YLE Teeman Rockin klassikkolevysarjassa näytettiin maanantaina 28. toukokuuta ohjelma Metallican 1991 ilmestyneestä Black Albumista. Levyllä ei ole varsinaista nimeä, joten ilmestyessään se olikin yksinkertaisesti vain "Metallica". Black Album, joka tulee levyn mustasta kannesta, keksittiin vasta myöhemmin yleiseen käyttöön.
Ostin levyn syyskuussa 1991 Turun Hansakorttelin Kultatalossa sijainneesta Epe's -levykaupasta. En ollut tuolloin vielä varsinaisesti siirtynyt cd-kauteen, joten levy oli yksi ensimmäisistä cd-levyistäni. Niitä ei tuolloin ollut kertynyt kuin jokunen kymmenen. Olin lp-levyn kannattaja aika kauan ja toisaalta olen sitä hyvin pitkälti vieläkin.
Black Albumin muutama hittibiisi teki siitä valtavan suositun. Enter Sandman, The Unforgiven ja Nothing Else Matters ovat kiistattomia klassikoita. Jokainen kappale soi 90-luvun alkuvuosina ahkerasti myös Turun Hansakorttelin alakerrassa olleessa Big Life -baarissa. Kapakalla oli hevi-imago ja asiakkaat pääosin vallitsevan musiikin mukaan. Big Life muistuu aina mieleen noista biiseistä.
En ole tainnut kuunnella Black Albumia kokonaan kuin pari kertaa. Sekin tapahtui varmaan joskus levyn ostamisen aikoihin. Kiekko on ensinnäkin aivan liian pitkä. Noihin aikoihin bändit ja tuottajat saivat päähänsä, että cd-levylle mahtuu 74 minuuttia musiikkia, joten levyille ängettiin kaikkea täytepaskaa mitä hiukankin oli saatavilla. Lp-levyn ihannemitta, noin 40 minuuttia, ylitettiin siis reilusti. Valitettavasti trendi meni niin, että yleensä hyviä kappaleita oli muutama, loput melko yhdenteneviä. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta harvoin.
Black Albumin hittejä kuulee nykyäänkin melkein missä vain.Viimeistään Lordin euroviisuvoiton jälkeen 2006, suomalaiset radiokanavat alkoivat suoltaa heviä oikein tuelta. Suomesta tuli yhtäkkiä "metallimaa". Kaikkein epäuskottavimmatkin julkkikset Katri Helenasta lähtien ilmoittautuivat hevifaneiksi. Metallica lieneekin yksi soitetuimmista bändeistä radioaalloilla.
Black Album on viimeinen Metallica -levy, jonka olen ostanut. Tosin ostin kesällä 1996 Viron reissulta Loadin, joka ilmestyi noihin aikoihin. Bändi on tehnyt niin luokatonta sontaa varsinkin 2000-luvulla, ettei mielenkiintoni ole siihen riittänyt. Muutamia hyviä irtobiisejä löytyy, mutta esimerkiksi joku St. Anger -albumi on jotain sanoinkuvaamattoman kehnoa. Käsittämättömän suosittu Metallica kumminkin Suomessakin on, vaikka suurimmat hitit löytyvätkin yli 20 vuoden takaa, Black Albumilta.
Olen nähnyt bändin lavalla kaksi kertaa. Lokakuussa 1988 Helsingin Jäähallissa ...And Justice For All -kiertueella ja heinäkuussa 1999 Ruisrockissa Turussa. Bändin settilista esimerkiksi kesän 2007 Suomen keikalla Heslingin Olympiastadionilla oli niin hyvä, että hiukan harmitti, etten sinne lähtenyt. http://www.last.fm/event/150903+Metallica+at+Olympiastadion+on+15+July+2007
Suomessa on yllättävän vähän puhuttu siitä, että 1988 ilmestyneen helsinkiläisbändi Stonen kappale Get Stonedin riffi aivan Metallican Enter Sandmanilta. Vaikka Rockin klassikkolevyt -ohjelmassa riffin kerrottiin olevan Metallica -kitaristi Kirk hammetin käsialaa, jota rumpali Lars Ulrich oli hieman muuttanut, on se kuin yksi yhteen Get Stonedin kanssa.
Tämä selittyisi sillä, että Ulrich oli 1988 Suomessa promokiertueella ja käväisi Rockstop -ohjelman vieraana. Juontaja Heli Nevakare oli kutsunut studioon myös Stonen Janne Joutsenniemen ja Roope Latvalan. Pojat lahjoittivat Ulrichille debyyttilevynsä, jonka avauskappale Get Stoned on. Luultavasti riffi jäi rumpalin mieleen ja sitä hyödynnettiin pari vuotta myöhemmin todella menestyksekkäästi.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Metallica
Hyvä oli tosiaan Metallican kesän 2007 keikka, sinne kannatti lähteä.
VastaaPoistaTässä tarkemmat tunnelmani konsertista:
http://www.sue.fi/2008/03/metallica/
Saapa nähdä, miten ensi maanantaina Black Album toimii livenä, kun Metallica soittaa sen kokonaisuudessaan Sonisphere-festivaalilla Helsingissä. Täytyypä mennä paikalle, sillä albumi on ennen kaikkea hyvä kokonaisuus ja paljon muutakin kuin ne iänikuiset Nothing Else Mattersit, joista en henkilökohtaisesti pahemmin piittaa. Black albumin suosio selittyy levyn tasaisuudella: levyn taso ei notkahda, vaan kovia kappaleita on tasaisesti alusta loppuun. 12 kappaleesta ainakin 10 on hyviä tai erinomaisia kappaleita, joiden sävelkulut ja kertosäkeet muistaa 20 vuoden jälkeenkin ilman mitään vaikeuksia. Albumilta julkaistiin peräti kuusi singleä, joten joka toinen kappale on ns. hitti. Tähän pääsee aika harva albumi, oli kyse mistä musiikinlajista tahansa.
Minä kuuntelen levyn aina alusta loppuun, tosin sillä varauksella, että saatan tuon Nothing Else Mattersin skipata. Sain siitä yliannostuksen jo 1991-1992, kun yhtäkkiä jokainen aiemmin metallia inhonnut ja metallin kuuntelijoita ylenkatsonut mulkvisti olikin äkkiä Metallica-fani, jolla oli kuitenkin vain black album, ei aiempaa tuotantoa. Jokainen lähinnä Madonnaa kuunnellut teinityttökin renkutti kotibileissä nonstoppina Nothing Else Mattersia.
CD-formaatin pituudesta ja bändien äkillisestä taipumuksesta täyttää cd-levy täytebiiseillä olen samaa mieltä. Metallica on siihen sortunut erityisesti black albumin jälkeisillä levyillään. Load- ja ReLoad-albumien yhteismitta on 155 minuuttia, ja levyillä olisi aineksia ehkä 40-45 minuutin mittaiseen levyyn.
Black albumin kohdalla täytyy kuitenkin todeta, että muistikuvasi kyseisen levyn erityisestä pituudesta ovat hieman virheelliset siinä mielessä, että levyhän on lyhyempi kuin sitä edeltänyt ...And Justice For All (1988), joka julkaistiin ensisijaisesti vinyyliformaatissa, 1980-luvullahan cd-levyt eivät vielä olleet lyöneet itseään kunnolla läpi. Onhan black albumkin reilun tunnin mittainen, mutta Master Of Puppets -levykin oli n. 55 minuuttia ja Justice-levy 65 minuuttia, joten kyse on pikemminkin bändin luontaisesta tyylistä tehdä pidempiä biisejä kuin cd-formaatin takia venytetystä albumista.
Asinatuntevaa tekstiä jälleen! Kiitos Jussi.
VastaaPoistaNyt kun näillä juhlakiertueilla soitetaan vanhoja albumeita läpi, ainakin itse olen miettinyt sitä "oikeaa" tapaa rakentaa settilista.
VastaaPoistaSuurimmalle osalle levy on jäänyt mieleen alusta loppuun kuunteluperiaatteella, jolloin luonnollisin tapa soittaa keikalla tuo levy läpi olisi sama.
Toiset bändit soittavat levyn biisit sekaisin ja toiset alusta loppuun. Metallica on päätynyt soittamaan Black albuminsa (saatanallisesti) takaperin, lopusta alkuun.
Tässä tapauksessa tämä toimiikin paremmin ainakin perus hevikansalle, jolloin hitit tulevat lopussa.
Itse olisin mielellään kuullut kulloisenkin bändin soittavan oman juhlalevynsä mielummin alusta loppuun, kuten sen on itse oppinut kuulemaan, mutta kuten sanottu Black albumin kanssa keikan dynamiikka toimii paremmin.
Taas voi miettiä, että kannattaako levy soittaa läpi keikan keskellä, kuten Metallica sitä tekee, vai aloittaa tai lopettaa se sillä?
Makukysymyksiä, makukysymyksiä.
- "Grunge"
Mihin katosi hieno mini-albumi formaatti, joka pakotti bändit pusertamaan ne parhaat kuusi biisiä vinyylille.
VastaaPoista