Konserttimainoksia alkoi ilmestyä mediaan jo viime vuoden loppukesällä. Oli aivan selvää, että jos elän helmikuussa, olen myös paikalla. Bändi on nimittäin ollut minulle hyvin merkittävä vuosikymmenten varrella.
Ensimmäinen Accept-levyni oli c-kasetille äänitetty Restless And Wild (-82) keväällä 1983. Vinyylimuodossa debyyttihankinta puolestaan oli Uudenkaupungin Levystä ja musiikista ostettu tuplalevy Metal Masters, joka sisälsi bändin toisen ja kolmannen pitkäsoiton eli I'm A Rebel (-80) ja Breaker (-81).
Ensimmäisen kerran Accept kävi Suomessa Balls To The Wall -levynsä tiimoilta vuonna 1983. Tuolloin vain kourallisen ihmisiä kerännyt konsertti poiki sentään Soundi-lehteen kunnon jutun ja jopa Suosikkiin vaatimattoman maininnan. Kirjoittaja kuvaili militäärihenkisesti pukeunutta laulajaa sorsanmetsästäjän näköiseksi.
Yhtye oli etenkin Euroopassa yksi merkittävimmistä 80-luvun hevibändeistä. Se vaikutti paljon speed metal -tyylisuunan syntyyn Fast As A Shark -tyyppisillä nopeilla biiseillään.
Accept teki loistavia levyjä aina 1986 ilmestyneeseen Russian Rouletteen asti, kunnes kokoonpano alkoi rakoilla ja laulaja Udo Dirkschneider lähti omille teilleen. Hän on tähän päivään saakka tehnyt omaa musiikiaan U.D.O.-orkesterinsa kanssa, joka esittää keikoillaan ahkerasti myös Acceptin tuotantoa.
Vuonna 1989 ilmestyi yhtyeen kahdeksas studioalbumi Eat The Heat, jossa laulajana oli amerikkalainen David Reece. Pätevä mies noin muuten, mutta täysin väärä valinta Acceptin keulille. Samalla yhtyeen musiikki oli muuttui kepeämpään suuntaan, eikä levy ollut toivottava menestys. Bändin taru oli siltä erää loppu.
Uusi laulaja ehti nakututtaa nahkaansa Accept-tatuoinninkin. Hän kehui Soundissa uskovansa bändiin niin lujasti, että moinen piti hankkia. Iloa ei kauan kestänyt ja nyttemmin logotatuointi onkin peitetty uudella kuvalla. Tapasin meinaan miehen Sweden Rock Festivalissa vuonna 2007 ja kysyin tatuoinnista. Hän näytti kättään, jossa uuden kuvan alta vielä joten kuten kimmelsi Accept-kirjaimet.
Acceptin entinen laulaja David Reece (vasemmalla) Sweden Rockissa kesällä 2007.
Accept on ollut aina silloin tällöin kasassa Dirkscneiderinkin kera, esimerkiksi 90-luvun puolivälin tienoilla kolmen albumin verran. Näin yhtyeen lauteilla jo mainitussa Sweden Rockissa Etelä-Ruotsissa kesäkuussa 2005. Tämä kerta ei poikinut uutta musiikkia, mutta tulipa sentään nähtyä bändi Udo keulillaan.
Yhtyeen musiikillinen sielu, kitaristi Wolf Hoffman keskittyi bändiuransa jälkeen valokuvaukseen. Jostain luin, ettei hän koskenut vuosikausiin kitaraan. Kuvaajia on maailma täynnä, mutta on vain yksi Wolf Hoffman, joten onneksi päätös ei ollut lopullinen.
Acceptin uusi tuleminen alkoi vuonna 2009, jolloin bändin valittiin laulajaksi amerikkalainen Mark Tornillo. Rankan katujätkän näköinen Tornillo muistuttaa raspiääneltään hieman Dirkscneideria, joten valinta oli oikein osuva.
Ensimmäinen Tornillon laulama albumi Blood Of The Nations ilmestyi kesällä 2010. Levy oli erittäin vahva näyttö, jonka jälkeen Accept on tehnyt hänen kanssaan kolme levyä lisää. Tuorein The Rise Of Chaos ilmestyi puolisen vuotta sitten.
Acceptin uusi tuleminen on saanut erittäin hyvän vastaanoton. En muista kenenkään tutun urputtaneen Tornillon takia, vaikka yleensä bändien kultakauden laulajaa pidetään "ainoana oikeana". Tässä tapauksessa Accept tekee selvän poikkeuksen. Asia olisi varmasti ainakin osittain toisin, mikäli uudet albumit olisivat kehnompia.
Logomon keikka oli kolmas kerta kun näin nyky-Acceptin. Tampereen Eteläpuistossa järjestetyssä Sauna Open Airissa kesällä 2011 yhtye oli vallan mainio, samoin Pakkahuoneella syksyllä 2014.
Accept Sauna Open Airissa kesäkuussa 2011. Peter Baltes, Mark Tornillo ja Wolf Hoffman.
Kuulopuheiden mukaan Accept keräsi Turun Logomoon 1200 katsojaa. Tuttuja naamoja näin satoja. Seutukunnan ulkopuolelta saapui myös paljon porukkaa, etenkin Tampereen suunnalta. Bändin toinen Suomen konsertti pidettiin seuraavana päivänä Helsingin The Circuksessa.
Acceptin matkassa oli jenkkiläinen lämmittelybändi Night Demon. Kolmemiehinen orkesteri kuulosti ainakin aulan puolelle NWOTBHM-yhtyeiltä eli 70- ja 80-luvun taitteessa Briteissä kehittyneeltä uuden aallon hevimetallilta.
Viimeisenä kappaleena bändi soitti Iron Maidenin Wasted Yearsin. Kummallinen valinta, sillä lyhyen soittoajan luulisi palvelevan enemmänkin omien kappaleiden esittämistä kuin puhkikuluneiden heviklassikoiden veivaamista.
Keikka-areenana Logomo on pirun hyvä. Paikkani oli C2-katsomossa, jossa vietin alle puoli keikkaa. Loppuaika meni permannolla, jonne pääsyä ei kukaan estellyt.
Konsertti alkoi todella vauhdikkaasti. Biisejä tuli useampi putkeen kuin tykin suusta vain sekunnin parin tauolla, kunnes Tornillo vihdoin lausui ensimmäisen välispiikkinsä.
Vanhoja 80-luvun klassikkoja ja uudempia kappaleita oli etevästi sijoiteltu sekaisin, jolloin kukaan tuskin kypsyi ja kaikki saivat varmasti mitä tulivat hakemaankin.
Tuoremmista kappaleista The Rise Of Chaos -albumin Analog Man ja Koolaid kolahtivat omaan korvaani ehkä parhaiten. Viimeksi mainittu kertoo samaisesta Guyanan vuoden 1979 joukkoitsemurhasta, josta Manowar teki biisin Guyana (The Cult Of The Damned) Sign Of The Hammer -levylleen vuonna 1984.
Balls To The Wall -albumin mainiota London Leatherboysia en muista aiemmin livenä kuulleenikaan. Vanhan Soundi-artikkelin mukaan kappale kertoo "homoraiskauksesta lontoolaisessa puistossa".
Wolf Hoffmanin kitarasoolo ei ollut mikään tyypillinen vingutus. Jossain vaiheessa siitä kehkeytyi Maurice Ravelin 1920-luvulla säveltämä ja varmasti kaikkien tuntema Bolero, kunnes lopulta edettiin Neon Nights -kappaleen introon, johon muu bändi pian yhtyi.
Wolf Hoffman (Kuva: Jari Kiviharju)
Peräkanaa tulleet, Metal Heart -levyltä (-85) tutut Midnight Mover ja ärsyttävän tarttuva Up To The Limit ovat soineet kaalissa pitkin viikkoa.
Acceptin uusimmat jäsenet, kitaristi Uwe Lulis ja rumpali Christopher Wlliams osoitautuivat päteviksi miehiksi. Showpuolta hallitsi laulaja Tornillon ohella eniten kitaristi Hoffman, jolle soittaminen näyttää olevan suorastaan naurettavan helppoa. Mies pälyilee ja säntäilee ties mihin suuntaan, mutta samalla keppi soi munien korkeudella kuin tyhjää vaan. Hieman toista luokkaa kuin joku patsasteleva kainalokitaristi.
Vaikka Acceptin voisi helposti niputtaa vanhaksi pieruksi monien muiden kasaribändien tapaan, ei määritelmä ole missään nimessä oikea. Yhtye on varmasti yksi pirteimmistä livebändeistä mitä mieleen tulee ja tekee uutta musiikkia jatkuvalla syötöllä. Mikään nostalgiajukeboksi se ei myöskään ole, vaikka tarvittaessa ehkä voisikin olla.
Karun komeissa lavasteissa esiintynyt orkesteri päästeli menemään aika tarkkaan kaksi tuntia. Sen enempää en ainakaan minä olisi tarvinnutkaan. Settilista oli seuraavanlainen.
Die By The Sword
Stalingrad
Restless And Wild
London Leather Boys
Breaker
The Rise Of Chaos
Koolaid
No Regrets
Analog Man
Final Journey
Shadow Soldiers
Neon Nights
Princess Of The Dawn
Midnight Mover
Up To The Limit
Objection Overruled
Pandemic
Fast As A Shark
encore:
Metal Heart
Teutonic Terror
Balls To The Wall
Logomon Teatrossa Acceptin jälkeen alottanut turkulainen The Sedät -duo tunnettiin vielä jokin aika sitten Taage&Garfield -nimellä.
Jälkilöylyissä oli valtavasti porukkaa, mutta onneksi sekaan mahtui joten kuten. Laulaja Taage Laiho ja kitaristi Kari Karvinen versioivat muun muassa Judas Priestin Touch Of Evilin, Bruce Dickinsonin Tears Of A Dragonin ja Manowarin Heart Of Steelin.
Muuten leppoisaa ehtoota häiriköi uuttera kännikala, joka sattui olemaan raisiolaislähtöinen 90-luvun tuttuni. En ole ainakaan kymmeneen vuoteen miestä nähnyt ja tämän perusteella en ikävöi häntä seuraavaan kymmeneenkään vuoteen. Vaikka olen itsekin samassa lajissa kunnostautunut, pitäisi sentään joku roti olla kuinka paljon sättää.
��������....Sanoo sunttu !��
VastaaPoista