Selailin hiljattain kuva-arkistojani ja löysin fotoja turkulaisesta Sinistä kymmenen vuoden takaa. Hän oli tuolloin muutaman kerran mallinani. Kävimme kuvaamassa muun muassa Turun Kakskerrassa ja Ruissalossa. Samoja miljöitä olen käyttänyt jälkeenpäinkin, mutta nämä taisivat olla ihka ensimmäiset.
En miellä vuonna 2007 otettuja kuvia kovin vanhoiksi, koska kymmenen vuotta ei tunnu olevan aika eikä mikään. Etenkin tällä vuosikymmenellä vuodet ovat vaihtuneet liiankin nopeasti.
Kuvankaunis Sini oli oikein pätevä malli. Ja olisi varmasti edelleenkin.
keskiviikko 29. marraskuuta 2017
tiistai 28. marraskuuta 2017
Toijaisten luontopolulla
Kuulin Turun Hirvensalon luontopolusta ensimmäisen kerran lokakuussa, jolloin työkaverini siitä vinkkasi. Hän on hiljattain rakentanut omakotitalon reitin lähelle ja huomannut itsekin vasta tänä syksynä, että moinen polku kiemurtelee melkein naapurissa.
En löytänyt internetistä juuri mitään informaatiota mystiseltä tuntuneesta lenkistä. Erässä linkissä polun nimeksi kerrottiin Kyyrlän-Toijaisten -luontopolku, mutta siihen se sitten jäikin. Kummallisen varjeltu salaisuus; nimittäin luulisi, että monikin tuttu olisi puhunut tästä vuosien varrella.
Koska viime viikkoina ovat ilmat olleet joko ulkoilukelvottomia tai on ollut muuta puuhaa, tuli Hirvensalon luontopolku ajankohtaiseksi viime lauantaina. Jopa Forecan mukaan oli luvassa hyvää säätä. Sitä se oli onneksi käytännössäkin.
Niminä Kyyrlä tai Toijainen eivät sanoneet minulle yhtikäs mitään, vaikka Hirvensalo sinänsä tuttu onkin. Katjan ja Beletin kanssa ajelimme ensin kaupungista tullessa Hirvensalon sillan yli, jonka jälkeen käännös oikealle Vanhalle Kakskerrantielle. Lauttarannan kohdalta mäkeä ylös Toijaistentietä, jota pitkin aikansa kunnes tie yllättäen kääntyy vasemmalle.
Toijaistentien varrella on aidattu koirapuisto, jonka eteen voi jättää kaaran. Työkaverin neuvojen perusteella pujahdimme luontopolulle koirapuistoa vastapäätä tien toiselta puolelta. Polulle pääsee myös läheisen Norrgårdinkujan päästä, josta puolestamme tulimme pois.
Jälkeenpäin karttaa tutkailtuani huomasin, että lenkkimme olikin vain osa isompaa luontopolkua. Kiertämämme alue kattoi pelkästään Toijaistentien ja Särkilahdentien välistä metsä- ja kallioaluetta. Koirapuiston ja voimalaitoksen vierestä olisi päässyt tekemään laajemmankin lenkin, lähtöpaikkana ilmeisesti Wäinö Aaltosen koulu. Eräs polulla vastaantullut pariskunta nimittäin kertoi aloittaneensa taivalluksensa sieltä.
Noin laaja kierros olisi ollut liikaa ainakin minulle, joka olin ollut viikon flunssassa pääosin sohvan pohjalla. Täytyy joku toinen kerta ottaa asiaksi koko kierros. Puolitoistatuntinen metsässä oli tällä erää aika passeli, vaikka välillä vähän tiukkaa tekikin päivien makaamisen jälkeen könytä selkä märkänä pitkin vetisiä polkuja.
Toijaisten metsikön maisemat olivat yllättävän monipuoliset. Tähän vuodenaikaan polku oli paikoin erittäin märkä, mutta ei sentään ylitsepääsemätön. Keltaiset opastemerkit puissa olivat jotenkin sekavia, mutta ainakin niitä oli tarpeeksi. Tuntui vaan, välillä mentiin aikamoista siksakkia pitkin metsikköä.
Suikeroinen, noin parin kilometrin mittainen polku eteni kahden kukkulan päälle, joista toisessa oli tauko- ja grillauspaikka. Alueen luonnoista kertovia infotaluja oli laskujeni mukaan matkan varrella kymmenen.
Taulut ja opastusviitat olivat parhaat päivänsä nähneet. Osa oli hyvinkin rempallaan ja korjauksen tarpeessa.
Joka tapauksessa mielenkiintoinen polku, jossa täytyy käydä joskus kuivemmalla kelillä uudelleenkin. Ehkä samalla Kyyrlän lenkkiosuus siihen päälle.
En löytänyt internetistä juuri mitään informaatiota mystiseltä tuntuneesta lenkistä. Erässä linkissä polun nimeksi kerrottiin Kyyrlän-Toijaisten -luontopolku, mutta siihen se sitten jäikin. Kummallisen varjeltu salaisuus; nimittäin luulisi, että monikin tuttu olisi puhunut tästä vuosien varrella.
Koska viime viikkoina ovat ilmat olleet joko ulkoilukelvottomia tai on ollut muuta puuhaa, tuli Hirvensalon luontopolku ajankohtaiseksi viime lauantaina. Jopa Forecan mukaan oli luvassa hyvää säätä. Sitä se oli onneksi käytännössäkin.
Niminä Kyyrlä tai Toijainen eivät sanoneet minulle yhtikäs mitään, vaikka Hirvensalo sinänsä tuttu onkin. Katjan ja Beletin kanssa ajelimme ensin kaupungista tullessa Hirvensalon sillan yli, jonka jälkeen käännös oikealle Vanhalle Kakskerrantielle. Lauttarannan kohdalta mäkeä ylös Toijaistentietä, jota pitkin aikansa kunnes tie yllättäen kääntyy vasemmalle.
Toijaistentien varrella on aidattu koirapuisto, jonka eteen voi jättää kaaran. Työkaverin neuvojen perusteella pujahdimme luontopolulle koirapuistoa vastapäätä tien toiselta puolelta. Polulle pääsee myös läheisen Norrgårdinkujan päästä, josta puolestamme tulimme pois.
Jälkeenpäin karttaa tutkailtuani huomasin, että lenkkimme olikin vain osa isompaa luontopolkua. Kiertämämme alue kattoi pelkästään Toijaistentien ja Särkilahdentien välistä metsä- ja kallioaluetta. Koirapuiston ja voimalaitoksen vierestä olisi päässyt tekemään laajemmankin lenkin, lähtöpaikkana ilmeisesti Wäinö Aaltosen koulu. Eräs polulla vastaantullut pariskunta nimittäin kertoi aloittaneensa taivalluksensa sieltä.
Noin laaja kierros olisi ollut liikaa ainakin minulle, joka olin ollut viikon flunssassa pääosin sohvan pohjalla. Täytyy joku toinen kerta ottaa asiaksi koko kierros. Puolitoistatuntinen metsässä oli tällä erää aika passeli, vaikka välillä vähän tiukkaa tekikin päivien makaamisen jälkeen könytä selkä märkänä pitkin vetisiä polkuja.
Toijaisten metsikön maisemat olivat yllättävän monipuoliset. Tähän vuodenaikaan polku oli paikoin erittäin märkä, mutta ei sentään ylitsepääsemätön. Keltaiset opastemerkit puissa olivat jotenkin sekavia, mutta ainakin niitä oli tarpeeksi. Tuntui vaan, välillä mentiin aikamoista siksakkia pitkin metsikköä.
Suikeroinen, noin parin kilometrin mittainen polku eteni kahden kukkulan päälle, joista toisessa oli tauko- ja grillauspaikka. Alueen luonnoista kertovia infotaluja oli laskujeni mukaan matkan varrella kymmenen.
Taulut ja opastusviitat olivat parhaat päivänsä nähneet. Osa oli hyvinkin rempallaan ja korjauksen tarpeessa.
Joka tapauksessa mielenkiintoinen polku, jossa täytyy käydä joskus kuivemmalla kelillä uudelleenkin. Ehkä samalla Kyyrlän lenkkiosuus siihen päälle.
lauantai 25. marraskuuta 2017
Dirkschneider ja Raven Gongissa
Keskiviikkona 15. marraskuuta turkulaisia ja miksei vähän kauempaakin tulleita hevifaneja hemmoteltiin Turun Gongissa järjestetyssä konsertissa, jossa esiintyivät englantilainen Raven ja saksalainen Dirkschneider.
Suurelle yleisölle illan orkesterit eivät varmaankaan sanoneet yhtään mitään, mutta loppuunmyyty Gong oli toista mieltä. Kun saliin ahdetaan 450 ihmistä, on se silloin todella täynnä. Pääesiintyjä Dirkschneiderin aikana tilaa oli niin onnettoman vähän, että nyt tiedän millaista siellä kuuluisassa sillipurkissa on.
Raven on newcastlelainen vuonna 1974 perustettu heviyhtye, joka sai jonkimoista suosiota 80-luvun puolivälissä niin meillä kuin muuallakin. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen bändi ole pahemmin juuri ketään kiinnostanut, mutta yhtye on levyttänyt ja kiertänyt näihin päiviin saakka.
Ravenin mukanaolo kiertueella oli pelkkää plussaa. En meinaan ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt. Kumma kyllä se ei osunut edes kertaakaan vanhoja bändejä kierrättävälle Sweden Rock Festivalille 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin kävin siellä seitsemänä kesänä.
Ravenin huumoripuolesta en oikein ollut perillä, vaikka 80-luvun levykansissa olikin viitteitä jos jonkinlaisiin urheiluhommiin ja naamanvenytyksiin. Tulikin yllätyksenä, että lavalla heiluneet basistilaulaja John Gallagher ja kitaristiveljensä Mark Gallagher ilveilivät pahemmin kuin kanadalainen Anvil, jota yhtye muistutti muutenkin melkoisesti niin musiikkinsa kuin triokokoonpanonsakin puolesta.
Illan kello 19:45 aloittaneen Ravenin touhusta jäi päällimmäisenä mieleen hyväntuulisuus. Huumorilla höystetty pitkä kitarasoolokin sai ensin suunpielet virneeseen, mutta loppujen lopuksi vinguttelu oli taisikin olla harkittu ja ammattitaitoinen esitys.
Raven soitteli pääosin 80-luvun alun levyiltään tuttuja biisejä. Silloin tällöin lavalta kuului tuttujakin tutumpiakin sointuja, kun yhtye revitteli muun muassa UFOn Rock Bottomia ja Black Sabbathin Symptom Of the Universea pikku pätkät.
Keikan lopuksi John Gallagher kiitteli runsaslukuista yleisöä. Hän kehoitti porukkaa ostamaan paitoja ja muita tuotteita narikan vieressä olleesta myyntikioskista, "jotta he saavat syödä tänään". Lämmittelybändien tienestit eivät varmaan kovin kaksisia ole tällaisilla kiertueilla.
Harmi, ettei Raven kiinnostanut sen kummemmin yleisöä. Keikan aikana oli vielä mukavan väljää. "Katselin Youtubesta, enkä jaksa semmosta", kuittasi eräskin tuttu. Jos samalla lipulla pääsee muutamaksi tunniksi keikalle, niin miksei sitä sitten kannattaisi hyödyntää?
Ravenilla on yhteys saksalaisen Dirkschneiderin pääjehuun Udo Dirkschneideriin jo 80-luvun alusta. Udo oli Ravenin All For One -albumin (-83) toinen tuottaja yhdessä Michael Wagenerin kanssa. Jälkimmäinen on sittemmin säätänyt potikoita muun muassa kotimaiselle Lordille.
Dirkschneinerilla homman nimenä oli esittää laulajansa entisen orkesterin Acceptin kappaleita Back To Roots Pari II -teemalla. Tätä varten yhtyeen nimikin vaihdettiin U.D.O.:sta Dirkschneideriksi. Mielestäni aivan turha toimenpide. Jokainen alaa seuraava tietää kyllä kuka hän on, ja että Acceptin kappaleita on kuulunut aikojen alusta U.D.O.:nkin settiin.
Koska kyseessä oli jo toinen juurikiertue, oli biisilistakin pääosin vaihtunut. Nyt sitä hallitsivat Acceptin 90-luvulla tehtyjen kolmen albumin kappaleet. Monille nuo levyt ovat täyttä hepreaa. Itsekään en ole kuullut kiekoista kuin ensimmäisen, vuonna 1993 ilmestyneen Objection Overruledin. Kaksi muuta tuon aikakauden Acceptia, Deathrow ja Predator, ovat täysin vieraita.
Dirkschneider aloitti kello 21:15. 1990-luvun Accept -tuotannon paikoin jopa tylsää sahaamista ja jynkytystä kuunnelessani oikein kaipasin vanhempaa materiaalia. Onneksi sitäkin tuli tasaisena virtana. Pääosassa oli bändin 1986 ilmestynyt Russian Roulette, joka jäi nykyään 65-vuotiaan Udo Dirkschneiderin viimeiseksi levyksi Acceptin riveissä pitkään aikaan.
Yhtyeen kokoonpanossa oli Udon ohella kaksi tuttua hahmoa. Saksalaisbasisti Fitty Wienhold on pomputtanut nelikielistään laulajan vierellä jo parikymmentä vuotta. Toinen kitaristi, venäläinen Andrey Smirnov näytti hänkin kovin tutulta. Uudempia soittajia olivat rumpali, Udon poika, Sven Dirkschneider sekä neljä vuotta Udon kanssa soitelleen suomalaiskitaristi Kasperi Heikkisen hiljaittain korvannut brasilailainen Bill Hudson.
Illan yleisöjakauma oli oletetusti miesvoittoinen. Saattoipa 450:n hengen joukossa oli parisenkymmentä nätimmän sukupuolen edustajaakin. Perinteisesti Accept ja etenkin U.D.O. ovat miesten yhtyeitä, eikä soittajien joukossa ole kauniita poikia tukkahevibändien tapaan. Sukupuolijakauma saattaisi olla toinen, mikäli Udo Dirkschneider näyttäisi Jon Bon Jovilta, eikä lokalahtelaiselta hirvenmetsästäjältä.
Kukonpojan elkein lavalla liikkunut Bill Hudson olisi varmasti jossain toisessa orkesterissa kovakin pillumagneetti köyhän miehen Alexi Laiho -lookeineen ja maneereineen. Lahjakkaalta vaikuttaneen muusikon lienee kumminkaan turha odotella panoseuraa jonoksi asti Dirkschneiderin keikkojen päätteeksi.
Mukava lepohetki paikoin yksioikoisen jyystämisen väliin oli kahden balladin tuokio. Niistä ensimmäisenä kuultu, Acceptin vuoden 1981 albumilta Breaker tuttu Can't Stand The Night on erinomainen kappale. Heti perään esitetty Amamos La Vida Objection Overruled -levyltä sopi sekin hienosti iltaan.
Yleisön puolella ongelmana oli aivan järjetön tilanpuute. Puoli keikkaa jaksoin nojata sopivasti hollilla olleeseen pylvääseen. Kun lähellä ollut minuakin pitempi mies änkesi tappituntumalle, hiki valui kuin saunassa ja näkörajoitteisuus huononi biisi biisiltä, oli aika siirtyä väljemmille vesille. Luovutin tolppapaikkani turkulaiselle hevilaulajalle Taage Laiholle, joka sattui sopivasti olemaan takanani väentungoksessa.
Loppukeikan kuuntelin miksauspöydän seinän takana olevasta baarista. Sinne valui tasaisena virtana muitakin kohtalotovereita, joukossa paljon tuttuja. Mikäpä siinä oli kuulumisia vaihdellessa, kun salin puolelta tuli Accept -klassikoita tyyliin Princess Of the Dawn ja Fast As A Shark.
Raven -kuvat: Tony Lundberg
Dirkschneider -kuvat: Jari Kiviharju
Suurelle yleisölle illan orkesterit eivät varmaankaan sanoneet yhtään mitään, mutta loppuunmyyty Gong oli toista mieltä. Kun saliin ahdetaan 450 ihmistä, on se silloin todella täynnä. Pääesiintyjä Dirkschneiderin aikana tilaa oli niin onnettoman vähän, että nyt tiedän millaista siellä kuuluisassa sillipurkissa on.
Raven on newcastlelainen vuonna 1974 perustettu heviyhtye, joka sai jonkimoista suosiota 80-luvun puolivälissä niin meillä kuin muuallakin. Kultaisen vuosikymmenen jälkeen bändi ole pahemmin juuri ketään kiinnostanut, mutta yhtye on levyttänyt ja kiertänyt näihin päiviin saakka.
Ravenin mukanaolo kiertueella oli pelkkää plussaa. En meinaan ollut yhtyettä aikaisemmin nähnyt. Kumma kyllä se ei osunut edes kertaakaan vanhoja bändejä kierrättävälle Sweden Rock Festivalille 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin kävin siellä seitsemänä kesänä.
Ravenin huumoripuolesta en oikein ollut perillä, vaikka 80-luvun levykansissa olikin viitteitä jos jonkinlaisiin urheiluhommiin ja naamanvenytyksiin. Tulikin yllätyksenä, että lavalla heiluneet basistilaulaja John Gallagher ja kitaristiveljensä Mark Gallagher ilveilivät pahemmin kuin kanadalainen Anvil, jota yhtye muistutti muutenkin melkoisesti niin musiikkinsa kuin triokokoonpanonsakin puolesta.
Illan kello 19:45 aloittaneen Ravenin touhusta jäi päällimmäisenä mieleen hyväntuulisuus. Huumorilla höystetty pitkä kitarasoolokin sai ensin suunpielet virneeseen, mutta loppujen lopuksi vinguttelu oli taisikin olla harkittu ja ammattitaitoinen esitys.
Raven soitteli pääosin 80-luvun alun levyiltään tuttuja biisejä. Silloin tällöin lavalta kuului tuttujakin tutumpiakin sointuja, kun yhtye revitteli muun muassa UFOn Rock Bottomia ja Black Sabbathin Symptom Of the Universea pikku pätkät.
Keikan lopuksi John Gallagher kiitteli runsaslukuista yleisöä. Hän kehoitti porukkaa ostamaan paitoja ja muita tuotteita narikan vieressä olleesta myyntikioskista, "jotta he saavat syödä tänään". Lämmittelybändien tienestit eivät varmaan kovin kaksisia ole tällaisilla kiertueilla.
Harmi, ettei Raven kiinnostanut sen kummemmin yleisöä. Keikan aikana oli vielä mukavan väljää. "Katselin Youtubesta, enkä jaksa semmosta", kuittasi eräskin tuttu. Jos samalla lipulla pääsee muutamaksi tunniksi keikalle, niin miksei sitä sitten kannattaisi hyödyntää?
Ravenilla on yhteys saksalaisen Dirkschneiderin pääjehuun Udo Dirkschneideriin jo 80-luvun alusta. Udo oli Ravenin All For One -albumin (-83) toinen tuottaja yhdessä Michael Wagenerin kanssa. Jälkimmäinen on sittemmin säätänyt potikoita muun muassa kotimaiselle Lordille.
Dirkschneinerilla homman nimenä oli esittää laulajansa entisen orkesterin Acceptin kappaleita Back To Roots Pari II -teemalla. Tätä varten yhtyeen nimikin vaihdettiin U.D.O.:sta Dirkschneideriksi. Mielestäni aivan turha toimenpide. Jokainen alaa seuraava tietää kyllä kuka hän on, ja että Acceptin kappaleita on kuulunut aikojen alusta U.D.O.:nkin settiin.
Koska kyseessä oli jo toinen juurikiertue, oli biisilistakin pääosin vaihtunut. Nyt sitä hallitsivat Acceptin 90-luvulla tehtyjen kolmen albumin kappaleet. Monille nuo levyt ovat täyttä hepreaa. Itsekään en ole kuullut kiekoista kuin ensimmäisen, vuonna 1993 ilmestyneen Objection Overruledin. Kaksi muuta tuon aikakauden Acceptia, Deathrow ja Predator, ovat täysin vieraita.
Dirkschneider aloitti kello 21:15. 1990-luvun Accept -tuotannon paikoin jopa tylsää sahaamista ja jynkytystä kuunnelessani oikein kaipasin vanhempaa materiaalia. Onneksi sitäkin tuli tasaisena virtana. Pääosassa oli bändin 1986 ilmestynyt Russian Roulette, joka jäi nykyään 65-vuotiaan Udo Dirkschneiderin viimeiseksi levyksi Acceptin riveissä pitkään aikaan.
Yhtyeen kokoonpanossa oli Udon ohella kaksi tuttua hahmoa. Saksalaisbasisti Fitty Wienhold on pomputtanut nelikielistään laulajan vierellä jo parikymmentä vuotta. Toinen kitaristi, venäläinen Andrey Smirnov näytti hänkin kovin tutulta. Uudempia soittajia olivat rumpali, Udon poika, Sven Dirkschneider sekä neljä vuotta Udon kanssa soitelleen suomalaiskitaristi Kasperi Heikkisen hiljaittain korvannut brasilailainen Bill Hudson.
Illan yleisöjakauma oli oletetusti miesvoittoinen. Saattoipa 450:n hengen joukossa oli parisenkymmentä nätimmän sukupuolen edustajaakin. Perinteisesti Accept ja etenkin U.D.O. ovat miesten yhtyeitä, eikä soittajien joukossa ole kauniita poikia tukkahevibändien tapaan. Sukupuolijakauma saattaisi olla toinen, mikäli Udo Dirkschneider näyttäisi Jon Bon Jovilta, eikä lokalahtelaiselta hirvenmetsästäjältä.
Kukonpojan elkein lavalla liikkunut Bill Hudson olisi varmasti jossain toisessa orkesterissa kovakin pillumagneetti köyhän miehen Alexi Laiho -lookeineen ja maneereineen. Lahjakkaalta vaikuttaneen muusikon lienee kumminkaan turha odotella panoseuraa jonoksi asti Dirkschneiderin keikkojen päätteeksi.
Mukava lepohetki paikoin yksioikoisen jyystämisen väliin oli kahden balladin tuokio. Niistä ensimmäisenä kuultu, Acceptin vuoden 1981 albumilta Breaker tuttu Can't Stand The Night on erinomainen kappale. Heti perään esitetty Amamos La Vida Objection Overruled -levyltä sopi sekin hienosti iltaan.
Yleisön puolella ongelmana oli aivan järjetön tilanpuute. Puoli keikkaa jaksoin nojata sopivasti hollilla olleeseen pylvääseen. Kun lähellä ollut minuakin pitempi mies änkesi tappituntumalle, hiki valui kuin saunassa ja näkörajoitteisuus huononi biisi biisiltä, oli aika siirtyä väljemmille vesille. Luovutin tolppapaikkani turkulaiselle hevilaulajalle Taage Laiholle, joka sattui sopivasti olemaan takanani väentungoksessa.
Loppukeikan kuuntelin miksauspöydän seinän takana olevasta baarista. Sinne valui tasaisena virtana muitakin kohtalotovereita, joukossa paljon tuttuja. Mikäpä siinä oli kuulumisia vaihdellessa, kun salin puolelta tuli Accept -klassikoita tyyliin Princess Of the Dawn ja Fast As A Shark.
Raven -kuvat: Tony Lundberg
Dirkschneider -kuvat: Jari Kiviharju
tiistai 21. marraskuuta 2017
Kökarissa osa 6 - Kreivin saari Källskär
Kökarin eteläisessä saaristossa sijaitseva Källskär on kunnan suosituimpia matkakohteita. Kesäaikana sinne on päivittäinen veneyhteys keskustasta Karlbystä.
1960-luvulla tehty vesibussi oli käyntipäivänämme tupaten täynnä. Oli siinä ja siinä ahdettiinko veneeseen vähän liikaakin porukkaa. Mutta bisnes on bisnestä, eikä ketään jätetty laiturille ruikuttamaan.
Venematka kesti viitisenkymmentä minuuttia. Komeita maisemia olisi katsellut mielellään enemmänkin, mutta pääosin ne peittyivät lähinnä kai sadesuojaksi tarkoitetun pressun alle. Jotkut uutterat sentään yrittivät availla kiinnityksiä kuvatakseen merikotkia ja muita saariston ihmeitä. Koska tilaa ei ollut edes pieraista, jätin ilon suosiolla heille.
Odotin samana päivänä puhelua Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Tietysti luurini soi juuri venematkan aikana. Istuin takana pörisevän moottorin lähellä, enkä kuullut puoliakaan mitä käsikirurgi mahtoi toisessa päässä höpötellä.
Venematka sujui ahtaudesta huolimatta yllättävän hyvin. Kuuntelin aikani kuluksi kahden noin neljäkymppisen veneilijäperheen emännän juttuja. En tosin ollut pätkääkään kiinnostunut mitä Pikku-Lauri tai Eikka-pappa kotipuolessa touhusivat.
Källskarissa matkalaiset koottiin rantakalliolle. Kipparina ja oppaana toiminut ruotsalainen, vähän hiihtolegenda Thomas Wassbergin näköinen mies, rupesi kovaan ääneen selostamaan saaren historiasta.
Kerrankin oppaan ääni todella kantoi. Se ollut mitään kuiskailua tai piipitystä kuten yleensä tuppaa olemaan. Kieli tosin oli riikinruotsia, josta en ymmärtänyt kuin hajanaisia pätkiä sieltä sun täältä.
En tiedä kertoiko "Wassberg" alkuinfossaan, että Källskär on erittäin hankalamaastoinen saari. Minulle se tuli yllätyksenä, vaikka olenkin paljon saaristossa liikkunut. Jo lähtöpaikassa Kökarin Karlbyssä olisi pitänyt ilmoittaa, ettei reissu todellakaan sovellu huonokuntoisille- tai jalkaisille.
Jyrkät kalliot nousuineen ja laskuineen, pirunpellot ja epätasainen maasto joka neliömetrillä oli varmasti kova pala monille. Kun "Wassberg" vielä johti joukkoa lähinnä armeijasta tutulla rivakalla tavalla, oli hellepäivänä allekirjoittaneellakin välillä tukalat oltavat. Valokuvia onneksi ehti sentään ottaa.
Ymmärrän toki, ettei noin suuri sakki pysy koossa, ellei joku sitä paimenna. Jos peräpää kuppaa jossain puolen kilometrin päässä, eksyy joku pian ja paluu viivästyy. "Wassberg" selosti muutamassa taukopaikassa pitempäänkin saaren nähtävyyksistä, mutta muuten tahti oli kuin Upinniemessä kesällä 1990.
Källskär tunnetaan ruotsalainen vapaaherran Göran Åkerhielmin, jota myös "kreiviksi" kutsuttiin, kesäasuntosaarena. Rikkaasta perheestä ollut Åkerhielm erotettiin suvusta ja hän sai ennakkoperinnön mukaansa. Miehistä kovasti tykännyt herra tuli Källskäriin ensimmäisen kerran vuonna 1958 ja rakastui saareen välittömästi.
Åkerhielm asui keväästä myöhäiseen syksyyn Källskärissä. Tätä ennen saari oli pääosin vain laidunkäytössä. Hän muutti kirjansakin Kökarin voidakseen ostaa saaren, mutta sen pohjoisosa ei ollut myytävänä. Vuonna 1965 kreivi lopulta onnistui ostamaan Källskärin keskiosan. Alkoi kahdeksantoista vuoden rakennusprojekti leppäsuolla, saaren myrskyisällä etelärannalla.
Åkerhielm ajatteli rakennuspuuhissaan yhdistää kreikkalaisen ja suomalaisen kulttuurin. Niinpä pohjoismaisen asuintalon ympärille syntyi kreikkalainen puutarha. Vuosia kestäneissä rakennustöissä häntä auttoivat kökarilaiset, joille kreivi maksoi paljon parempaa palkkaa kuin mitä he saivat kalastus- ja maanviljelytöistään.
Kreivin ideologiaan kuului, ettei työmaalla käytetä ollenkaan koneita, vaan kaikki kivenmurikat ja muut siirrellään paikoilleen käsivoimin. Käväisit jäät turmelivat työmaita, mutta uutterasti ne pystytettiin aina yhä uudelleen.
Heti ensimmäisenä kesänään Åkerhielm rakensi etelärannalle aallonmurtajan. Esikuvana oli kreikkalainen Pireuksen satama. Rakennustöissä ei voitu käyttää rautaa tai betonia, koska konevoiman ohella kreivi oli kieltänyt keinotekoisten materiaalien käytön Källskärissa.
Puutarhan muurit suojaavat tuulelta ja varaavat lämpöä, jonka takia siellä kasvaa kasveja, joita ei normaalisti ulkosaaristossa esiinny. Puutarhan suojaisimpaan paikkaan Åkerhielm istutti viiniköynnöksiä, jotka tuottavat edelleenkin rypäleitä. Puutarhassa oli myös ruusuja, perunamaa, kasvimaa ja sydämenmuotoinen mansikkamaa. Välimeren tunnelmaa toivat myös jalopuut- ja pensaat; tammi, kastanja, lehmus, vaahtera, sypressi, tuija ja kuusama.
Koska saaressa ei ollut alunperin multaa, tuotiin sitä muualta. Myös kaikki kalliosyvänteiden- ja halkeamien maa-aines käytettiin puutarhaa varten.
Åkerhielm rakensi saareen kastelujärjestelmän, jossa vesi kuljetetaan ojia pitkin puutarhan kolmeen kaivoon ja ylimääräinen vesi edelleen salaojiin kuivakäymälän läpi. Myös kallionsyvänteistä johdettiin vettä letkuja pitkin.
Åkerhielm oli tutustunut muumikirjailija Tove Janssoniin ja tämän elämänkumppaniin Tuulikki Pietilään. Pariskunta vierailikin Källskärissä. Tove rakastui kreivin loma-asunnon yläpuolisella kalliolla olevaan huvimajaan. Sen katto on ollut esikuvana Muumitalon katolle.
Kreivin loma-asunnon päärakennuksen suunnitteli Janssonin mielitietyn Pietilän velipoika, arkkitehti Reima Pietilä. Karjalaisen hirsihuvilan ulkopuolella on kreikkalaistyyppiset hirsipilarit, jotka eivät ainakaan minun mielestäni sovi sinne lainkaan. Talo on rakennettiin Pohjanmaalla ja kuljetettiin osina laivalla Källskäriin.
Talon edessä on kiviterassi merinäköalalla. Sen keskellä on tasainen luonnonkivi, jota kreivi käytti juustotarjottimena vieraskutsuillaan.
Kreivi viihtyi Källskärissä vuoteen 1983 saakka. Hän luovutti oman osansa saaresta Ahvenanmaan maakunnalle seuraavana vuonna.
Korkealla rantakalliolla on pronssiveistos kreikkalaisesta Hermes-jumalasta. Hermes on jumalten sanansaattaja sekä matkamiesten, kaunopuheisuuden ja urheilun jumala.
Saaren tärkein nähtävyys on jääkauden muovaama merkillinen kalliomuodostelma. Siitä erottuu niin sanottu Källskärin kannu, joka on kuin käänteinen hiidenkirnu. Se on noin kolmemetrinen möhkäle, jonka ympärillä on paljon muutakin luonnon kivitaidetta. Olin muun muassa erottavinani kannun läheltä naisen alapäästäkin tuttuja elementtejä.
Tutustuminen Källskärin saareen oli yksi menneen kesän kohokohdista. Aivan ehdoton paikka, jos kesäaikaan Kökarissä vierailee.
1960-luvulla tehty vesibussi oli käyntipäivänämme tupaten täynnä. Oli siinä ja siinä ahdettiinko veneeseen vähän liikaakin porukkaa. Mutta bisnes on bisnestä, eikä ketään jätetty laiturille ruikuttamaan.
Venematka kesti viitisenkymmentä minuuttia. Komeita maisemia olisi katsellut mielellään enemmänkin, mutta pääosin ne peittyivät lähinnä kai sadesuojaksi tarkoitetun pressun alle. Jotkut uutterat sentään yrittivät availla kiinnityksiä kuvatakseen merikotkia ja muita saariston ihmeitä. Koska tilaa ei ollut edes pieraista, jätin ilon suosiolla heille.
Odotin samana päivänä puhelua Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Tietysti luurini soi juuri venematkan aikana. Istuin takana pörisevän moottorin lähellä, enkä kuullut puoliakaan mitä käsikirurgi mahtoi toisessa päässä höpötellä.
Venematka sujui ahtaudesta huolimatta yllättävän hyvin. Kuuntelin aikani kuluksi kahden noin neljäkymppisen veneilijäperheen emännän juttuja. En tosin ollut pätkääkään kiinnostunut mitä Pikku-Lauri tai Eikka-pappa kotipuolessa touhusivat.
Källskarissa matkalaiset koottiin rantakalliolle. Kipparina ja oppaana toiminut ruotsalainen, vähän hiihtolegenda Thomas Wassbergin näköinen mies, rupesi kovaan ääneen selostamaan saaren historiasta.
Kerrankin oppaan ääni todella kantoi. Se ollut mitään kuiskailua tai piipitystä kuten yleensä tuppaa olemaan. Kieli tosin oli riikinruotsia, josta en ymmärtänyt kuin hajanaisia pätkiä sieltä sun täältä.
En tiedä kertoiko "Wassberg" alkuinfossaan, että Källskär on erittäin hankalamaastoinen saari. Minulle se tuli yllätyksenä, vaikka olenkin paljon saaristossa liikkunut. Jo lähtöpaikassa Kökarin Karlbyssä olisi pitänyt ilmoittaa, ettei reissu todellakaan sovellu huonokuntoisille- tai jalkaisille.
Jyrkät kalliot nousuineen ja laskuineen, pirunpellot ja epätasainen maasto joka neliömetrillä oli varmasti kova pala monille. Kun "Wassberg" vielä johti joukkoa lähinnä armeijasta tutulla rivakalla tavalla, oli hellepäivänä allekirjoittaneellakin välillä tukalat oltavat. Valokuvia onneksi ehti sentään ottaa.
Ymmärrän toki, ettei noin suuri sakki pysy koossa, ellei joku sitä paimenna. Jos peräpää kuppaa jossain puolen kilometrin päässä, eksyy joku pian ja paluu viivästyy. "Wassberg" selosti muutamassa taukopaikassa pitempäänkin saaren nähtävyyksistä, mutta muuten tahti oli kuin Upinniemessä kesällä 1990.
Källskär tunnetaan ruotsalainen vapaaherran Göran Åkerhielmin, jota myös "kreiviksi" kutsuttiin, kesäasuntosaarena. Rikkaasta perheestä ollut Åkerhielm erotettiin suvusta ja hän sai ennakkoperinnön mukaansa. Miehistä kovasti tykännyt herra tuli Källskäriin ensimmäisen kerran vuonna 1958 ja rakastui saareen välittömästi.
Åkerhielm asui keväästä myöhäiseen syksyyn Källskärissä. Tätä ennen saari oli pääosin vain laidunkäytössä. Hän muutti kirjansakin Kökarin voidakseen ostaa saaren, mutta sen pohjoisosa ei ollut myytävänä. Vuonna 1965 kreivi lopulta onnistui ostamaan Källskärin keskiosan. Alkoi kahdeksantoista vuoden rakennusprojekti leppäsuolla, saaren myrskyisällä etelärannalla.
Kreivin ideologiaan kuului, ettei työmaalla käytetä ollenkaan koneita, vaan kaikki kivenmurikat ja muut siirrellään paikoilleen käsivoimin. Käväisit jäät turmelivat työmaita, mutta uutterasti ne pystytettiin aina yhä uudelleen.
Heti ensimmäisenä kesänään Åkerhielm rakensi etelärannalle aallonmurtajan. Esikuvana oli kreikkalainen Pireuksen satama. Rakennustöissä ei voitu käyttää rautaa tai betonia, koska konevoiman ohella kreivi oli kieltänyt keinotekoisten materiaalien käytön Källskärissa.
Puutarhan muurit suojaavat tuulelta ja varaavat lämpöä, jonka takia siellä kasvaa kasveja, joita ei normaalisti ulkosaaristossa esiinny. Puutarhan suojaisimpaan paikkaan Åkerhielm istutti viiniköynnöksiä, jotka tuottavat edelleenkin rypäleitä. Puutarhassa oli myös ruusuja, perunamaa, kasvimaa ja sydämenmuotoinen mansikkamaa. Välimeren tunnelmaa toivat myös jalopuut- ja pensaat; tammi, kastanja, lehmus, vaahtera, sypressi, tuija ja kuusama.
Koska saaressa ei ollut alunperin multaa, tuotiin sitä muualta. Myös kaikki kalliosyvänteiden- ja halkeamien maa-aines käytettiin puutarhaa varten.
Åkerhielm rakensi saareen kastelujärjestelmän, jossa vesi kuljetetaan ojia pitkin puutarhan kolmeen kaivoon ja ylimääräinen vesi edelleen salaojiin kuivakäymälän läpi. Myös kallionsyvänteistä johdettiin vettä letkuja pitkin.
Åkerhielm oli tutustunut muumikirjailija Tove Janssoniin ja tämän elämänkumppaniin Tuulikki Pietilään. Pariskunta vierailikin Källskärissä. Tove rakastui kreivin loma-asunnon yläpuolisella kalliolla olevaan huvimajaan. Sen katto on ollut esikuvana Muumitalon katolle.
Kreivin loma-asunnon päärakennuksen suunnitteli Janssonin mielitietyn Pietilän velipoika, arkkitehti Reima Pietilä. Karjalaisen hirsihuvilan ulkopuolella on kreikkalaistyyppiset hirsipilarit, jotka eivät ainakaan minun mielestäni sovi sinne lainkaan. Talo on rakennettiin Pohjanmaalla ja kuljetettiin osina laivalla Källskäriin.
Talon edessä on kiviterassi merinäköalalla. Sen keskellä on tasainen luonnonkivi, jota kreivi käytti juustotarjottimena vieraskutsuillaan.
Kreivi viihtyi Källskärissä vuoteen 1983 saakka. Hän luovutti oman osansa saaresta Ahvenanmaan maakunnalle seuraavana vuonna.
Saaren tärkein nähtävyys on jääkauden muovaama merkillinen kalliomuodostelma. Siitä erottuu niin sanottu Källskärin kannu, joka on kuin käänteinen hiidenkirnu. Se on noin kolmemetrinen möhkäle, jonka ympärillä on paljon muutakin luonnon kivitaidetta. Olin muun muassa erottavinani kannun läheltä naisen alapäästäkin tuttuja elementtejä.
Tutustuminen Källskärin saareen oli yksi menneen kesän kohokohdista. Aivan ehdoton paikka, jos kesäaikaan Kökarissä vierailee.