Homma oli kumminkin sikäli ex tempore, että se juolahti mieleeni samalla kun työkaverini Petteri ilmoitti olevansa kiinnostunut lähtemään seuraavana päivänä luonnon helmaan. Eipä muuta kuin aamulla auto kohti Sastamalaa.
Tiesin suunnilleen missäpäin Ritajärven luonnonsuojelualue sijaitsee. 90-luvun alussa vietin erään syksyn ja kevään kansanopistossa Vammalan Karkussa. Teimme kerran opintoretken Hornioon, jonka tienhaaraa veikkasin Ritajärven suunnaksi. Ja oikeassa olin.
Vammalasta tullessa navigaattori näytti tietysti ensimmäisen potentiaalisen tienhaaran, eikä suinkaan Horniota. Aikamme pikkutietä körötellessä iski jo epäilys, että nyt taidetaan mennä oikein kunnolla metsään. Päättymättömältä tuntuneen ajelun jälkeen Ritajärven pääportti ja parkkialue vihdoin löytyivät.
Ritajärven luonnonsuojelualue on perustettu keväällä 2015. 127 hehtaarin kokoinen läntti sijaitsee Sastamalan keskellä, Vammalan, Häijään ja Kiikoisten taajamien kulmauksessa.
Vaikka lueskelin muun muassa Retkipaikka-sivuston kuvauksen Ritajärven alueesta, en sen kummemmin ajatellut mitä tuleman pitää. Seutu on nimittäin tunnettua kivikkoisuudesta. Valitsemamme pisin, keltaisilla opasmerkeillä varustettu 4,8 kilometrin Alisen Ritajärven reitti oli todellakin kivinen taival. Mäkeä, juurakoita ja lohkareita riitti.
Alisen Ritajärven reitti on määritelty keskivaikeaksi, mutta ainakin minulle se oli lähinnä vaikea. Tai tiedä sitten millainen se virallinen vaikea on, varmaankin vielä enemmän mäkiä ja kiviä.
Taukopaikkoja oli onneksi vähän väliä, joten väsynyt matkamies sai hetken lepuutella koipiaan. Enpä ole aikoihin ollutkaan noin puhki kuin Sastamalan metsikössä ryynätessä. Keltainen reitti alkoi loppua kohden tuntua loputtomalta.
Alisen Ritajärven kierros oli mielestäni paikoin jopa vaarallinen. Muutamiin laskuihin (tai nousuihin) olisi hyvä saada joko portaat tai edes apuköysi. Toisaalta monet varmasti oikein nauttivat tällaisista haasteista.
Kovan huhkimisen vastapainona saimme upeat maisemat. Erämaiset järvet kun eivät ole saariston lapselle mikään arkinen näky. Moisia kivilohkaremääriä en muista metsässä ennen nähneenikään.
Ajoituksemme osui nappiin. Uskoisin, että vielä viikkoa aikaisemmin alueen polut olivat vetisiä ja järvetkin osin jäässä. Lunta ja jäätä oli yhä paikoin kivenkoloissa.
Taukopaikat olivat erinomaisessa kunnossa. Etenkin Paavinhattu ja Louhi olivat sellaisia, joissa voisi viettää aikaa vähän kauemminkin kuin odottelessa hien ja hengityksen tasaantumista.
Noin seitsemän kilometrin metsäreissuun meni aikaa nelisen tuntia. Toisaalta ei siinä mihinkään kiire ollut. Eikä noin hankalassa maastossa voi kovin nopeasti edetä, ellei sitten satu olemaan esimerkiksi Veikka Gustavsson tai John Rambo.
Ehdin jo varoitella paria kaveria, jotka valokuviani nähtyään aikovat lähitulevaisuudessa suunnata Ritajärven poluille. Fyysiset ominaisuutensa tuntien suosittelen lyhintä, sinisellä merkittyä Valkeajärven kierrosta. Pääsevät pojat ehjänä takaisin autollekin.
Kuulostaa mielenkiintoiselta.
VastaaPoista