Kävin ensimmäisen kerran Vaisakossa toukokuussa 2016. Tuolloin alueen nimi ei meinannut jäädä millään kaaliini, vaan unoihdin sen alvariinsa. Milloin mieleen putkahti Vesikko tai jotain sinne päin, muttei oikeaa asua sitten millään.
Erityisen komeana Vaisakko näyttäytyi toukokuussa 2017. Valkovuokkomeri oli suurin mitä olen missään nähnyt. http://kaislatuuli.blogspot.com/2017/05/vaisakon-kukkaloistoa.html
Kesälomani viimeisellä viikolla oli jälleen sopiva sauma lähteä käymään Vaisakossa. Neljän kilometrin mittaisella luontopolulla oli hiljaista, ketään ei näkynyt lähimaillakaan. Olimme Arto Takaraution kanssa varmaan ainoat ihmiset koko seudulla.
Vaikka lämpöämittari ei mielestäni aamukymmeneltä näyttänyt huimia lukemia, tuli jo alkumatkasta armoton hiki. Ilmankosteus oli kovaa luokkaa, pelkkä henkitys sai silmälasit huuruun. Myöhemmin aurinko alkoi porottaa.
Aluetta hoitaa Metsähallitus tai ainakin sen pitäisi hoitaa. Ilmeisesti kukaan kyseisen puljun kaveri ei ole vaivautunut käymään siellä moneen kuukauteen, sillä pitkospuut olivat osin täysin kasvillisuuden kätkemiä. Ehkä pitkä kuuma kesä on verottanut haluja lähteä siimaleikkurilla heilumaan. Oli vaan aika ikävä kävellä nokkospuskien läpi, eikä paikoin edes nähnyt missä kohdassa lankut ovat.
En ole aikoihin törmännyt hirvikärpäsiin, mutta Vaisakossa niitä oli. Yksi ahersi niskassani ja toinen nilkassa. Paluumatkalla huomasin punkin liikkuvan kädessäni.
Luontopolun kiertoon meni puolisentoista tuntia. Alunperin oli aikomus pitää jonkunmoinen taukokin, mutta reitin varrella ei ikävä kyllä ole lainkaan penkkejä tai mitään muutakaan mihin istahtaa. Toki takamuksensa voi parkkeerata vaikka maahan, mutta eipä oikein tehnyt mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti