskolaisetkin. Linkitin nimittäin jutun erään ruskolaistutun Facebook-sivulle. Kukaan heistä ei ole kumminkaan vaivautunut vastaamaan, mikäli ovat edes tietoisia kiven tai paikan nimestä.

Sepänmaa ja Leino Ruskolla.

Erikoisuus on myös lohkaretta vasten kasvava rungostaan levinnyt ja ylhäältä monihaarainen mänty, jollaista kuulemma "lahnamännyksikin" kutsutaan. Liekö viime vuonna riehunut Tapani-myrsky repinyt lähimännystä latvan pois, kun se nyt retkottaa kiven päällä.

Koska päivänvalo on tähän vuodenaikaan kortilla, ei tällä kohteella kupattu kovin kauaa. Lusikka pohjaan ja kohti seuraavaa paikkaa, joka sekin on Ruskon kirkonkylän lähistöllä.

Kävin "Ruskon kivellä" tai "Ruskon lohkareella", kuten sitä arkeologipiireissä kutsutaan, kolme vuotta sitten Sepänmaan kanssa. Hän oli kollegaltaan kuullut kivessä olevasta jäljestä, joka saattoi olla ikivanha ihmisen tekemä punamultapiirros.

Sepänmaan arkeologikaveri oli metsässä inventoimassa maastoa, koska alueelle kaavailtiin asuintaloja. Hän meni sateensuojaan kivilipan alle, jolloin huomasi punertavan läikän katossa. Nyt on kuulemma kuitenkin tultu siihen tulokseen, ettei jälki olisi muinaisen taiteilijan pensselistä lähtöisin, vaan ihan luonnontuote.

Mahdollinen esihistoriallinen kalliomaalaus.

Vielä kolme vuotta sitten paikan lähistöllä ei ollut ainuttakaan taloa. Nyt niitä on kymmenittäin. Lisää on tulossa maarakennuksesta päätellen. Tyypillinen nuorten lapsiperheiden asuinalue, jonne omakotitaloja nousee kuin sieniä sateella.

Paikallinen Big Brother-sukupolvi on löytänyt kiven sitten viime käyntimme ja jättänyt sinne oman taideteoksensa. Ikivanhan jäljen vieressä nimittäin loisti nyt suuri keltainen pillunkuva. Tekijät tuskin olivat tietoisia, että moinen muhkea reva olisi voinut osua juuri kohteemme päälle.

Seuraavaksi matka jatkui Maskuun, Mätikän luolalle.

Ruskon kivi

Ruskon kirkko.

"Luolamiesreissun" päätteeksi päätimme poiketa Ruskolla. Tampereelta Turkuun tullessa sinne kun ei ole moottoritieltä matka eikä mikään.

Harri Leinon kanssa tuli puhetta ruskolaismetsässä olevasta siirtolohkareesta, jonka kyljessä epäillään olevan vanha maalaus. Luolamaalauskiveä ei tällä kertaa löytynyt. Uutta asutusta oli parissa vuodessa tullut niin paljon, etten enää muistanut mikä tienhaara johti oikealle metsäautotielle.

Siirtolohkareen alle mahtuu vaikka sateensuojaan vaikka kokonainen koululuokka. (Kuva: Harri Leino)

Leino puolestaan tiesi toisen kiven, jonka alle kuulemma on mahtunut kokonainen koululuokka ruskolaismukuloita. Perille pääsee yksityistiekyltillä merkittyä hiekkatietä, joka lähtee läheltä Ruskon S-Marketia.

Eräs lähitalon asukas ei selvästikään ollut innostunut juttelemaan kanssamme. Hän ei muka tiennyt kiven nimeä, vaikka asuu melkein kiven takana. Aivan saletisti tällaisella möhkäleellä on joku nimi, jonka paikalliset asukkaat tuntevat. Ilmeisesti naapurin setää harmitti moiset nurkissa ramppaavat urpot.

Siirtolohkareen toisella puolella on varsinainen kromosomimänty. Puu on kasvanut kieroutuneesti pitkin lohkaretta ja on todella kummallisen näköinen. Latvastaan se on monihaarainen. Luonnonoikku on näkemisen arvoinen siinä missä itse kivikin.

Lähiaikoina olisi tarkoitus käydä "Ruskon lohkareella" alan asiantuntijan kanssa. Hän tuntee tien perille, vaikka muutama uusi talo olisikin ilmestynyt lähistölle maisemaa peittämään. Todennäköisesti hän haluaa nähdä myös tämän paikan.

Muutama muunlainen kuva Ruskon aurinkoisesta alkuillasta:

Mallikuvausta Huttalan linnavuorella

Huttalan linnavuori on Kaarinan Piikkiössä sijaitseva, 74 metriä korkea jyrkkärinteinen mäki. Se on ollut käytössä kahteen otteeseen: esiroomalaisella ajalla 500 eaa.–0 sekä rautakauden lopussa 1000–1100-luvuilla. Linnavuori on ollut hyvä puolustautumispaikka, sillä sen rinteet ovat kaakkoisreunaa lukuun ottamatta luoksepääsemättömän jyrkät. Huttalan linnavuoren löydöt viittaavat siihen että se on ollut tavallista aktiivisemmassa käytössä. Kaakkoisrinteestä on löydetty merkkejä rautakautisesta asutuksesta ja lounaisrinteestä kaksi 8 cm:n suuruista uhrikuoppaa. (Wikipedia)

Kävin Pikkiön linnavuorella ensimmäisen kerran kesällä 2010. Työkaverini Reima Korsimon vinkistä päätin suunnata auton nokan kohti tätä hänen kovasti kehumaansa paikkaa. Mukaan kysyin entistä työkaveriani Timo Sepänmaata, jota myös Arkeologiksi kutsutaan. Lempinimi johtuu siitä, että hän on oikeastikin viittä vaille arkeologi. Kuulemma yliopisto-opiskelut ovat vaan jääneet aikoinaan hieman puolitiehen. Alan hommia mies on kumminkin tehnyt paljon ja oli juuri nyt juhannuksen aikoihinkin Taivalkoskella koulutustaan vastaavissa töissä.

Suhteeni Piikkiöön on sikäli läheinen, että äitini on kotoisin Piikkiön Runkon kylästä. Siellä vietin pikkupoikana ja varhaisteininä paljon aikaa. Huttalan linnavuori ei ole samalla suunnalla kuin Runko, joten olinkin autuaan tietämätön koko paikasta viime kesään asti. Piikkiön keskustasta ei tosin ole periaatteesa kuin kivenheitto linnavuorelle, taitaa olla lyhyempi matka kuin Runkoon.

Huttalan linnavuori teki oitis vaikutuksen minuun. Jo pelkkä polku ylös vuorelle on suoraan kuin fantasiaelokuvasta. Mieleen juolahtikin, että täällähän olisi hyvä paikka mallikuvauksellekin. Asia muhi päässäni viime kevääseen saakka, jolloin keksin, että puolituttuni Laura Nurmi sopisi tähän miljööseen malliksi kuin veitsi voihin.

Laura oli melkein heti kiinnostunut tulemaan kameran eteen. Hän kertoi keväällä, että kaapista löytyy  keskiaikapuku. "Huimat visiot" alkoivat samantien vilkkua silmissäni. Sellainen asuste varmasti sopisikin tähän ympäristöön hyvin. Ja niin sopikin!

Lauran kanssa oli erittäin helppo tehdä yhteistyötä. Häntä ei tarvinnut paljon ohjata. Kunhan näytin paikat missä hän joko seisoo, istuu tai liikehtii. Sen jälkeen ei juurikaan tarvinnut neuvoa, että "käännä hiukan päätä tänne" tai muuta.

Lauralla oli omatoimisesti mukana sulka ja viikinkien juomasarvi. Hienoa, että hän oli itsekin näin innostunut ja mielestäni se todellakin näkyy myös kuvissa. Laura oli aivan napakymppimalli tällaiseen satumaisemaan, jossa hain jonkinlaista metsänneito- tai haltiatarfiilistä. Ja sitähän tosiaankin löytyi!

Linnavuoren erikoisin kivi on varmasti yllä näkyvä siirtolohkare. Se on kuin ison kivikirveen terä, toisaalta sitten taas näen sen oikealla laidalla aboriginaalin sivuprofiilin...

Piikkiö, Linnavuoren reitistö
Polku kulkee monimuotoisessa maastossa ja sen varrella voi tutustua niin alueen muinaisuuteen kuin luontoonkin.

Polun varrella sijaitsevat muinaisjäännökset:
1. Huttalan linnavuoren rautakautinen mäkilinna
2. Yli-Katarin pronssikautinen hautaraunio
3. Moision rautakautinen hautaraunio ja asuinpaikkakerros 
4. Pohtionvuoren pronssikautinen hautaraunio 

Muut nähtävyydet: Muinaisia rantamuodostumia Pohtionvuoren itä-kaakkoisrinteellä, Huttalan linnavuoren ja Pohtionvuoren näköalapaikat ja Piikkiön korkein kohta Pohtionvuorella sekä Huttalan linnavuoren kulttuurikasvillisuus.

Polun pituus: Noin 4 kilometriä.

Opasteet ja polkumerkintä: Polku on merkitty maastoon hannunvaakunoin merkityillä paaluilla.

Saavutettavuus: Polulla on kaksi aloituspaikkaa, joko Piikkiön Kehityksen kerhotalolta tai sitten Huttalan linnavuoren viitan kohdalta.

Varustus: Polkureitillä sijaitsee laavu ja nuotiopaikka.

Ajo-ohje: Turusta Piikkiöön ajettaessa 110-tieltä käännytään Toivonlinnantielle, josta käännytään linnavuori-kyltin kohdalta
ja jatketaan hiekkatietä aina seuraavalle linnavuori-kyltille asti, josta merkitty polku alkaa. (muinaispolut.fi)

Kamera: Canon EOS 1000D

Malli: Laura Nurmi

Kuvauspaikka: Piikkiön Huttalan linnavuori