Viime aikoina olen ostanut muutaman musiikkiaiheisen kirjan. Niistä merkittävin on Mikael Huhtamäen kirjoittama Scream For Me Finland! Alaotsikoltaan Kansainvälistä keikkahistoriaa 80-luvun Suomessa.
Yleensä hankin opukset Adlibriksen postimyynnistä. Muutamalla klikkauksella saa tilauksen lähtemään ja sitten ei muuta kuin odottamaan milloin saa alkaa sivuja kääntelemään.
Pakettini saapuvat normaalisti lähimpään R-Kioskiin. Ei muuten mitään, mutta kyseistä puljua on hyvin vaikea lähestyä autolla. Pysäköintipaikan löytäminen on kiven alla.
Viimeisintä tilaustani, Vesa Kontiaisen Hurriganes-kirjaa, hakiessani kurkotin samalla hyllystä Geisha-suklaarasian. Sellainen kun sattui olemaan ilmainen ammattiyhdistykseni jäsenille. Tämä tosin vain joulutervehdyslehtisestä leikattua kuponkia vastaan.
Geisha-suklaista kannattaakin nauttia nyt, koska pian niitä ei ehkä enää ole. Villitys vaihtaa tuotteiden nimiä on tänä nykyhölmöilyn aikana niin valtava, että esimerkiksi Eskimo-jäätelöpuikko on vastaisuudessa pelkkä Puikko. Ettei vaan kukaan haukkuisi rasistiksi ja pahoittaisi mieltään.
Iron Maiden vuonna 1984.
Scream For Me Finland! on paras lukemani kirja pitkään aikaan. Siinä keskitytään kansainvälisten hevibändien esiintymisiin 80-luvun Suomessa.
Scream For Me Finland!-nimi on peräisin Iron Maidenin laulajan Bruce Dickinsonin suusta. Hän tapaa huudella sitä aina Suomen konserteissa.
Nykypäivänä 80-luvun hevikeikkojen muistelu voi tuntua kaukaiselta ja vähän koomiseltakin. Sitä se tietysti jossain määrin onkin. Miettikääpä vaikka Ronnie James Dioa taistelemassa lasermiekkalla pahvista lohikäärmettä vastaan, WASPin laulajaa Blackie Lawlessia heittelemässä lihakimpaleita yleisön sekaan tai Ian Gillania lunttaamassa biisien sanoja monitorin takaa Black Sabbathin solistina.
Minulle tämä kirja kuitenkin on silkkaa mannaa. Muistan hyvin siinä käsitellyt konsertit, koska olin heti 80-luvun alusta aktiivinen Suosikin, Soundin ja OK:n lukija. Vähän myöhemmin valikoima karttui kotimaisen Heavy Heavenin, ruotsalaisen Okej:n ja saksalaisen Metal Hammerin muodossa. Hevirokkiakin on tullut kuunneltua jo 38 vuotta.
Ronnie James Dio ilman miekkaa 80-luvulla.
Huhtamäki on nähnyt vaivaa kaivaessaan keikkakokemuksia yhteen nippuun. Tässä on epäilemättä auttanut hänen perustamansa Facebook-ryhmä Live In Finland 1955-1999, jonne sakki on saanut kirjata muistojaan esimerkiksi Helsingin jäähallin konserteista.
Pääkaupunki ei onneksi ole ainoa konserttipaikka maassamme jota kirjassa käsitellään. Mukana on tarinaa periferiastakin, muun muassa Motörheadin esiintymisestä Lappeenrannan raviradalla 1982, Kissin Oulun konsertista vuodelta 1983 kuin Metallican keikasta Tarvasjoella 1984.
Kirjassa on myös muutama tapahtuma, joissa olen ollut itsekin mukana. Niistä tärkeinpänä pidän brittiläisen Judas Priestin konserttia Fuel For Life-kiertueellaan Helsingin jäähallissa 29. lokakuuta 1986. Se oli ensimmäinen iso konserttini ja samalla ensimmäiset näkemäni ulkomaiset yhtyeet. Lämmittelybändinä oli länsisaksalainen Warlock.
Konsertin biisilistaa kirjasta tutkiessani mieleen palautui tunnelmia jäähallista. Muutaman kappaleen muistin kristallin kirkkaasti ja vieressäni istuneen, viime vuonna edesmenneen turkulaistuttuni Tommi Lithenin hurmioituneen tukanheilutuksen.
Judas Priest Fuel For Life-kiertueella vuonna 1986.
Huhtamäki ei ole tyytynyt pelkkään konserttielämysten muisteluun. Hän käsittelee myös aihetta, josta ei pahemmin ole Suomessa kirjoitettu. Tunnettuahan on, että rocktähdet saavat naisia jonoksi asti, joten miksei siitä voisi jälkipolvillekin mainita.
Bändäritoiminnasta kirjassa kertoo entinen Speden Spelien arpakuutiotyttö ja kirjailija Huhtamäen yläasteaikainen luokkakaveri Annika Metsäketo. Hänen mukaansa touhu oli kovin viatonta.
Toisenlaisen näkökulman aiheeseen antaa nykyinen toimittaja Semira Ben-Amor, joka muistelee Guns N' Rosesin juhlia helsinkiläishotellissa. Kahtena peräkkäisenä ehtoona jäähallissa esiintyneen orkesterin konserttien aikana yhtyeen roudarit kävelivät yleisön joukossa ja bongasivat nättejä pimuja. Varmoille tapauksille jaettiin bäkkäripassi, jossa luki "Tulsa", kun taas toisten passiin oli tuherrettu "Helsinki". Näin bändin jäsenet ja roudarit erottivat keneltä saa piparia ja keneltä ei.
Satun itsekin tuntemaan ainakin yhden Guns N' Roses-passin saaneen, nykyään viiskymppisen naisen. En ole kysynyt kumpaa kaupunkia hän mahtoi pippaloissa edustaa.
Aikaa Scream For Me Finlandin sen läpikahlaamiseen meni kauan, mutta jokainen iltapuhteina suoritettu lukuhetki oli sen arvoinen. Kirja kannattaa ehdottomasti hankkia vaikka pukinkonttiin.
Guns N' Roses vuonna 1991 Use Your Illusion-levyjen promokuvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti