Säpinää Järvelän kosteikolla

Tämän viikon maanantaina takatalvesta ei vielä ollut merkkiäkään, vaan aurinko paistoi ja kevään eteneminen näytti sujuvan hyvin. 

Poikkesin töiden jälkeen Järvelän kosteikolla. Se sijaitsee Kaarinassa Littoistenjärven pohjoispuolella lähellä Liedon rajaa. Alueesta on muodostunut merkittävä lintuvesi viimeisen viidentoista vuoden aikana. Aiheesta tarkemmin linkissä https://www.tly.fi/linturetkikohteet/jarvelan-kosteikko/

Kurkipari paineli edestakaisin pellolla ja sai joukon kiikarimiehiä innostumaan. Toinen linnuista muistutti kovasti strutsia tepastellessaan persesulat pystyssä. 

Olen useana keväänä valokuvannut sammakoita. Nyt näyttää siltä, että tänä vuonna homma jää sikseen, koska ilmeisesti vilkkain kutuaika oli jo viikko sitten. Järvelän kosteikoltakaan en löytänyt kuin vaivaiset kaksi pallosilmää.  

Päivän vaikuttavin luonnonnäytelmä käytiin ruovikossa aivan lintulavan alapuolella. Tuttu luontokuvaaja vinkkasi, että tuossa kurkkailee lumikko aina silloin tällöin. Otus oli sen verran vikkelä, etten vastavalossa onnistunut sitä taltioimaan. 

Eipä aikaakaan kun heinät alkoivat heilua siihen malliin, että pöheikössä oli selvästi jotain meneillään. Vesimyyrä yritti epätoivoisesti rimpuilla pakoon lumikkoa, joka oli iskenyt hampaansa sen peräpäähän. Itseään paljon isompaa saalista himoinnut lumikko joutui kuitenkin lopulta luopumaan karvaisesta herkkupalasta. 

En onnistunut episodia tämän paremmin taltioimaan, koska taistelun tuoksinassa lumikko ei tullut kertaakaan kunnolla näkyviin. 

Kevään ensimmäiset kyyt

Keskiviikkona 26. maaliskuuta ajelin aamuvuoron jälkeen Kaarinaan Kuusiston piispanlinnan raunioille. Syy moiseen oli aurinkoinen päivä ja aavistus, että linnan muureilla saattaisi olla kyykäärmeitä lämmittelemässä. 

Ensimmäisenä koronakeväänä vuonna 2020 ihastelin piikkiöläisen harrastajakuvaaja Eippa Lindroosin kuvia, joissa oli matelijoita oikein vaan paljon. Kyselin mistä kuvat ovat peräisin ja sain häneltä yksityiskohtaisia neuvoja. 

Nyt viisi vuotta myöhemminkin täsmälleen Eipan vinkkaamassa paikassa oli kyy keräämässä auringon lämpöä. Ei muuta kuin kamera laulamaan. 

Toinen, hieman pienempi kyykäärme löytyi lehtikasan päältä muurien sisältä. 

Viisi vuotta sitten sattui huvittava tilanne, kun kävelyllä ollut vanhempi rouva ei uskaltanut tulla katsomaan käärmeitä, vaikka kuvaamisen ohessa häntä aikani maanittelin. 

Käyttäytymisen takana ei yllättäen ollutkaan naisen käärmekammo. Koronaohjeistuksissa oli nimittäin kerrottu, että toiseen henkilöön on syytä pitää kahden metrin turvaväli tartuntavaaran takia! Nykypäivänä tällainen kuulostaa jo vähän absurdilta. 

Black Devils Teatrossa

Viime lauantaina 29. maaliskuuta Turun Logomon Teatro-salissa esiintyi Black Devils feat. Ile Kallio & Janne Louhivuori.

Hurriganesin perintöä jatkava Black Devils on viime vuosina saanut värvättyä avukseen entiset Hurriganes-kitaristit Kallion ja Louhivuoren. Bändi on varmasti omillaankin oikein pätevä, mutta tällä kokoonpanolla suorastaan superhyvä. 

Voi vaan kuvitella kuinka monta potentiaalista konserttivierasta putoaa tuolilta kuulleessaan bändin jykevää soittoa - etenkin kun on tottunut Hurriganes-pomo Remu Aaltosen viime vuosikymmenten huojuviin Ganes-viritelmiin. 

Black Devilsin laulava rumpali JP Kakkola on täydellinen Remu-roolissaan. Kaveri on opetellut maneerit hienosti; välihuudot kuulostavat aivan esikuvaltaan ja kannujen kolistelukin on kuin 70-luvun Remulla. Jopa lauluääni on ihan Remua. Kalsaripaitakin näyttää kovin tutulta. 

Teatron sali täyttyi entisistä nuorista, joista ainakin 85 prosenttia oli miehiä. Muutamien matkassa oli nainen, osa varsin tyylikkäitä ladyjä. Minä ja muutama tuttuni 70-luvun alun lapsina olimme nuorimmasta päästä. 

Puolitoistatuntinen konsertti oli hyvin organisoitu. Ensin Black Devils-kolmikko latasi Janne Louhivuoren kanssa puolisen tuntia, jonka jälkeen lavalle kutsuttiin Ile Kallio. Puolituntinen Kallion kanssa ja lopuksi Louhivuori saapasteli uudelleen lavalle. Herrat esiintyivät loppuajan yhdessä.

Hieman yllättäen pidin Louhivuoren osuudesta enemmän kuin Kallion, vaikka olenkin vuosikymmenet digannut Kalliosta sekä kitaristina että hahmona. Louhivuori on jäänyt vaisummaksi kaveriksi, mutta nyt hän otti paikkansa parrasvaloissa mahtavasti. Tiukkaa kitarointia ja letkeää lavaliikehdintää.  

Monista Hurriganes-tribuuttibändeistä poiketen Black Devilsin ohjelmisto on monipuolisempi kuin arvelisi. Tyypillisten Tallahassee Lassien, Do You Wanna Dancen ja Keep On Knockingin jäädessä vähemmistöön, esitti yhtye biisejä kuten Helge's Dream, Moon Is Rising, Elephant's Boogie, Tripper's Story, Good Morning Litte Schoolgirl, Shorai Shorai ja Honey I'm Leaving. 

Encorena kuultujen Get Onin ja Roadrunnerin tunsivat varmasti nekin, jotka eivät Hurriganesista  muuten juuri mitään tiedä. Teatron yleisöstä loputkin mylvivät viimeistään tässä vaiheessa. 

Tulevana kesänä näen orkesterin ainakin kahdesti, mikäli suunnitelmat kesämenojen suhteen pitävät kutinsa. Suosittelen samaa muillekin rock'n'rollin ystäville - se ei tästä meinaan paljon parane! 

Mietoisten maaliskuiset matelijat

Sunnuntaina 30. maaliskuuta aurinko porotti täydeltä taivaalta sumuisen aamun jälkeen. Ajelin Mietoisiin Saaren kartanolle, jonka tiluksilla olen muistaakseni vain kerran aikaisemmin käynyt.

Syy moiseen matkaan oli info, jonka mukaan parkkipaikan vierusta kuhisee käärmeitä. Vaikka en mikään käärmefani noin muuten olekaan, mielelläni valokuvaan niitä jos kohdalle osuu. 

Tällä kertaa se oli todella vaivatonta. Aivan karja-aidan toisella puolella köllötteli ainakin viisi kyytä. Köydellä aidatulla nurmiosuudella puolestaan kaksi niiden lajikumppania sekä kimppu rantakäärmeitä. 

Näky muistutti markkinoilta tuttua metrilakutiskiä. Tosin sillä erotuksella, että pötkylät liikkuivat ja heiluivat tauotta. Käsitykseni mukaan kyseessä oli rantakäärmeiden kevätkiima. Vastaavan tapahtuman olen kaksi kertaa aiemmin todistanut Turun Ruissalossa. 

Selvästi moni ulkoilija tiesi, että matelijoita on täällä tänä keväänä jo tavattu. Rantakäärmeiden orgioita kerääntyi katselemaan suuri joukko ihmisiä pikkulapsista senioreihin. 

Lähellä Saaren kartanoa asuva nuoripari jopa tunnisti osan käärmeistä. "Tuo harmaa paksu kyy on aina tuossa samassa paikassa", pariskunnan kauniimpi osapuoli totesi. 

Eräs vanha herra lähti autoltaan pienen koiransa kanssa kävelylle. Parivaljakko suuntasi suoraan kohti kyytannerta. Tein kai päivän hyvän työn, kun huusin miehelle, että kannattaa varoa kyitä, joita on siinä aivan muutaman metrin päässä. 

Brinkhallin kartanon mailla

Pari viikkoa sitten sunnuntaiajelukohteena oli Turun Kakskerran saarella sijaitseva historiallinen Brinkhallin kartano. 

Brinkhallin uusklassinen päärakennus valmistui vuonna 1793 ja se on tyylilajinsa ensimmäinen Suomessa. Päärakennuksen suunnitteli Turun akatemian rehtori, professori Gabriel von Bonsdorff. 

Kartano suojeltiin vuonna 1991. Museovirasto on määritellyt kartanon ympäristöineen valtakunnallisesti rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. 

Vuosina 1998-2002 Brinkhallin kartano oli YLEn historiallisen draamasarjan Hovimäen kuvauspaikkana ja vuonna 2008 Aku Louhimiehen elokuvalle Käsky. 

Vuosien varrella olen kuullut Brinkhallin kartanosta lukuisia kummitusjuttuja. Eräs kaveri vaimoineen oli tavannut pihamaalla puheliaan huoltomiehen. Putkireiska oli esitellyt paikkoja, kertonut karmeita tarinoita ja opastanut heidät talon kellariinkin, jossa oli hänen mukaansa aikoinaan tapahtunut kummia.

Itse satuin sattumalta kuuntelemaan Aavetaloja ja ihmiskohtaloita-podcastin Brinkhallin kartano-jakson noin viikkoa ennen sunnuntaiajelua. Tiedä sitten vaikuttiko tuo Jarmo Mäkisen juontama kauhutarina asiaan, mutta aiemminkin pihalla seisoskelleena tuntuu kuin joku katselisi yläkerran ikkunoista.

Jos uskallusta riittää, jakson voi kuunnella linkistä https://www.supla.fi/episode/fec3ceef-d02c-4d3c-82aa-f287d193d3ef

Keli oli käyntipäivänä kylmä ja tuulinen. Kuvista päätellen näin ei ehkä uskoisi, mutta ulkona ei kovin kauan voinut ihmetellä ilman paleltumisvaaraa. 

Lähimetsästä kuului korppien raakkumista. Pian kaksi uljasta merikotkaa liittyi joukkoon. Tiedä sitten mikä tilanne oli kyseessä, mutta veikkasin siellä lojuvan jonkin sortin raadon, joka lintuja kiinnosti.  

Kuivin jaloin Savojärvellä

Lauantaina 22. maaliskuuta suuntana oli Kurjenrahkan kansallispuisto. Sain luotettavalta taholta kuulla, ettei pitkospuilla tarvitse varoa kevättulvia tai jäätä. Moisen infon myötä kiinnostus lauantaireippailua kohtaan kasvoi siinä määrin, että matkaan lähdettiin Turusta kello 9:30. 

Mukana matkassa oli Matti Viki Vikström, jonka kanssa olemme kiertäneet Savojärven useasti aiemminkin. Mieleen muistuu eräskin kerta, jolloin suon ylittävä pitkospuusilta oli veden vallassa parinkymmenen metrin matkalta. Tällä kertaa kevätsää oli kuin morsian.

Kurjenrahkan kansallispuiston suosituin reitti on Savojärven kierros. Sen pituus on kuutisen kilometriä. Käyntipäivänä polulla ei ollut ruuhkaa lainkaan, ainoastaan puolen tusinaa ihmistä koirineen tuli ja meni. 

Olimme perustallaajaa aikaisemmin liikkeellä, sillä parkkialueelle palatessamme puolisentoista tuntia myöhemmin, oli siellä aikamoinen ruuhka. 

Osin usean kunnan alueella sijaitseva alue on tunnettu Kuhankuonon rajakivestä, joka sijaitsee kolmen sadan metrin päässä Kurjenpesän parkkipaikalta. Kiven ympärillä pyörähdellessä voi yhtä aikaa olla Pöytyällä, Nousiaisissa, Mynämäellä, Turussa, Aurassa, Ruskolla ja Maskussa. Aikamoista. 

Viime vuonna en vieraillut Kurjenrahkalla kuin yhden vaivaisen kerran. Tiedä sitten miksi näin pääsi käymään, kun parhaimpina aikoina olen patikoinut siellä varmaan viidesti. Koska nyt oltiin näin aikaisin liikenteessä, on erittäin todennäköistä, että tulevan kesän ja syksyn mittaan alueen metsissä nähdään meikäläinenkin uudelleen.