Vepsän luontoa toukokuun lopulla

Kuluvan vuoden toinen reissu Turun kaupungin ulkoilusaareen Vepsään tehtiin viime lauantaina.

Koska lähtösatamassa, Ruissalon Saaronniemessä, oli pienelle veneelle varsin kova tuuli, päätti kuskimme kiertää Rymättylän puolelta Vepsään. En ollut ennen niitä maisemia nähnytkään, joten reitti sopi hyvin. Ja etenkin siksi, etten keskipenkillä istuneena kastunut lainkaan. Vähän oli töyssyistä, muttei mitenkään ylivoimaista.

Sitten viime käyntini, joka oli pääsiäisenä 11. huhtikuuta, harmittelin kun en ottanut kameraa mukaan. Kännykällä toki sai jotain sohittua, mutta on se onnetonta verrattuna kunnon vehkeeseen. Tarkemmin linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2020/04/paasiaisreissut-osa-2-vepsa.html

Vepsä näyttäytyi nyt oikein luontokuvaajan paratiisina.

Osalla valkoposkihanhista oli jo poikasia. Pesueita näin vasta muutaman, mutta kuun vaihteen jälkeen tilanne on varmaan jo toinen. Uhkana poikasille ovat isot lokit, jotka nappaavaat pölyhuiskan näköisen poikasen suihinsa heti kun emon silmä välttää.

Helmikuun lopussa riehuneen myrskyn jäljet näkyivät yhä Vepsässä. Henkilökunnalla lieneekin siivoustalkoot ennen kauden avausta, mikäli meren tuomat roinat kaisloineen ja parrunpätkineen aiotaan korjata pois ihmisten jaloista.

Vepsään pääsee vesibussi MS Lilyn kyydillä Aurajoesta perjantaista 29. toukokuuta alkaen.

Vaikka vesibussi ei vielä viime viikonloppuna kulkenut, tapasin saaressa päivän mittaan varmaan kolmekymmentä ihmistä. Etenkin pohjoispään vierasvenelaiturilla oli tungosta.

Huomasin talvella kuvia selatessani, että Vepsän grillikotakalliolla pyörii sama kalalokki vuodesta toiseen. Sen molemmissa koivissa on renkaat; toisessa metallinen lenkki ja toisessa muoviputkilo selvine teksteineen. Tiettävästi vanhin kuvani linnusta on kesältä 2012.

Kaveri hääräilee rauhallisena ihmisten liepeillä odottamassa makkaraa tai muuta syötävää. Olen ruvennut ruokkimaan sitä tietoisesti aina kun tunnistan sen. Uskomatonta, että esimerkiksi grillimakkara uppoaa kertaimaisulla noinkin pienen eläimen sisuksiin.

Mallifotoilua Ilkanrinteessä

Huhtikuun puolivälin tienoilla olin toisena kuvaajana fotosessiossa, joka pidettiin Turussa Martin kaupunginosassa. Tarkemmin Ilkanrinteessä.

Olen asunut viisitoista vuotta melkein Ilkanrinteen vieressä, mutta kukkulan laella en ollut ennen käynyt. Kun sinne nyt kapusi ja näki maisemat, niin varmaan tulee useamminkin piipahdettua.

Mäki oli suositumpi ajanviettopaikka kuin kuvittelin. Jos jonkinlaista ulkoilijaa ja seurutetta oli ihan keskellä viikkoa. Vain pussikaljaporukat puuttuivat, vaikka alueena sen voisi kuvitella huokuttelevan sen sortin väkeä.

Ilkanrinteeseen ei kuitenkaan menty maisemia kuvaamaan, vaan mallikuvia. Kameran edessä poseerasivat naapuritalossani asuvat brasilialaistaustaiset Mercia ja Sofia, äiti ja tytär. Toisena kuvaajana oli paremmin tanssijana tunnettu Annika Hakala, joka on lähivuosina hurahtanut valokuvaukseen.

Sofiaa en ollut ennen tavannut. Mallina hän olikin aivan mahtava. Sekä Mercia että Sofia ovat Annikan lailla tanssijoita, joten turhaa jäykkyyttä tai patsastelua ei ollut nimeksikään.

Annikan kameraan ilmestyi jossain vaiheessa teknisiä ongelmia, joten hän siirtyi sujuvasti kameran toiselle puolelle. Siinä olikin sitten kolme mallia.

Rodoksella kymmenen vuotta sitten

Kuluvalla viikolla tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun olin ensimmäisen kerran Kreikkaan kuuluvalla Rodoksen saarella.

Matkatoimistona oli Aurinkomatkat, matkanjohtajana Matti Vikström ja hotellina Tuulisen rannan lähellä sijainnut Athena.

En enää tarkkaan muista mistä idea lomaan lähti, mutta luultavasti matkanjohtaja Vikströmiltä. Mukana piti olla kymmenen henkilöä, mutta yksi peruutti terveydentilaansa vedoten.

Rodos kolahti heti, aivan tajuttoman hieno paikka olikin. Jopa niin, että uusintamatkalle lähdin kesäkuussa 2012. Se ei kumminkaan ollut puoliksikaan yhtä hyvä reissu kuin tämä 2010 toukokuussa tehty.

Vaikka Rodos on maineeltaan perinteinen suomalaisten lomakohde, ei ainakaan minua ei haitannut pätkääkään jos baarimikko puhui sujuvasti kieltämme tai jos ruokalistat löytyivät suomeksikin.

Ja maailma on niin pieni, että lentokoneessa naapuripenkillä istui työpaikalta tuttu likka, joka nyttemmin on samalla osastolla ja samassa työvuorokierrossa kuin minä.

Rodoksella tutustuin Kreikan kansallisjuoma ouzoon. Aika kammottavaa myrkkyä, mutta ei likikään niin pahaa kuin naapurimaa Turkin raki. Molempia tuli reissulla litkittyä kumminkin melko sujuvasti. Olut puolestaan ansaitsee erityismaininnan, nimittäin taisi jokainen merkki olla oikein hyvää, eritoten Mythos.

Viikon aikana emme ihmetelleen hotellissa maailman menoa, vaan retkeilimme ahkerasti. Ohjelmistossa oli muun muassa risteily lasipohjaveneellä Mandrakin sataman edustalla sekä kaupunkikierros, joka sisälsi vanhan kaupungin lisäksi historiaa huokuvan Monte Smithin kukkulan. Oli outo tunne seisoskella kentällä, jossa on pidetty olympialaiset pari tuhatta vuotta sitten!

Saarikierroksen erikoisuutena oli käynti ränsistyneessä huvilassa, jonka entinen omistaja oli Italian diktaattori Benito Mussolini. Itse Adolf Hitler oli lahjoittanut hänelle tuollaisen palatsin vuoren rinteeltä 1940-luvulla.

Yksi viikon kohkokohdista oli historiallinen Lindoksen kaupunki. Moiseen maisemaan täysin tottumattomalle se oli upea kokemus. Kiipeäminen temppelivuorelle taittui minulta jalan, mutta pari seurueemme jäsentä otti alleen aasin ja yhdelle annettiin hieman jykevämpi kulkupeli, nimittäin muuli.

Rodoksen kaupungin Tuulista rantaa ei syyttä suotta kutsuta tuuliseksi rannaksi. Aallot olivat sen verran kovat, ettei sekaan tehnyt mieli pulahtaa. Tiedä sitten miten tuollaisessa paikassa auringon ottaminen sujuu. Eipä tullut kokeiltua, koska en ota aurinkoa.

Viikon kohokohtiin kuului myös vierailu naapurimaa Turkissa. Sinne pääsi Rodokselta parin tunnin laivamatkan ja lukuisten passin vilautusten jälkeen. Näin suomituristin näkökulmasta ajatellen rajabyrokratia oli aivan yliammuttua aikana, jolloin ns. pakolaisia ei liikkunut lainkaan samaan tahtiin kuin viisi vuotta myöhemmin 2015.

Päiväretkellä Turkissa olimme Marmariksen kaupungissa, joka on yksi rannikon turistirysistä. Minua se ei haitannut millään lailla, koska mihinkään syrjäiseen tuppukylään en olisi halunnut mennäkään. Joillekin Rodos ei ole oikeaa Kreikkaa ja joillekin Marmaris ei ole oikeaa Turkkia, mutta kaikkea ei voi saada.

Marmaris vaikutti sen verran hyvältä paikalta, että joko sinne tai television Matkaoppaat-sarjasta tuttuun Alanyaan pitäisi joskus mennä lomailemaan.