Kuluneella viikolla olin lomamatkalla Teneriffalla. Hotellin nettipäätteeltä huomasin Soundi -lehden julkaiseman uutisen, jonka mukaan Ultra Bra tekee paluun.
Kyseessä on 90-luvun lopulla jättimenestyksen saavuttanut 12 hengen poppiorkesteri, joka esitti 70-luvun kommutistiviisut mieleen tuonutta poliittissävytteistä musiikkia. Rikkaiden helsinkiläisperheiden lapset olivat muka kovinkin hurjia vasemmistoaktiiveja.
Ultra Bra on kiinnitetty ensi kesäksi ainakin kolmelle kesäfestivaalille kuten Ruisrockiin. Yhtyeeltä välttyminen oli aikoinaan silkka mahdottomuus, koska sitä näki ja kuuli joka tuutissa. Jospa tuo nyt jollain konstilla onnistuisi.
Sen verran kumminkin täytyy antaa myöten, että Sinä lähdit pois on hyvä kappale. Samoin orkesterin pianistin ja säveltäjän Kerkko Koskisen Ultra Bran hajoamisen jälkeen ilmestynyt soolobiisi Sateentekijä.
Kaikesta yhtyettä kohtaan tuntemastani negatiivisuudesta huolimatta tein vuonna 2001 puhelinhaastattelun Ultra Brasta Sue -lehteen, kun kerran pyydettiin. Muistaakseni juttu liittyi bändin lopettamispäätökseen ja jäähyväiskiertueeseen.
Langan toisessa päässä oli yhtyeen rumpali Antti Letku Lehtinen. Mies tunnettiin jossain piireissä kovana pornoheikkinä, joten pakollisten musiikkiaiheiden lisäksi päätin kysellä häneltä vähän muutakin kuin tavanomaisia musiikkikysymyksiä. Kaveri olikin heti mukana juonessa ja oikein innostui kun tivasin häneltä suosikkipornoleffoja. Mainittua tuli ainakin elokuva nimeltä F. Siinä suunnattoman kokoinen jättivittu jahtaa miehiä ja lopuksi syö ne. Haastattelua ei jostain syystä koskaan julkaistu.
Huomasin tässä yhtenä päivänä, että olen viime aikoina kuunnellut paljon yhtyeitä, joissa on rumpupallilla häärännyt Terry Chimes. Kun nyt hierotte aivonystyröitänne ja miettitte kuumeisesti kuka helvetin Chimes, ehkä tämä blogijuttu hieman valaisee asiaa.
Terry Chimes ilmestyi tietoisuuteeni melko tarkkaan 32 vuotta sitten. Suosikkibändini Hanoi Rocksin brittirumpali Razzle kuoli auto-onnettomuudessa Los Angelesissa joulukuussa 1984. Chimes pestattiin nopeasti hänen tilalleen. Mies oli aikaisemmin soittanut kahteen otteeseen kuuluisassa The Clashissa, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä punkbändeistä.
Chimes esiintyi Hanoin kanssa tammikuussa 1985 Helsingin Kulttuuritalolla kahdessa konsertissa, joista toinen televisioitiin. Muutama kappale näytettiin Europe-A-Go-Go -ohjelmassa, joka oli muistaakseni peräti suora lähetys. Myöhemmin keväällä YLE esitti koko keikan.
Hanoi Rocks vuosimallia 1985. Nasty Suicide, Terry Chimes, Mike Monroe, Andy McCoy ja Rene Berg.
Hanoi Rocks eli vielä seuraavat puoli vuotta Chimes rumpalinaan. Kesällä 1985 hän sekä Hanoin kitaristit Andy McCoy ja Nasty Suicide olivat jo kiertueella Suomessa uuden orkesterinsa kanssa. Cherry Bombziksi nimetyssä kokoonpanossa vaikuttivat myös basisti Timo Kaltio ja näyttävä naislaulaja Anita Chellamah. Myöhemmin Kaltio vaihtui Dave Tregunnaan, joka oli aiemmin soitellut Sham69:ssa ja The Lords Of The New Churchissa. Jälkimmäinen oli Hanoin kaveribändi Lontoossa.
Bombz soitteli lähinnä Andy McCoyn tekemiä biisejä, joista monet olivat Hanoin loppuaikojen levyttämätöntä materiaalia. Mikäli Hanoi olisi jatkanut, olisi se tämän perusteella kehittynyt huomattavasti popimpaan suuntaan.
Cherry Bombz oli valitettavan lyhytikäinen juttu, vaikka bändissä olisi ollut potentiaalia paljon. Tiedä sitten mihin homma oikein lopahti. Yhtään täyspitkää albumiakaan se ei saanut aikaiseksi. Vain mini-lp:n, maksisinglen ja livelevyn.
Cherry Bombz vuonna 1986. Dave Trugunna, NAsty Sucide, Terry Chimes, Anita Chellamah ja Andy McCoy.
Vuosina 1987-88 Chimes rummutteli heviä kuuluisassa Black Sabbathissa. Miehistövaikeuksien kanssa kamppaillut bändi oli tuohon aikaan oikea työvoimatoimisto. Ukkoa tuli ja meni. Chimes esiintyy The Shining -videolla, muttei soita yhtyeen albumeilla.
Vuonna 1956 syntynyt Chimes on nykyään kiropraktikko. Hän jätti soittohommat pitkäksi aikaa, mutta viitisen vuotta sitten rumpukapulat alkoivat jälleen kiinnostaa. Nykyään Chimes vaikuttaa The Crunchissa ja ex-Cherry Bombz -laulaja Anita Chellamahin bändissä.
Kuulin The Crunchista ensimmäisen kerran kesällä 2015, jolloin luin kaverini Marko Syrjälän tekemän haastattelun Chimesistä. Syrjälä oli Lontoon matkallaan tavannut hänet ja saanut nauhalle mielenkiintoista tarinaa muun muassa Hanoi Rocks -ajoista.
Rupesin vasta hiljatain kuuntelemaan The Crunchia Youtubesta. Yhtyehän on suorastaan loistava. Tarttuvia punk- ja powerpop -biisejä toinen toisensa perään. 2013 ilmestynyt Busy Making Noise -albumi on tuubissa kokonaan ja se kyllä pitäisi hankkia fyysisenä äänitteenäkin.
Hassisen kirpputorilla Turussa tulee piipahdettua aina silloin tällöin. Siellä on erillinen huone lp-levyille ja kirppiksellä on muutenkin mukava kierrellä. Hassisen tapauksessa bonusta on myös upea kassaneiti Piia, jonka oikein toivoo olevan työvuorossa.
Viime kerralla Hassiselta tarttuivat mukaan Kississä ennen vanhaan rumpaloineen Peter Crissin soolo-lp vuodelta 1978 seitsemän euron hintaan sekä käyttämätön Deep Purplen tupla-cd-kokoelma More Hits - The Best Of Deep Purple huimalla 2,90 euron hintalapulla varustettuna.
Purplen levy on ilmeisesti sisarjulkaisu vuonna 1998 ilmestyneelle 30: Very Best Of Deep Purple -kokoelmalle. Se on varsin asiallinen kooste, vaikka bändin 70-luvun viimeiseksi jääneelta ja käsittämättömän aliarvostetulta levyltä Come Taste The Band onkin mukana vain yksi biisi (YouKeep On Moving).
Yhtään sen paremmaksi ei pistä More Hits - The Best Of Deep Purplekaan. Come Taste The Bandia edustaa vain Lady Luck. Muilta David Coverdalen laulamilta Purple-levyiltä mukana on kaksi kappaletta Burnilta (-74) (Sail Away, Might Just Take Your Life) ja Stormbringeriltä (-74) LadyDouble Dealer, Hold On sekä The Gypsy.
Ilmeisesti kokoelman tekijä on ollut joko kännissä tai perin tietämätön, sillä mukaan on ängetty niinkin heppoisia biisejä kuin Strangeways (levyltä House Of Blue Light -87) ja bändin 80-luvun hienolta paluulevyltä Perfect Strangers (-84) sen ehkä heikoimmat raidat Nodody's Home ja AGypsy's Kiss.
Purple-kitaristi Ritchie Blackmoren Rainbowissa 80-luvun alussa maineensa luonut laulaja Joe LynnTurner oli pari vuotta Purplenkin keulilla. Yhteistyön hedelmäksi muodostui varsin mainio albumi Slaves And Masters (-90). More Hits - The Best Of Deep Purplelle on poimittu levyltä vain King Of Dreams, vaikka potentiaalia olisi ollut paljon enemmän.
Ykköskiekko sisältää enemmän klassista Purplea. Neljä ensimmäistä kappaletta ovat peräisin bändin 60-luvun lopulla ilmestyneiltä levyiltä, joissa laulajana oli Rod Ewans. Yhtyeen tyyli oli tuolloin vielä pahasti haussa, eikä Purple pahemmin poikennut muista vuosikymmenen bändeistä.
Hevirokki tuli mukaan vuonna 1970 julkaistun In Rock -albumin myötä. Levyllä kiljui Ian Gillan ja yhtye ponnahti suursuosioon. In Rockilta kuullaankin kolme rallia. Yhtyeen alkuaikojen huonoimmaksi levyksi rankkaamani Who Do We Think We Are (-73) on sekin mukana kolmella raidalla.
Viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen en ole enää oikein jaksanut paneutua Purplen uusiin tuotoksiin. Ajanjaksolla on ilmestynyt kuusi studioalbumia. Jos aikoinaan hieno ja uraauurtava orkesteri kehtaa panna levynkanteen kuvan banaaninlastaajista (Bananas -03), ei minun tarvitse sitä kuunnella.
Kaarinan Ala-Lemun auringonkukkapellolta oli lyhyt matka Vaarniemeen, jota olin kaavaillut päivän toiseksi kuvauspaikaksi. Alueella on satoja vuosia vanhoja tammia ja maisema paikoin suoraan kuin satukirjasta. Sellaista fiilistä kuviinkin tavoiteltiin, eikä kai aivan hullummin lopputuloksin. Riina sopi vallan mainiosti malliksi tähänkin miljööseen.
Mielessäni oli Vaarniemen luontopolun varrelta muutama vanha kaatunut tammi, joita ajattelin rekvisiitaksi. En ollut nähnyt niitä talviasussa, mutta paremmalta lumipetteiset puut näyttivät kuin uskoinkaan.
Jos hakemalla hakee, olisi vuoden ensimmäinen lauantai saanut olla aavistuksen kirkkaampi. Lämpötilan puolesta oli kyllä aika passeli, vaikka kuvista saattaakin päätellä vähän toista. Metsässä ei ollut kylmä, olisiko mittari ollut jossain nollan tienoilla.
Otsikosta huolimatta valokuvausta ei suoritettu esimerkiksi ulkohuussissa, vaan Varsinais-Suomessa Kaarinan kaupungin Ala-Lemussa. Tienviitta tosin kertoo paikaksi Lemunniemen. Koska kivenheiton päässä kuvauspaikastamme sijaitsee Ala-Lemun kartano, tulkitsen alueen siksi.
Viime lokakuussa kuulin eräältä työkaveriltani, että Ala-Lemussa on massiivinen auringonkukkapelto. Viljelmä oli jo tuohon aikaan ehtinyt nähdä parhaat päivänsä. Kulahtaneet kukkaset olivat kumminkin jollain tavalla hienoja ja kuvauksellisia. Voin vaan kuvitella millainen paikka oli ollut kuukautta aiemmin.
Pari viikkoa sitten tuli mieleen, että samainen pelto on varmaan talvellakin vähintään erikoinen näky. Jonkun mielestä ehkä jopa pelottava ja luotaantyöntävä, mutta minusta näin ei suinkaan ollut. Pikemmin niin houkutteleva, että siitä visioitui kuvausidea.
Kysyin auringonkukkapellolle malliksi Riinaa. Hän on niittänyt Turun seudulla mainetta rokkilaulajana, mutta on myös nykyään keskittynyt tekemään miniatyyrimaailmoja kuten nukkekoteja sekä koruja.
Riinalla on usein hippityyppisiä kuteita, joten tuumailin sellaisten sopivan kuvauksiinkin. Sattumalta selailin hänen joulumyyjäiskuviaan Riina Tuulian Miniatyyrimaailma -blogista, jolloin lamppu syttyi kaalissani. Kuvissa ollut kotsahan sopisi peltomiljööseen kuin veitsi voihin. http://rindenminiatyyrit.vuodatus.net/
Kuvauksissa käytin lelukamerasuodinta, joka tummentaa otoksen reunoja ja tekee ruuduista vanhemman näköisiä. Paikan päällä ei ihmeemmin kupattu, vaan noin puolessa tunnissa tarvittava materiaali oli koossa.
Myöhemmin kuvia katsellessani tuli jotenkin mieleen M Night Shyamalan ohjaama Kylä -elokuva (2004). En tosin ole nähnyt sitä noin kymmeneen vuoteen, mutta jotain samaa fiilistä olen aistivinani.
Sunnuntaina 8. tammikuuta suuntana oli Turun RuissalonKuuvannokka. Suosittu ulkoilupaikka sijaitsee aivan Airiston merialueen rannalla ja sieltä voi seurata vaikkapa ohitse lipuvia ruotsinlaivoja.
Keskiviikkoiltana tätä naputellessani keli on tyystin erilainen kuin kolme päivää takaperin. Sunnuntaina oli komea ulkoiluilma. Kyllä kelpasi valokuvata ja tallata pitkin poikin Ruissaloa. Nyt vastaava ei tulisi mieleenkään, kun ulkona tuulee lähes myrskylukemissa ja lumikin ehti pääosin sulaa heti alkuviikosta.
Mukana reissussa olivat innokkaat luontokuvaajat Jaska ja Sunttu. Päivä oli molemmille ensikohtaaminen Kuuvannokan kuuluisan väkkärämännyn kanssa. Itsekin löysin puun vasta viime kesänä, kun olin aikani ihmetellyt sen sijaintia Facebookin suositun Turku kuvin ja sanoin -ryhmän kuvista. Aivan Kuuvannokalla se ei kasvakaan, vaan polku perille lähtee päätieltä vasemmalle juuri ennen kivisiä ajoesteitä. Kyseessä on varmasti Turun kuvatuin puu tai ainakin listan kärkipäässä.
Kuuvannokan kallioilla valokuvaamiseni keskeytti pariskunta, jonka parempi puolisko ihmetteli kovasti merellä liikkuvia lintuja. Ne kuulemma olivat eriskummallisesti lennelleet ympäriinsä. Zoomailin Rajakarin suuntaan, jossa kiihkeä näytelmä oli hänen mukaansa käyty tai oli parhaillaan vielä menossa. En kumminkaan havainnut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Moinen tieto ei kuitenkaan saanut pariskuntaa rauhoittumaan, joten ehdotin hätäpäissäni heille syylliseksi merikotkaa. Eli jos sellainen olisi saalistanut hetkeä aikaisemmin, varmasti muut linnut olisivat lehahtaneet pakoon. Kun sekään ei kelvannut, sai asia minun puolestani olla - etenkään kun en huomannut ainuttakaan lintua missään.
Käväisin loppiaisena 6. tammikuuta Turun Ruissalon Saaronniemessä. Tarkoitus oli heittää pikku kävelylenkki ja samalla tiirailla potentiaalisia valokuvauskohteita.
Auton mittari näytti kahdentoista astetta pakkasta. Kun päälle lasketaan pureva viima, oli lukema varmasti käytännössä paljon kovempi.
Ehkä juuri pakkasen takia Ruissalon kärjessä ei pahemmin ollut ihmistä liikkeellä. Pari venäjää puhuvaa seuruetta ohitin ja jopa ymmärsin yhden kohdan erään vanhemman rouvan puheesta. Hän nimittäin laski joutsenia ja höpötti samalla todennäköiselle lapsenlapselleen"raz, dva, tri".
Muuten oli oikein mainio ulkoiluilma, mutta valokuvaushommiin vähän turhan kylmä. Kamera kyllä toimi, mutta kädet tuppasivat pahemman kerran jäätymään. Kuvasaalis oli mielestäni siitä huolimatta melko onnistunut.
