Mika Järvisen Uriah Heep -kirja

"Jos tämä bändi lyö itsensä läpi, minun täytyy tehdä itsemurha. Heti ensimmäisistä nuoteista tietää, että tätä ei halua kulla enempää", kommentoi Rolling Stone -lehden musiikkikrittikko brittiläisen Uriah Heepin debyttilevyä vuonna 1970.

Tiettävästi kyseinen henkilö ei ole ainakaan vielä tehnyt itsemurhaa, vaikka Uriah Heep on vuosien varrella myynyt kymmeniä miljoonia albumeja.

Suomalaismuusikko Mika Järvinen on joillekin tuttu yhtyeistä Five Fifteen ja Crazy World. Mies on soitellut entisten ja nykyisten Heep-jäsenten kanssa ympäri Euroopan lavoja jo vuosikausia.

Järvinen päätti ottaa selvää mikä suomalaisia kiehtoi ja kiehtoo yhä Heepissä. Bändi kun oli 70-luvun alun kultavuosinaan suhteessa paljon suositumpi meillä kuin muualla. Seurasi parin vuoden kirjoitusperiodi, jonka tuloksena syntyi kirja Uriah Heep Easy Livin' Ken Hensleyn vuodet 1970-1980.

Mika Järvinen Salossa elokuussa 2012.

Kirja on paksu möhkäle, peräti 450-sivuinen. Tekstiä olisi kuulemma ollut vielä 150 sivun verran lisääkin, mutta kustannustoimittajan punakynä ei antanut armoa. Ehkä parempi niin, koska nytkin kirjan kanssa on haastatta. Minulla meni peräti kolme viikkoa sen läpikahlaamiseen. Luin sitä iltaisin, kunnes nukkumatti tuli hiekkasäkkinsä kanssa kylään.

Teosta varten on haastateltu entisiä Heep-muusikoita ja ainoaa nykyistä 70-luvun ukkoa, kitaristi Mick Boxia. Pääosin äänessä on kosketinsoittaja-, kitaristi-, laulaja- ja pääasiallinen biisintekijä Ken Hensley. Yhtyeen kantava voima oli nimenomaan Hensley, jonka 70-luvulla kynäilemät kappaleet soivat säännöllisesti tässäkin taloudessa.

Ken Hensley Salossa 2012.

Kirja on rajattu Hensleyn Heep-aikaan. Se käy läpi yhtyeen esiasteet 60-luvun lopulta ja menestyksekkäät 1970-luvun vuodet. Tiiliskivi päättyy Hensleyn eroon Heepistä 1980, kerraten lyhyesti bändin vaiheet vielä hiukan siitä eteenpäinkin.

Järvisen teksti on sujuvaa, eikä turhia kertauksia ole. Koska hän on muusikko, on tekstit naputeltu usein erilailla kuin tavallinen pulliainen olisi tehnyt. Järvinen kertoo biisien rakenteista, soittimista ja muusta mistä esimerkiksi Arto Paasilinna tai Laila Hirvisaari eivät olisi ymmärtäneet hevon paskaakaan. Hän tekee sen kuitenkin tyylillä, ei liian teoreettisesti.

Kirjoittaja käy läpi Heepin 70-luvun vaiheet albumista toiseen. Varsin mielenkiintoista tietoa irtoaa niiden tekoprosesseista ja sisällöistä. En esimerkiksi ole koskaan ajatellut, että eräs bändin tunnetuimmista kappaleista, July Morning, miellettiin entisissä Itäblokin maissa lauluksi vapaudesta. Hensley kuitenkin kirjoitti laulun aivan eri syistä.

Heepillä oli jo 70-luvulla suosiota Neuvostoliitossakin, vaikka sen levyjä ei sieltä virallisesti saanutkaan. Yhtye keikkaili "ensimmäisenä länsimaisena bändinä" naapurimaassamme vuonna 1987. Väitän kumminkin, että tamperelainen Popeda kävi siellä aikaisemmin. Ehkä historiankirjoissa sitä ei mielletä länsimaiseksi bändiksi.

Heep vuosien 1975-76 kokoonpanossaan.

Hensleyn mouruavat Hammond-urut, Boxin kätkättävä kitara ja Byronin korkea falsetti koko bändin harrastaman harmonialaulun kanssa olivat yhdistelmä, joka teki Heepistä aikanaan ainutlaatuisen ja sarallaan ensimmäisen. Bändi ei silti koskaan kohonnut, ehkä Suomea lukuunottamatta, samanlaiseen suosioon kuin aikalaisensa Led Zeppelin, Black Sabbath tai Deep Purple.

Järvisen mukaan Heepin suuri suosio Suomessa perustuu Hensleyn käyttämiin kappalerakenteisiin, jotka vetosivat juuri Pohjolan perukan asukkaisiin. Varmaan asia onkin juuri näin. Easy Livin', Lady In Black, Look At Yourself, The Wizard, July Morning, Gypsy, Bird Of Prey ja muut 70-luvun alun Heep-rallit ovat koskettaneet yllättävän monia suomalaisia.

Allekirjoittanut ja Mika Järvinen Sweden Rock Festivalin backstagella kesäkuussa 2008.

Kirja kertoo laajasti bändin jäsenten keskinäisistä valtataisteluista. Kun biisintekijä Hensley sai tuloja rutkasti enemmän kuin muut, aiheutti se närää. Viinaanmenevä laulaja David Byron oli kirjan mukaan hankala persoona ja hänet korvattiinkin John Lawtonilla 70-luvun lopulla. Se puolestaan lujitti Hensleyn asemaa bändin kinginä.

Uutta tietoa ainakin minulle oli manageri- ja levypomo Gerry Bronin suuri osuus Heepin menestyksessä. Äijä näemmä tunki näppinsä joka väliin. Hän vaikuttaisi olevan Hensleyn ohella kirjan keskeisin henkilö.

Kortensa kekoon kantavat myös rumpali Lee Kerslake, alkuaikojen basisti Paul Newton ja John Lawton. Boxin tarinointia olisin kaivannut hieman enemmän.

Kirjan kuvitus ei noudata virallisia pressikuvia, vaan siinä on pääasiassa tilannekuvia bändin alkutaipaleelta. Uriah Heep on, jos joku ei tiennyt, vieläkin toiminnassa oleva orkesteri. Bändi kävi hiljattain Suomessa keikoillakin ties kuinka monetta kertaa.

Sivuilta löytyy myös skannattuja levynkansia, joissa näkyy kulumat ja ajan patina. Heepin kansitaide on aina jakanut makuja kahtia. Kannet ovat joko järkyttävän kehnoja tai sitten todella komeita.

Ken Hensley kauhistelee 1976 ilmestyneen High And Mightyn päällisiä. Siinä taivaalla suhahtaa saksalainen Luger-pistooli, joka on yllättäen saanut siivet. Komea kuva kuin mikä, mutta Hensley mukaan aivan paska. Yhtyeellä itsellään ei ollut tietoa moisesta kansiratkaisusta.

Vaikka Heep vetosi 70-luvulla tyttöihinkin, eivät nykysukupolvien naiset sen päälle juurikaan tunnu ymmärtävän. Siksi kirja onkin takuuvarma isänpäivä- ja joululahja. Huomattavasti parempi investointi kuin vaikkapa ravintolalounas.