Kuuvannokka 26. helmikuuta

Viime viikonloppuna oli fantastinen keli, varmasti kuluvan vuoden hienoin. Se puolestaan tarkoitti sitä, ettei allekirjoittanut kupannut missään neljän seinän sisällä ihmettelemässä maailman menoa, vaan suuntasin luonnon helmaan. 

Koska Turussa ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, oli osoitteeni jälleen Ruissalo. Tarkemmin Kuuvannokka. 

Ruissalon Puistotietä körötellessäni huomasin, etten ollut yksin liikkeellä. Telakan, kasvititeellisen puutarhan ja Kansanpuiston parkkipaikat olivat aivan piukassa autoja. Kuuvassakin piti jonkin aikaa odotella, että sai kaaransa jonnekin väliin. 

Kuuvannokalla ilma oli poikkeuksellisen komea. Mereltä Airiston suunnasta ei tuullut lainkaan. Aurinkoisilla kallioilla talviroitit päällä liikkuessa tuli melkeinpä kuuma. 

Yksinäinen kyhmyjoutsen uiskenteli rannan tuntumassa ihmisten kuvattavana. Rajakarin lähellä ankkurissa ollut armeijan laiva herätti ajatuksia Ukrainan tilanteesta. 

Saaronniemi 20.2.

Vaikka tämän talven kelit ovat jatkuvine lumisateineen ja edestakaisin sahaavine lämpötiloineen olleet lähinnä surkeita, on väliin osunut hienojakin ulkoilupäiviä. Jopa viikonloppuihin. Eräs tällainen sattui olemaan viime viikon sunnuntaina 20. helmikuuta.

Edellisviikon Turun Ruissalon Saaronniemen visiitistä poiketen jäätilanne oli nyt sellainen, että vaikka erinäisiä ryhmiä olikin uskaltaunut kävelemään jäälle, ei se ainakaan näyttänyt järin houkuttelevalta railoineen ja vetisine rantoineen. 

Muutama päivä myöhemmin kuulinkin, että eräällä tutulla oli mennyt koipi jään läpi ja reissu loppunut aiottua lyhyempään kun piti kipin kapin lähteä autolle ja kotimatkalle. 

Saaronniemen polut olivat todella liukkaita. Satuin todistamaan episodia, jossa papin lipereihin sonnustautunut mies liukasteli, eikä meinannut millään päästä mäennyppylää ylös. 

Kirkonmiehen seurassa oli kaksi varttuneempaa naista. Toisella heistä oli todella hauskaa seuratessaan kaverinsa vaivalloista liikkumista. Nainen nauroi kippurassa, hyvä kun itse pysyi pystyssä hekotukseltaan. Mietin, että ei jumalauta, kyllä on halvat huvit! Mies olisi voinut vaikka halvaantua kaatuilultaan ja toinen räkättää vieressä kuin joku Kummeli-hahmo. 

Jonkin verran napsittua tuli julkaisukelpoisia kuvia kävelylenkin varrelta. 

Talvipäivänä Kivimaan laiturilla

Viime viikonlopun ohjelmaan kuului Kustavissa käynti. Ensitöikseni piipahdin Kivimaan laiturilla, joka sijaitsee aivan Vartsalan lossin vieressä. 

Lossi kulkee Kustavin kirkonkylän ja Vartsalan saaren välillä. Reitin pituus on Wikipedian mukaan 952 metriä. Ennen vanhaan muistan puhutun 800 metristä. Tiedä sitten koska lukema on tarkentunut ja pidentynyt. Kumma, että heitto on noinkin suuri. 

Ilma oli aamutuimaan tyyni ja aurinkoinen. Näkymät Kustavia halkovalle Ströömin meriväylälle suorastaan vaativat kameran kaivamista esille. 

Lossi ehti tulla ja mennä. Kovin kauan matka ei suuntaansa kestä, aikoinaan kellotin ajan kuuteen minuuttiin. Tosin tuokin oli joskus 80-luvun lopulla, liekö sekin päivittynyt kuten matkan pituuskin. 

Laiturilla oli kameroiden kanssa minulle tuntematon pariskunta, joka napsi kuvia ennen poistumistaan lossijonoon. Mies oli innoissaan telkistä, jotka uiskentelivat vähän matkan päässä. 

Latasin eilen aamulla näitä kuvia Kustavin Facebook-ryhmään. Äsken vilkaistuna tykkäyksiä oli kertynyt peräti 255 kappaletta. 

P. Lehto kertoo kommenttiosiossa, että "Telkkiä on viime vuosina näkynyt vähemmän, joskus olen kuullut lentoäänen. Minullakin on pari pönttöä rannassa, joissa ennen kummassakin oli telkän pesä, viime vuosina ei. Onneksi isokoskelo on löytänyt toisen pöntöistä ja saanut pesueensa vesille". 

Helmikuinen Latokartanonkoski

Perniössä, noin 35 kilometriä Salosta Tammisaaren suuntaan sijaitseva Latokartanonkoski on Varsinais-Suomen komeimpia koskia Liedon Nautelankosken ohella. 

Kosken putouskorkeus puolen kilometrin matkalla on 17 metriä ja se on Kiskonjoen suurin koskialue. Alueella mutkillee 1,7 kilometrin mittainen luontopolku. Vuonna 1805 rakennetun myllyn rauniot ovat näyttävässä asemassa kosken partaalla. 

Olin liikkeellä työkaverini Petterin kanssa. Matkalla Turusta Perniöön kauhistelimme tiestön karmeaa kuntoa. Valtavia kuoppia oli jopa moottoritiellä. Pahimmat montut ilmestyivät Perniön ABC:n jälkeen, jolloin kuoppaa toisensa perään oli kilometritolkulla. Tie oli juuri ja juuri ajettava.

Käyntipäivänämme 19. helmikuuta Latokartanonkoskella oli yhä täysi talvi. Lunta oli paljon enemmän kuin Turun seudulla. Luontopolkua ja parkkipaikalta (Hästöntie 116, Salo) koskelle johtavaa väylää oli melko helppo edetä, vaikka liukkauden takia saikin olla tarkkana. 

Kävin Latokartanonkoskella ensimmäisen kerran keväällä 2012. Muistaakseni tuolloin luontopolku oli niin heikossa kunnossa, että se oli sen takia suljettu. Muutamia vuosia myöhemmin koko paikka oli poistettu nähtävyyksien listalta, johtuen kai samasta syystä. Remontin kokeneen kohteen nykykunto vaikutti hyvältä, ainakin kaksi kosken ylittävää siltaa olivat jykeviä ja luontopolku selkeästi merkitty. 

Latokartanonkoski näytti hienolta talvellakin. Jonkin aikaa seurasimme koskikaraa, joka sukelteli syötävää kosken kuohujen seasta. Muita eläimiä ei tainnut näkyäkään. 

Alueella viihtyi lisäksemme vain yksi ulkoilija, vaikka luulisi tällaisen ympäristön kiinnostavan laajempaakin yleisöä. Ehkä Pekingin olympialaiset saivat ihmiset nauliintumaan nojatuoleihinsa. 

Edellinen Latokartanonkoski-blogijuttuni löytyy linkistä http://kaislatuuli.blogspot.com/2018/12/latokartanonkosken-elokuiset-kuohut.html