VR:n entisessä konepajassa Turussa sijaitseva konsertti- ja kulttuuritalo Logomo on jokusen vuoden järjestänyt kesäisin konsertteja ulkona. Rakennuksen ja ratakiskojen väliin jää sen verran hyvin tilaa, että sinne mahtuu laaja kesäterassi ja reilun kokoinen lava.
En ole aikaisemmin näihin tilaisuuksiin osallistunut, mutta viime viikon perjantaina sattui sopiva sauma kun kesälomani alkoi ja lavalla oli eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani, Michael Monroe.
Päivää ennen Michael Monroen Terassikesä-konserttia samalla estradilla esiintyi kotimainen metalliyhtye Amorphis. Kuulemani mukaan orkesteri olisi täyttänyt tilan lähes äärimmilleen. Monroen aikana ei ollut ruuhkaa, vaan paikoin jopa kiusallisenkin väljää.
Tasan kello 19 aloitti illan avausbändi, turkulainen Sweatmaster. Parikymmentä vuotta sitten suosionsa kukkuloilla ollut ja taannoin comebackin tehnyt orkesteri oli todella kovassa vedossa. Jopa niin, että raskaskätisellä rumpalilla Matti Kalliolla hajosi virvelin kalvo muutaman kappaleen jälkeen.
Pienen asennustuon jälkeen garage-tyyppinen musisointi AC/DC- ja Hurriganes-mausteilla jatkui kovalla, mutta selkeäsoundisella volyymilla.
En huomannut Sweatmasterissa muuta eroa menneeseen kuin kitaristin ja basistin harmaantuneet parrat. Meininki oli todella hyvä.
Michael Monroen keikka oli ilmoittettu alkavaksi 20:45. Suunnilleen samoihin aikoihin se alkoikin. Takavuosina mies oli aina reilusti myöhässä, mikä kovasti vitutti tuttavapiiriäni. Nykybändinsä kanssa toiminta on ammattimaisempaa.
Yllättäen Monroen volyymitaso oli huomattavasti alhaisempi kuin Sweatmasterilla. Korvatulppia tuskin tarvitsi kukaan, eikä rumpali Karl Rockfistin pellit tai mikään muukaan ääni ottanut korviin.
Yhtyeen settilista koostui täsmälleen samoista kappaleista kuin kuluvan kesän keikoilla muutenkin. Järjestys vaan oli hieman eri kuin esimerkiksi Youtubesta katsomassani Hellfest-festivaalikeikassa Ranskasta.
Uutuusalbumi, alkukesästä ilmestynyt I Live Too Fast To Die Young on erinomainen. Levyllä on tarttuvia ralleja kuten ilmeisesti entisestä bändikaverista Andy McCoysta kertova Anybody's Nobody, Aerosmith-tyyppinen rokki Can't Stop Falling Apart ja rivakka Murder The Summer Of Love.
Varsinaisen setin viimeisenä kuultu Dead Jail Or Rock'n'Roll kummastutti lavalle tulleen pikkupojan muodossa. Kuulemma kyseessä oli amerikalaiskitaristi Steve Conten poika, joka isänsä kanssa lauleskeli samaan mikrofoniin.
Encorebiiseinä tulivat Hanoi Rocksin Oriental Beat ja CCR-laina Up Around The Bend, jonka sama bändi teki tutuksi 80-luvun sukupolvelle.
Energisen laulajan toimintaa oli hieno seurata. Kesäkuussa 60 vuotta täyttänyt Monroe ei tällä kertaa kiivennyt lavatolppaan kuin kerran, mutta jaksoi heilua koko keikan kuin heinämies. Loputkin yhtyeestä taitavat lavaliikehdinnän, eikä mikään progepatsastelija remmiin sopisikaan.
Keikan jälkeen tapaamani tuttu äänentoistoalan ammattilainen oli sitä mieltä, että suurin osa musiikista kuului yhtyeen lavamonitoreista. Ilmankos volyymitaso oli jopa minun mielestäni hieman liian matala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti