Turun Hirvensalon Maanpäässä sijaitsee komea näköalakallio, Kaasavuori. Kuulin paikasta vasta viitisen vuotta sitten, vaikka olin tietämättäni tuijottanut sitä vuosikausia Vepsän saarireissuilla käydessäni. Vesibussi nimittäin ajelee reitillään vuoren ohi.
Hirvensalo on tunnettu siitä, että siellä asuu Turun rikkain väestö. Kaasavuorella käydessä ei silti tarvitse olla porho, jääkiekkoilija tai yritysjohtaja, koska melkein suoraan kohteen viereen pääsee kaupungin bussilla numero 53.
Linja-auton päätepysäkin vierestä lähtee polku metsään, joka muutaman sadan metrin jälkeen päättyy näköalakalliolle. Lähtöpistettä lukuun ottamatta polkua ei ole merkitty mitenkään. Eksymisen vaaraa ei silti juurikaan ole.
Korona-aika on tehnyt tästäkin luontokohteesta kiinnostavan. Sitten edellisen vierailuni vuosi sitten, on bussin kääntöpaikan viereen tehty pieni parkkipaikka. Siihen mahtuu kolme autoa. Joku neropatti tosin oli keplotellut kärrynsä vinottain neljänneksi.
Isohkon postilaatikkorivistön perään mahtuu siihenkin kolme autoa. Kuinka ollakaan, nekin oli nyt valloitettu.
Odottelin vinoparkissa puolisen tuntia, kunnes metsästä saapasteli ensimmäiset ihmiset. He olivat ikävä kyllä liikkeellä polkupyörillä. Ajattelin, että kun tänne asti on tultu, niin en viitsi luovuttakaan.
Seuraavana vuorossa oli reippaan oloinen keski-ikäinen mies. Hän oli jo menossa autoon, mutta hetken takaluukkuun nojattuaan lähtikin kävelemään kaupungin suuntaan. Odotteluni kuumassa autossa jatkui hyttysten seurassa.
Lopulta, noin 45 minuutin jälkeen paikalle pelmahti uhkeasti varusteltu blondi, joka kurvaili kaaransa pois ja minä huokaisin helpotuksesta parkkipaikan vapauduttua.
Kaasavuorelta aukeaa huikeat näköalat Airiston merialueelle. Lyhyehkö polkukin on hieno väkkäröine saaristolaismäntyineen.
Tiedä sitten minne kaikki ihmiset olivat piiloutuneet kauniina heinäkuisena iltana. Kalliolla ei ollut kuin kaksi nuorta naista piknikillä.
Tytöt olivat ainakin omien sanojensa mukaan autuaan tietämättömiä parkkipaikkaongelmista. Ihmettelin mielessäni miten niin voi olla, koska jouduin jonottamaan kolme varttia tänne päästäkseni.
Zoomaillessani merelle osoitin heille suunnan, josta viime keväänä löytyi vuonna 1994 kadonneen lakimiehen ruumis 44 metrin syvyydestä. Huomasin tosin pian, etteivät juttuni kiinnostaneet paskan vertaa.
Ajatellessani kohtalotovereitani kiroamassa bussipysäkillä minne autonsa voisi jättää, en kupannut vuorella yhtään sen enempää kuin oli tarve vaati, vaan lähdin tekemään tilaa muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti