Suomirokkia Saimaan aalloilla

Saimaa-ilmiö on musiikkidokumentti Juice Leskinen Slamin, Hassisen koneen ja Eppu Normaalin Tuuliajolla-kiertueesta Saimaan satamakaupungeissa alkukesästä 1981. Elokuvassa näytetään pätkiä keikoista, komeita Saimaan maisemia sekä haastatteluja, joissa ohjaajat Mika ja Aki Kaurismäki haastattelevat lähinnä yhtyeiden laulusolisteja Ismo Alankoa, Juice Leskistä ja Martti Syrjää.

Elokuvahanke lähti liikkeelle Leskisen aloitteesta hänen tavattuaan Kaurismäen veljekset kiertueelle lähtöä edeltävällä viikolla hotelli Inter Continentalin saunassa Helsingissä. Rahoitusta kiireiset tekijät ehtivät kysyä vain Jörn Donnerilta. Elokuvaa käsikirjoitettiin kuvausten jo ollessa käynnissä. Kaurismäkien ensimmäisessä pitkässä elokuvassa käsikirjoitus ei kuitenkaan ole kovin oleellinen, vaan musiikkiesitykset on jätetty pääosaan.

YLE Teema esitti leffan huhtikuun neljäs päivä. En ollut toviin sitä nähnyt, joten nyt ahmin dokumentin uusin silmin.

Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin valettiin musiikkimakuni kivijalkaa. Lyhyen rockabilly-kauteni jälkeen Hassisen kone, Eppu Normaali ja Juice Leskinen Slam olivat lempibändejäni Sleepy Sleepersin, SIGin ja Pelle Miljoona Oy:n ohella. 

Huomasin Saimaa-ilmiöstä kaikenlaista uutta, johon en aiemmin ollut niin kiinnittänyt huomiota. Ensinnäkin yhtyeet ovat todella kovassa vedossa - livesoitto sujuu kuin rasvattu kaikilta poppoilta.
 

Eppu Normaalin Aku Syrjä rummuttaa kuin peto, eikä yhtyeen tiukkuutta voi kuin ihmetellä. Elokuvaan valikoituneet kappaleet eivät ole sieltä kaikkein tunnetuimmasta päästä ainakaan jälkikäteen arvioituna, joten onkin mukavaa kuulla muun muassa Myrkkyä, Delirium tremens ja Jäähyväiset rock'n'rollille.

Hassisen koneen noin kaksi ja puolivuotinen ura oli yhtä kehitystä. Elokuvan teon aikoihin puolitoistavuotias orkesteri soittaa todella terhaakkaasti yhteen. Harvalla yhtyeellä on pokkaa jättää suurin hittinsä (Rappiolla) soittamatta sellaisena kuin yleisö sen tuntee. Kone vetää kappaleesta medleyn, johon on sekoitettu muitakin ensikoisalbumi Täältä tullaan Venäjän biisejä kuten Syytön, Jumalat jalassa ja Iloisesti hammondilla.

Juice Leskinen Slam esiintyy elokuvan alussa erikoisessa kokoonpanossa, jossa Jari Yliahon ohella yhtyeen kitaristina on Juicen bändeissä 70-luvulla soittanut Petteri Salminen. Bassoa kiertieella pomputteli Slamin pianisti Ila Loueranta, joka otti homman Hannu Tervaharjun saatua yhtyeestä kenkää saman vuoden keväällä.

Jos Eppujen ulkoinen habitus poikkeaa suuresti siitä millaisena heidät 2000-luvulla tunnetaan, eipä ole Hassisen koneen kavereissakaan hurraamista. Nyttemmin jopa minun tekee tiukkaa muistella epäsiistien, ikäisiään paljon vanhemman näköisten parikymppisten hampuusien olleen suosittuja nuorisoidoleita.

Ehkä karmeimpana esimerkkinä voisi mainita Hassisen koneen rumpalin Harri Kinnusen, joka ammattikouluviiksissään, punaisissa polvisukissaan ja hawaijipaidassaan hakee tyylittömyydessä vertaistaan.

Tuskinpa kukaan nykypäivän varhaisteini teippaisi seinälleen plösön kaljupäisen takatukan julistetta kuten minä aikoinaan tein. Mutta se oli sitä aikaa se.

Inka fotomallina kesällä 2011

Turkulainen Inka Hyvärinen osallistui viime vuonna Miss Suomi -kisoihin, jossa hän sijoittui kymmenen kärkijoukkoon. En ollut asiasta lainkaan yllättänyt, sillä upeampaa kaunotarta harvemmin näkeekään.

 TPS:n jääkiekkojoukkoeen tanssiryhmässä vuosia mukana ollut ja "Suomen kuumimmaksi lakinaiseksi" Ilta-Sanomissa tituleerattu nainen on nyttemmin lakiopinnoissan loppusuoralla.

Olen tuntenut Inkan useamman vuoden ja hän on ollut fotomallinani puolen tusinaa kertaa. Kaivelin taannoin arkistoja, jolloin vastaan tuli kesällä 2011 otettuja kuvia Askaisista Louhisaaren linnan miljööstä ja Ruissalon Kasvititeellisen puutarhan mailta.

Louhisaari on Askaisissa nykyisen Maskun kunnan alueella sijaitseva kartanolinna, joka tunnetaan parhaiten marsalkka Mannerheimin syntyinkotina. Päärakennusta sekä sivurakennuksia ympäröi englantilaistyylinen puisto. Kokonaisuus muodostaa yhden Suomen parhaiten säilyneistä kartanomiljöistä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kävimme kuvaamassa Turun Ruissalossa. Otin varmaan satoja kuvia, joista tässä mielestäni onnistuneimpia. Pidän etenkin tätä ensimmäistä kuvaa vallan loistavana. Pikku itikat näkyvät valoa vasten - ikäänkuin Inka loihtisi ne esiin tuosta kaislanpätkästä.

Lähetin kuvan YLEn Aamutelevision Kesäkuvakisaan, jossa se kaverin kertoman mukaan näytettiinkin.

Inka on aivan loistava fotomalli. On ollut puhetta, että kävisimme taas tässä joku kerta kuvaamassa.

Tutustumiskierros Kakolan jätevedenpuhdistamolla

Kakolan jätevedenpuhdistamo on Turussa Kakolanmäkeen kallion sisälle rakennettu jätevedenpuhdistamo. Se puhdistaa 300 000 asukkaan ja on Suomen kolmanneksi suurin jätevedenpuhdistamo.

Valmistuttuaan vuonna 2008 laitos korvasi viisi vanhaa jätevedenpuhdistamoa. Jätevedenpuhdistamon rakentaminen, louhiminen ja varustaminen siirtoviemäreineen maksoi 128 miljoonaa euroa. Puhdistamon palveluntuottajana toimii Turun seudun puhdistamo Oy, joka on kymmenen kunnan omistama.

Uuden puhdistamon ansiosta Turun seudun jätevesien aiheuttama kuormitus mereen vähenee 30–50 %, koska jätevedet puhdistetaan tehokkaasti. Jätevesien lika-aineet poistetaan puhdistusprosesslietteenä ja toimitetaan Topinojan biokaasulaitokselle. Biokaasu hyödynnetään kaukolämmöksi ja sähköksi.

Puhdistamon yhteyteen rakennettiin Turku Energian lämpöpumppulaitos,  joka kierrättää puhdistetun jäteveden lämpöpumpun kautta, ottaen talteen jäteveden lämpöenergian kaukolämpöverkkoon hyödynnettäväksi. Laitos tuottaa lisäksi kaukokylmää. Jäteveden lämpöenergia vastaa noin 4 000 pientalon vuotuista lämmönkulutusta. Laitokselle on myöhemmin hankittu toinenkin lämpöpumppu.

Turun kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1999 puhdistamon rakentamisesta ja viisi vuotta kestäneen lupakäsittelyn jälkeen aloitettiin rakennusvaihe. Puhdistamo saatiin käyttöön vuoden 2008 lopulla. Puhdistamon vihki käyttöön 28. tammikuuta 2010 ympäristöministeri Paula Lehtomäki. Uusi puhdistamo korvasi Kaarinan, Piikkiön, Paimion, Raision ja ja Turun jätevedenpuhdistamot.

Huomasin viime tiistaina Facebookista kaupunkilehti Turkulaisen jutun, jossa kehoitettiin ilmoittautumaan tutustumiskierrokselle, mikäli moinen paikka kiinnostaa. Mietin asiaa tasan kaksi sekuntia ja lähetin sähköpostia. Jutun julkaisusta oli kulunut jo noin tunti ja se oli linkitetty myös suosittuun Turku kuvin ja sanoin -ryhmään. Olin varma etten mahdu enää mukaan, koska kahdelle kierrokselle pääsi vain 30 onnekasta per porukka.

Mutta kuinka ollakaan, olin perjantaina kävelemässä kohti Kakolan jätevedenpuhdistamoa. Vähän ennen kello 17:ta valtava liukuovi aukesi ja ulos talsi oppaina toimineet Turun seudun puhdistamo Oy:n laatu- ja ympäristöpäällikkö Jarkko Laanti sekä toimitusjohtaja ja tuotantopäällikkö Mirva Levomäki.

Puolitoista tuntia kestäneellä kierroksella huomattavasti Levomäkeä enemmän oli äänessä Laanti. Koska paikka paikoin koneiden voluumi oli varsin kova, korotti mies omaa ääntään tarpeen mukaan. Esimerkkejä lähes kuiskailevista johtohenkilöistä on aivan liikaa, joten Laantia oli kaltaiseni kuulovaurioisenkin miellyttävä kuunnella.

Kakolanmäen luolasto oli valtava. Ensikertalainen eksyisi siellä aivan varmasti, vaikka opaskylttejä näkyikin sijoitellun sinne tänne. Alue on Laantin mukaan noin kaksi kertaa Turun HK-Areenan kokoinen.

Yllätyin tiedosta, että Turun seudun puhdistamo Oy:n henkilökuntaa on töissä vain reilut kymmenen ja päivittäin maan alla ahertaa noin 25 ihmistä.

Paikka oli myös yllättävän siistissä kunnossa. Paljon pelättyä paskan hajua ei oikeastaan ollut juuri lainkaan, eikä etenkään pääväylillä. Määrättyjen allashallien läpi mennessä merkillinen, pistävähkö tuoksu valtasi kyllä tuulenhalkojani, mutta en välttämättä osaisi mieltää moista käryä varsinaiseksi köntsän hajuksi, ellen tietäisi mistä se on peräisin.

Muutama henkilö suojasi nokkansa kaulaliinoilla. Herkimmille haju saattoi olla liikaa. En suosittele ainakaan krapulassa kierrokselle lähtemistä, sillä silloin yrjö saattaa kurkata mahalaukun perukoilta ja ehkä jopa lentää komeassa kaaressa.

Erääseen huoneeseen oli koottu viemäriin heittettyjä ja puhdistusprosessissa löytyneitä tavaroita. Saa olla aikamoinen saapas jos mieltää esimerkiksi taskulampun olevan vessanpönttötavaraa. Toki osa vehkeistä on saattanut tippua sinne vahingossa, kuten vaikka kännykät.

Laatu- ja ympäristöpäällikkö Laanti selitti erilaisista kemikaaleista ja prosesseista, joita ainakaan minä en noin lyhyellä varoitusajalla kyennyt millään omaksumaan. Enkä varmasti kykenisi huomattavasti pitemmälläkään, koska fysiikka- ja kemia ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani. Hän jutteli kumminkin aikalailla maallikkokielellä, johon ainakin muutama innokas pääsi hyvin mukaan. Heitä nimittäin oli joukossa - minutkin tönittiin pois tieltä puolet pienemmän miehen taholta, koska kuulemma "peitin näköalan monitoriin".

Puhdistettu vesi johdetaan Turun satamaan Linnanaukolle, alueelle josta ruotsinlaivatkin lähtevät. Laantin mukaan he eivät yritä puhdistaa Itämerta, mutta nykyinen laitos kuormittaa sitä huomattavasti vähemmän kuin entiset.

Laanti kertoi, että opastuskierroksia puhdistamolla on lähes päivittäin. Minä kun olin kuvitellut kokevani perjantai-iltapäivänä jotain harvinaista spesiaalia. Suurin osa ryhmistä on kuulemma alan kollegoja kotimaasta ja ulkomailta sekä koululaisia.

Oli miten oli, ainakin minulle tämä oli mielenkiintoinen kokemus. Olen vuosikausia halunnut nähdä millainen laitos kallion sisään kätkeytyy. Nyt siihenkin saatiin selvyys.

Mallifotoilua linnavuorella kesällä 2010

Kaivelin viime viikolla kuva-arkistojani etsien tiettyä kuvasarjaa. Samalla tulin selanneeksi vähän muitakin kansioita. Vaikka valokuvaustaitoni ovat mielestäni parantuneet nykypäivään tultaessa, löytyy kaikenlaista julkaisemisen arvoista vanhemmistakin otoksista.

Kesäkuussa 2010 kävin vanhan tuttuni Kirsin kanssa kuvaamassa Liedon Vanhalinnan linnavuorella. Paikka oli jo entuudestaan tuttu minulle, Kirsille taisi olla ensivisiitti noihin maisemiin - mikäli oikein muistan.

Idea fotosessioon kumpusi edeltävältä talvelta, jolloin minulla oli mahdollisuus tutustua Vanhalinnan kartanoon oikein sisältä käsin. Paikassa oli avoimien ovien päivä ja vierailin siellä parin kaverini kanssa. Pääsimme oppaan johdolla muun muassa kellariin asevarastoa ihmettelemään.

Kartanossa huomasin eräällä seinällä kehyksissä olevan vanhan mainosjulisteen, joka oli kuvattu linnavuorella. Siinä nätti nainen poseerasi kallion päällä, taustalla komea varsinaissuomalainen maisema. Juliste oli lietolaisen, muistaakseni jo edesmenneen pankin mainos. Mukana taisi olla  slogankin, mutten enää muista mitä siinä rehvasteltiin. Teksti ei mitenkään liittynyt linnavuoreen, mutta asiassa varmaan tavoiteltiin paikallisuutta.

Kirsin kanssa oli ollut jo jonkun aikaa puhetta, että kesällä käydään kuvaamassa jossain. Kun esitin idean hänelle, asia olikin sitten sillä selvä. Olin ottanut hänestä kuvia jo kesällä 1996, joten emme olleet ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Yhden kuvan lähetin Rannikkoseutu -lehden kesäkuvakilpailuun, jossa se julkaistiin valittujen palojen joukossa, mutta ei kivunnut yleisöäänestyksessä kärkeen.

Klipunkarissa huhtikuun puolivälissä

Klipunkari Kustavin kirkonkylässä Kivimaalla on eräs lapsuuteni ja teiniaikojenkin merkittävimmistä paikoista. Siellä tuli uiskenneltua satoja kertoja ja kaikki kesäpäivät kuluivat Klipunkarin kallioilla. Saavutuksista sen verran, että suoritin uimamaisterin tutkinnon kesällä 1982 tässä paikassa.

Nykyään poikkean rannassa muutaman kerran vuodessa. Unissani tosin huomattavasti useammin. Klipunkari nimittäin on yksi vakiopaikoista, jossa öisin seikkailen. Aikamoinen merkitys sillä on näköjään ollut senkin puolesta.

Huhtikuun puolivälissä Klipunkarissa oli kovin hiljaista. Vesi oli todella matalalla. Olen monesti ihmetellyt, miten kummassa "ennen vanhaan" pystyi hyppäämään mereen vaikka pää edellä sellaisista kohdista, jotka nyttemmin tuntuvat aivan mahdottomilta. Silloin se vaan oli helppoa.