Teneriffalla osa 3 - Teiden kansallispuisto

Teneriffan lomaviikon torstaina oli aika lähteä päiväretkelle Teiden kansallispuistoon. Kymmenen hengen matkaseurueestamme tämän vaihtoehdon valitsi puolet.

Retki oli matkatoimisto TUIn (entinen Finnmatkat) järjestämä. Mukaan sattui pätevä ja sujuvasanainen Virpi -niminen opas. Hän piti huolen siitä, että varmasti jokainen sai aimo annoksen informaatiota niin kansallispuistosta, Teneriffasta ja Kanarian saarista ylipäätään. Lienee paras opas johon olen lukuisilla lomaretkilläni törmännyt.

Teiden kansallispuisto on vuonna 1954 perustettu kansallispuisto Teneriffalla. Sen pinta-ala on 190 neliökilometriä ja se lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2007.

Puiston korkein kohta ja Kanarian saarten suosituin nähtävyys on Teiden tulivuori, joka kohoaa 3718 metriä meren pinnan yläpuolelle. Teide on Espanjan korkein vuori ja maailman kolmanneksi suurin tulivuori.

Teide on purkautunut viimeksi 1909 ja sitä tarkkaillaan jatkuvasti tulevien purkausten varalta. Vuori sijaitsee lähellä Puerto de la Cruzin, Icod de Los Vinosin ja Garachicon kaupunkeja. Kansallispuistossa käy vuosittain noin kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä.

Matkalla kohti Teideä ajellaan halki komeiden ja vaihtuvien maisemien. Välillä on karua kuin aavikolla, yhtäkkiä ollaankin havumetsässä. Tällä levähdyspaikalla olo oli vähän kuin vieraalla planeetalla.

Suositulla Rogues de Garcian näköala- ja pysähdyspaikalla Teiden juurella on merkillisiä laavamuodostelmia, joista kuuluisin lienee puristavaa nyrkkiä muistuttava möhkäle.

Teiden kansallispuiston maisemissa on kuvattu paljon elokuvakohtauksia. Muun muassa Apinoiden planeettoja, Tähtien sotia sekä takavuosien seksipommin Raquel Welchin tähdittämää vuonna 1966 tehtyä Miljoona vuotta eKr. 

Melkein tulivuoren huipulle pääsisi hissillä, mutta siihen ei retkellä ollut aikaa varattuna. Hissikään ei ollut toiminnassa.

Vaikka Teneriffalla lulisi pärjävät ihan shortsit ja t-paita -meiningillä, ainakaan Teiden retkelle ei kannata lähteä pelkissä kesävaatteissa. Otin varmuuden vuoksi fleecetakin mukaan, mutta se osoittautui turhaksi tilanviejäksi. Pysähdyspaikoilla oli kumminkin melko viileää.

Rogues de Garcian maisemissa olisi viihtynyt kauemminkin, mutta ymmärrettävistä syistä tällaisella retkellä ei jäädä minnekään asumaan. Vuokra-autolla liikkujat ovatkin paremmassa asemassa, mikäli vaan uskaltavat ajella kiermustelivilla ja kapeilla serpentiiniteillä ja muistavat jättää vodkapullon korkkaamatta edellisenä iltana.

Paluumatka ajeltiin eri reittiä kuin tullessa. Jokaiselle näköalapaikalle ei voi pysähtyä ensinnäkään parkkitilan takia, mutta parille suosituimmalle poikkesimme.

En enää muista tämän kääretortun näköisen laavamuodostelman nimeä. Se on niin tunnettu, että on saanut oman parkkipaikkansa.

Retken loppupuolelle oli sovittu viininmaistajaiset Bodegas Alvaro -viinimyymälään- ja ravintolaan. 80-vuotisen historiansa aikana paikasta on tullut ilmeisen perinteikäs ja arvostettu.

Itse kun en viinejä lipittele, jätin kulinaristiset nautinnot suosiolla muille. Maistiaisten ohella tarjolla oli pientä naposteltavaa. Katossa varmaan jo vuosia roikkuneita kinkkuja ei luullakseni sentään ollut patonkien päällä.

Bodegas Alvaro poikkeaa lomaretkillä käymistäni viinimyymälöistä ainakin siinä, ettei kukaan ole annostelemassa juomaa mihinkään onnettoman pieneen yskänlääkekuppiin, vaan siellä saa itse kaataa suoraan pulloista niin paljon kuin kehtaa.

Timanfayan kansallispuisto

Teneriffan Teiden kansallispuiston jälkeen Kanarian saarten toiseksi suosituin luonnonnähtävyys on Lanzaroten Timanfayan kansallispuisto. Se on perustettu 1974. Timanfaya on se kuuluisa "kuumaisemapaikka", jollaista nimeä monet turistit siitä käyttävät.

Koska matkatoimiston järjestämä saarikierros ei käynyt kansallispuistossa päinkään, oli sinne mentävä omin päin. Henkilöauton vuokraus ei kiinnostanut pelkästään tätä retkeä varten, joten ainoaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän taksikyyti. Ilmeisesti ympäri saarta kiertävä "Hyppää sisään, hyppää ulos" -bussi olisi vienyt puiston portille, mutta siitäkin oli vielä muutama kilometri itse pääpaikalle.

Taksi maksoi yhteensuuntaan hieman vajaa 30 euroa. Kuski olisi kai odottanut parkkipaikalla, mutta koska meillä ei ollut harmainta aavistustakaan miten paikan päällä toimitaan ja kuinka kauan siellä menee, päätimme vapauttaa suharin tehtävistään perille päästyämme.

Pidä hatustasi kiinni!

Timanfayan portilla oli koppi, josta piti ostaa pääsyliput ennen kuin puomi aukesi. Tiketit maksoivat yhdeksän euroa kappale. Taksikuski kurvaili vielä tovin ennen kuin saavuimme isolle parkkipaikalle. Siellä oli varovaisestikin arvioituna ainakin sata henkilöautoa ja muutama bussi.

Timanfayan geysir. 

En ehtinyt saada edes lompakkoa takaisin laukkuun, kun jo revittiin ulos taksista. Yli-innokas järjestysmies pälätti kuin Raimo Häyrinen ja oli tunkemassa meitä välittömästi kiertoajelubussiin. Näin virkaintoinen äijä voisi välillä pitää vaikka lomaa tai mennä edes kahvitauolle.

Aikamme ympärille katseltuamme siirryimme bussiin, joka vei vajaan tunnin kierrokselle tulivuorten ja laavan keskelle. Sama järjestysmies vouhotti suunnilleen kuola suunpielestä valuen, että "English or Deutsch?". Vastaustamme sen enempää edes kuulematta hän ohjasi meidät englanninkielisten kyytiin. Sekin oli lopulta aivan yksi lysti, koska nauhalta tullut selostus oli espanjaksi, englanniksi ja saksaksi.

Piru, El Diablo, Timanfayan tunnus. 

Bussi mateli pitkin merkillistä maisemaa, jollaista ei uskoisi tällä planeetalla olevankaan. Oli aavikkoa, laavamerta ja tulivuoren kraatereita. Tie oli maisemoitu hyvin piiloon. Jossain kaukaisuudessa vilahti silloin tällöin toinen bussi. Kuski ajeli etenavauhtia, mutta osasi pitää auton hallinnassa sen pahemmin nytkymättä. Välillä stopattiin erikoisimpien paikkojen viereen.


Vaikka ulkona tuuli kuin viimeistä päivää, ei bussissa kieränyt ilma ollenkaan. Krapulahiki pukkasi päälle jo varmaan heti kilometrin jälkeen ja olo oli tukalahko koko matkan ajan. Tilannetta ei lainkaan helpottanut lähellä istunut brittiläinen perheenäiti, joka oli unohtanut napittaa paitansa.

Valokuvausta bussin ikkunan läpi. 

Linja-autosta ei päässyt lainkaan ulos koko kierroksen aikana. Timanfayan luonto on niin herkkää, että kuulemma jopa pelkän jalanjäljen häviäminen maaperästä voi kestää kymmeniä vuosia. Ihmettelinkin, etteikö siellä juoksentele mitään eläimiä, mutta ei ainakaan jäljistä päätellen. Sellaisia kun ei ollut.

Kasveja alueella on kumma kyllä yli 180, vaikka juuri ainuttakaan näkynyt. Pari pientä puskaa tunki ulos siellä täällä jostain raosta ja laavan päällä oli jonkunlaista sammalta tai jäkälää.

Valokuvat ovat bussin ikkunan läpi otettuja.

Lanzarotella asunut edesmennyt taiteilija Cesar Manrique suunnitteli Timanfayan parkkipaikan vieressä olevan rakennuksen, jossa on ravintolatoimintaa ja matkamuistomyymälä. Siellä kokataan niin sanottuja "pirun illallisia" eli ruuat kypsennetään suoraan luonnonlämmössä, joka hohkaa syvältä tulivuoren sisältä.

Timanfaya kuuluu ehdottomasti Lanzaroten lomaviikkoon. Tällaista ei ihan joka päivä näe.