Suurelle yleisölle illan orkesterit eivät varmaankaan sanoneet yhtään mitään, mutta loppuunmyyty Gong oli toista mieltä. Kun saliin ahdetaan 450 ihmistä, on se silloin todella täynnä. Pääesiintyjä Dirkschneiderin aikana tilaa oli niin onnettoman vähän, että nyt tiedän millaista siellä kuuluisassa sillipurkissa on.
Raven on newcastlelainen vuonna 1974 perustettu heviyhtye, joka sai jonkimoista suosiota 80-luvun puolivälissä niin meillä kuin muuallakin. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen bändi ole pahemmin juuri ketään kiinnostanut, mutta yhtye on levyttänyt ja kiertänyt näihin päiviin saakka.
Ravenin mukanaolo kiertueella oli pelkkää plussaa. En meinaan ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt. Kumma kyllä se ei osunut edes kertaakaan vanhoja bändejä kierrättävälle Sweden Rock Festivalille 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin kävin siellä seitsemänä kesänä.
Ravenin huumoripuolesta en oikein ollut perillä, vaikka 80-luvun levykansissa olikin viitteitä jos jonkinlaisiin urheiluhommiin ja naamanvenytyksiin. Tulikin yllätyksenä, että lavalla heiluneet basistilaulaja John Gallagher ja kitaristiveljensä Mark Gallagher ilveilivät pahemmin kuin kanadalainen Anvil, jota yhtye muistutti muutenkin melkoisesti niin musiikkinsa kuin triokokoonpanonsakin puolesta.
Illan kello 19:45 aloittaneen Ravenin touhusta jäi päällimmäisenä mieleen hyväntuulisuus. Huumorilla höystetty pitkä kitarasoolokin sai ensin suunpielet virneeseen, mutta loppujen lopuksi vinguttelu oli taisikin olla harkittu ja ammattitaitoinen esitys.
Raven soitteli pääosin 80-luvun alun levyiltään tuttuja biisejä. Silloin tällöin lavalta kuului tuttujakin tutumpiakin sointuja, kun yhtye revitteli muun muassa UFOn Rock Bottomia ja Black Sabbathin Symptom Of the Universea pikku pätkät.
Keikan lopuksi John Gallagher kiitteli runsaslukuista yleisöä. Hän kehoitti porukkaa ostamaan paitoja ja muita tuotteita narikan vieressä olleesta myyntikioskista, "jotta he saavat syödä tänään". Lämmittelybändien tienestit eivät varmaan kovin kaksisia ole tällaisilla kiertueilla.
Harmi, ettei Raven kiinnostanut sen kummemmin yleisöä. Keikan aikana oli vielä mukavan väljää. "Katselin Youtubesta, enkä jaksa semmosta", kuittasi eräskin tuttu. Jos samalla lipulla pääsee muutamaksi tunniksi keikalle, niin miksei sitä sitten kannattaisi hyödyntää?
Ravenilla on yhteys saksalaisen Dirkschneiderin pääjehuun Udo Dirkschneideriin jo 80-luvun alusta. Udo oli Ravenin All For One -albumin (-83) toinen tuottaja yhdessä Michael Wagenerin kanssa. Jälkimmäinen on sittemmin säätänyt potikoita muun muassa kotimaiselle Lordille.
Dirkschneinerilla homman nimenä oli esittää laulajansa entisen orkesterin Acceptin kappaleita Back To Roots Pari II -teemalla. Tätä varten yhtyeen nimikin vaihdettiin U.D.O.:sta Dirkschneideriksi. Mielestäni aivan turha toimenpide. Jokainen alaa seuraava tietää kyllä kuka hän on, ja että Acceptin kappaleita on kuulunut aikojen alusta U.D.O.:nkin settiin.
Koska kyseessä oli jo toinen juurikiertue, oli biisilistakin pääosin vaihtunut. Nyt sitä hallitsivat Acceptin 90-luvulla tehtyjen kolmen albumin kappaleet. Monille nuo levyt ovat täyttä hepreaa. Itsekään en ole kuullut kiekoista kuin ensimmäisen, vuonna 1993 ilmestyneen Objection Overruledin. Kaksi muuta tuon aikakauden Acceptia, Deathrow ja Predator, ovat täysin vieraita.
Dirkschneider aloitti kello 21:15. 1990-luvun Accept -tuotannon paikoin jopa tylsää sahaamista ja jynkytystä kuunnelessani oikein kaipasin vanhempaa materiaalia. Onneksi sitäkin tuli tasaisena virtana. Pääosassa oli bändin 1986 ilmestynyt Russian Roulette, joka jäi nykyään 65-vuotiaan Udo Dirkschneiderin viimeiseksi levyksi Acceptin riveissä pitkään aikaan.
Yhtyeen kokoonpanossa oli Udon ohella kaksi tuttua hahmoa. Saksalaisbasisti Fitty Wienhold on pomputtanut nelikielistään laulajan vierellä jo parikymmentä vuotta. Toinen kitaristi, venäläinen Andrey Smirnov näytti hänkin kovin tutulta. Uudempia soittajia olivat rumpali, Udon poika, Sven Dirkschneider sekä neljä vuotta Udon kanssa soitelleen suomalaiskitaristi Kasperi Heikkisen hiljaittain korvannut brasilailainen Bill Hudson.
Illan yleisöjakauma oli oletetusti miesvoittoinen. Saattoipa 450:n hengen joukossa oli parisenkymmentä nätimmän sukupuolen edustajaakin. Perinteisesti Accept ja etenkin U.D.O. ovat miesten yhtyeitä, eikä soittajien joukossa ole kauniita poikia tukkahevibändien tapaan. Sukupuolijakauma saattaisi olla toinen, mikäli Udo Dirkschneider näyttäisi Jon Bon Jovilta, eikä lokalahtelaiselta hirvenmetsästäjältä.
Kukonpojan elkein lavalla liikkunut Bill Hudson olisi varmasti jossain toisessa orkesterissa kovakin pillumagneetti köyhän miehen Alexi Laiho -lookeineen ja maneereineen. Lahjakkaalta vaikuttaneen muusikon lienee kumminkaan turha odotella panoseuraa jonoksi asti Dirkschneiderin keikkojen päätteeksi.
Mukava lepohetki paikoin yksioikoisen jyystämisen väliin oli kahden balladin tuokio. Niistä ensimmäisenä kuultu, Acceptin vuoden 1981 albumilta Breaker tuttu Can't Stand The Night on erinomainen kappale. Heti perään esitetty Amamos La Vida Objection Overruled -levyltä sopi sekin hienosti iltaan.
Yleisön puolella ongelmana oli aivan järjetön tilanpuute. Puoli keikkaa jaksoin nojata sopivasti hollilla olleeseen pylvääseen. Kun lähellä ollut minuakin pitempi mies änkesi tappituntumalle, hiki valui kuin saunassa ja näkörajoitteisuus huononi biisi biisiltä, oli aika siirtyä väljemmille vesille. Luovutin tolppapaikkani turkulaiselle hevilaulajalle Taage Laiholle, joka sattui sopivasti olemaan takanani väentungoksessa.
Loppukeikan kuuntelin miksauspöydän seinän takana olevasta baarista. Sinne valui tasaisena virtana muitakin kohtalotovereita, joukossa paljon tuttuja. Mikäpä siinä oli kuulumisia vaihdellessa, kun salin puolelta tuli Accept -klassikoita tyyliin Princess Of the Dawn ja Fast As A Shark.
Raven -kuvat: Tony Lundberg
Dirkschneider -kuvat: Jari Kiviharju
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti