Viime viikon lauantaina suuntana oli Ylöjärvi. Tämä 33 000 asukkaan kaupunki Tampereen naapurissa ei ole aiemmin ollut käyntikohteenani, vaikka Eppu Normaalin kotipaikka onkin. Kyseinen yhtye on nimittäin ensimmäinen asia, joka Ylöjärvestä tulee mieleen.
Huomasin nyt kolmatta kertaa järjestetyn "Suomen suurimman takapihafestarin" Vahantarockin mainokset ensimmäisen kerran viime vuonna, jolloin siellä esiintyivät muun muassa Prestige, Megasnake ja Horsepower. Tuumalin, että onpas kovat bändit. Varmaan menisin paikalle, jos asuisin jossain lähistöllä.
Pääasiallinen syy miksi Ylöjärvi nyt kutsui, oli slovenialainen mimmihevibändi Hellcats. Olen seurannut yhtyettä pari vuotta sosiaalisessa mediassa. Talvella nähdessäni ensimmäisiä Vahantarock-mainoksia, olin tippua tuolilta. Hellcats tulossa Suomeen!
Majoittuminen tapahtui Oma Hotellissa Ylöjärvellä. Ystävällinen hotelliemäntä saapui jo puolilta päivin avaamaan oven, vaikka virallinen sisäänkirjautuminen olikin vasta kolmelta. Hän ymmärsi, että festivaalilla alkaa jytinät jo aiemmin.
Pub Pikku Peten takapihalta lähtenyt ilmainen festivaalikuljetus mahdutti sisäänsä kaikki kyseisellä kellonlyömällä paikalla olleet. Mukava kuski jutteli niitä näitä ja tunsikin osan porukasta.
En ottanut etukäteen selvää missä festivaali tarkemmin sijaitsee. Ihmetys olikin melkoinen, kun pikkubussi nytkähteli kilometritolkulla pitkin maaseudun sorateitä.
Kun asutusta alkoi vihdoin näkymään, olimmekin tuota pikaa festivaalialueen portilla. Ison punatiilisen omakotitalon takapihalla oli jo tunnelma katossa ja lavalla päivän ensimmäinen orkesteri, Mötley Crüe-coverbändi Crüel Bastards.
Bändi veti pätevästi Mötikkä-biisejä. Vince Neilin paikalla oli tyylikäs nainen, josta habituksensa puolesta tuli vähän mieleen ruotsalaislaulaja Elize Ryd. Luulin häntä ulkomaalaiseksi, koska välispiikit olivat suuren maailman tyyliin englanniksi. Illemmalla selvisi, että laulaja puhui selkosuomea.
Seuraavana esiintymislavalle kapusi Turbo Testicles. Bändi soitteli lainabiisejä laidasta laitaan, muun muassa Ghost oli päässyt käsittelyyn. Ihan leppoisaa musiikkia aurinkoisen iltapäivän ratoksi. Sain sellaisen käsityksen, että osa bändin kavereista oli Vahantarockin festivaalijärjestäjiä.
Oululainen Burning Point perustettiin 25 vuotta sitten ja bändi on julkaissut levyjä vuodesta 2001. Innostuin aikoinaan kovasti debyyttialbumi Salvation By Firestä, enkä hetkeen paljon muuta kuunnellutkaan. Seurasin yhtyettä tiiviisti viidenteen The Ignitor-levyyn (2012) saakka, jonka jälkeisiä tuotoksia olen kuullut satunnaisesti Youtubesta.
Kokoonpanoaan ahkerasti vaihtanut Burning Point soitti tunnin setin, jossa ei juurikaan hidasteltu. Power metallia paiskova ryhmä esitti laadukasta materiaalia ja minä tykkäsin kovasti. Tunnistin suunnilleen puolet kappaleista, joita nykyinen laulaja, Ylöjärvellä asuva Niko Rauhala hienosti tulkitsi.
Juttelin myöhemmin Rauhalan kanssa. Tapasin miehen ensimmäisen kerran syksyllä 2004 Turussa, jolloin hän esiintyi DownTownissa silloisen yhtyeensä Masterstroken riveissä. Järjestimme noihin aikoihin Mika Penttisen kanssa kyseisessä kuppilassa Never Surrender Clubia, jonka orkesterina Masterstroke oli.
Rauhala oli tuolloin Masterstroken kitaristi. Mikrofonia heilutti Jari Tiura, joka hieman myöhemmin pääsi kiertämään maailmaa Michael Schenker Groupin laulajana.
National Napalm Syndicaten Jukka Kyrö ja Epe Mänty.
Pudasjärvellä vuonna 1986 perustettu National Napalm Syndicate kuuluu suomalaisen thrash metallin pioneereihin. Yhtye teki ensimmäisiä demojaan 80-luvun lopulla ja sai levytyssopimuksen suuren EMIn kanssa. Nimetön debyyttialbumi ilmestyi keväällä 1989.
Oulussa 2002 uudelleen perustettu NNS oli kovassa iskussa Ylöjärvellä. Exodus- ja Slayer-tyyppistä vanhan liiton thrashia paiskonut orkesteri oli takuulla päivän rankinta antia. Settilista painottui vahvasti bändin 2000-luvun tuotantoon. Vanhoista kappaleista tunnistin esikoisalbumin avaavan Deathwishin.
NNS:n jälkeen tunnelma oli muuten mitä mahtavin, mutta lavalle seuraavaksi astellut Missä on John Fruciante ei oikein sopinut tähän slottiin. Red Hot Chili Peppersin biisejä sinänsä ansiokkaasti esittänyt yhtyeen olisi mielestäni pitänyt esiintyä jo ennen Burning Pointia.
Laulaja osoittautui samaksi ladyksi kuin Mötley Crüe-coverbändin keulillakin nähtiin. Vaatteet vaan olivat astetta vieläkin tyylikkäämmät ja nyt hän puhui biisien välissä suomea.
Mikäli Red Hot Chili Peppers kuuluisi suosikkeihini, olisi keikasta varmasti saanut paljon enemmän irti. Nyt ei vaan oikein lähtenyt.
Satan's Fall näytti närhen munat.
Seuraavaksi lavalla nähtiin päivän suurin yllättäjä. Helsinkiläinen Satan's Fall on ollut vain nimenä tuttu, enkä osannut aavistaa miten kova bändi onkaan kyseessä.
Ison SPV-levy-yhtiön suojiin päässyt orkesteri oli todella professionaali. Tuskin kenellekään kuulijalle jäi epäselväksi miten heviä kuuluu soittaa. Kaverit heiluivatkin kuten asiaan kuuluu, eivätkä patsastelleet paskat housuissa.
Musiikissa olin kuulevinani kaikuja niin brittiläisen uuden aallon hevistä kuin germaanimetallistakin. Sellaiset nimet kuten Tank, Running Wild, Accept, Motörhead, Sodom ja varhainen Iron Maiden antanevat osviittaa. Satan's Falliin on kerrassaan pakko tutustua paremmin!
Sonja ja Sasha Zagorcin johtama Hellcats on tehnyt vain yhden albumin, joka sekin ilmestyi jo 2013. Perinteistä hevimetallia soittava yhtye oli ilmeisesti vuosia tauolla perheenlisäysten takia, mutta on nyt uudessa kokoonpanossaan ollut jo tovin esillä.
En tiedä miten Hellcats päätyi Vahantarockiin, mutta luultavasti festarijärjestäjä on löytänyt yhtyeen netistä samaan tapaan kuin minä ja päättänyt, että tämä bändihän on saatava meille esiintymään. Erona asiassa kuitenkin on, ettei minulla ole omaa takapihafestaria.
Hellcatsin mimmien ilmestyessä festivaalialueelle Tampereen nähtävyyksiä katselemasta, alkoi varsinainen kuhina. Kaunottarien kanssa tunki samoihin kuviin niin miehet kuin naisetkin. Kuskimme Jarikin pääsi Zagorchin siskojen väliin.
Kuva: Paula Tanninen
Hellcatsin aloittaessa puoli kymmenen paikkeilla illalla, oli alueelle saapunut varmasti tuplamäärä väkeä iltapäivään verrattuna. En tiedä tarkemmin paljonko, mutta veikkaisin paria kolmea sataa. Vuonna 2022 lippuja oli myyty 250 kappaletta, nyt varmaan suunnilleen sama määrä.
Tunnistin useita kappaleita, joiden lomassa yhtye esitti muutaman lainabiisin. Warlockin I Rule The Ruins sopi Hellcatsille kuin nenä päähän, mutta Judas Priestin Breaking The Law oli vähän turhan kulunut ralli. Yleisö tosin tykkäsi kovasti siitäkin. Yleisön huudatuskohdan sisältänyt vanha AC/DC-raina TNT mukautui settiin oikein hienosti.
Keikka on varsin energinen ja jengi hyvin mukana. Lopuksi otettiin yhteiskuvia, joista tässä näkyvä Markku Rantasen otos löytyi Hellcats Fan Groupin Facebook-sivulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti