Naantalin Haijaisten laavu

Haijainen on Naantalin kaupunginosa kolmisen kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen. Se sijaitsee Luonnonmaan saarella.

Haijaisissa on toimintakeskus entisessä koulurakennuksessa, neljän kilometrin pituinen Silmu -luontopolku, laavu, pallokenttä ja ja talvella kaupungin ylläpitämä 1,7 kilometrin pituinen valaistu hiihtolatu.

Sain pari viikkoa sitten vihiä luontopolusta. Kaupunginosan nimikin oli aivan uusi tuttavuus, sillä olin kuvitellut ajelevani Kukolaan ja Käkölään, kuten tienviitassa isolla lukee. Pari kertaa aiemmin seudulla körötelessäni olen päätynyt Raision kaupungin omistamaan Villa -kesäkotiin, jossa on muun muassa karavaanialue.

Haijaisten koulu löytyi helposti ennen Villan aluetta osoitteesta Suutarintie 5. Koulu on ilmeisesti myös asuttu, sillä takapihalla oli parkissa pari henkilöautoa, jotka lumikerroksesta päätellen eivät olleet liikahtaneet vähään aikaan. Etupihan isolla kentällä oli yksi hiljattain saapunut auto.

Netin mukaan "rakennuksen nurkalta alkaa neljän kilometrin mittainen Silmu-luontopolku, joka tutustuttaa monipuolisesti varsinaissuomalaiseen luontoon ja kulttuurimaisemaan. Lenkin varrella voi levähtää laavulla, jossa on mahdollisuus myös tulentekoon. Laavu on noin kilometrin päässä Haijaisista ja vapaasti käyttävissä. Sen luona on puucee ja kaupungin puolesta puut tulentekoa varten". 

Viime viikonloppuna Varsinais-Suomessa satoi lunta ja maisema aluksi oudon näköinen. Yhdessä päivässä oli tullut täysi talvi. Niinpä luontopolun alkua oli ensin vaikea löytää. Aivan "rakennuksen nurkalta" se ei alkanut, vaan pallokentän laidalta. Samasta paikasta lähtee hiihtolatu, joka kiemurtelee luontopolun vieressä.

Matkalla laavulle ihastelimme Hannu Toivosen ja Matti Vikströmin kanssa potentiaalisia joulukuusia ja valtavan kokoista pahkaa sekä totaalista hiljaisuutta, jollainen metsässä vallitsi. Vaikka olimme lähellä asutusta, tuntui paikka olevan täysin korvessa ja eristyksissä muusta maailmasta. Harvemmin näin tyyni keli onkaan.

Laavu löytyi helposti. Paikat olivat siistissä kunnossa. Polttopuita oli riittävästi ja jopa kuivia. Mukana olleita sanomalehtiä ja sytytyspaloja ei olisi tarvittu ollenkaan, mutta varmuuden vuoksi oli parempi tehdä kunnon alkuvalmistelut, ettei vaan jäisi herkulliset makkarat grillaamatta.

Nettisivuilla kerrotusta puuceestä ei näkynyt vilaustakaan. Ainakaan se ei ollut puuvajan yhteydessä tai sitten se oli siihen pirun hyvin piilotettu.

Aikani kuluksi lueskelin laavun seiniin tuherrettuja tekstejä, joista osa oli jopa tavanomaisia "Ville-Pekka ja Katariina olivat täällä 15.7.2003" parempia.

Haijaisten laavu ja Silmu -luontopolku vaikuttivat sellaisilta, että varmasti tulee vielä käytyä uudelleenkin.

Marraskuista talvimaisemaa Kuparivuorelta

Lauantaina 22. marraskuuta Turun seudulla oli talvikeli. Perjantaina satanut lumi antoi komean säväyksen marraskuun harmauden keskelle. 

Ajelulla Naantalissa huomio kiinnittyi Ukkopekan sillalta aukeavaan näkymään. Maisema oli todella komea. Sitä se on muutenkin, mutta eritoten viime lauantaina. Paluumatkalla oli suorastaan pakko käväistä Kuparivuoren kallioilla ottamassa kuvia.

Presidentin kesäasunnon Kultarannan torni heijastui rasvatyyneen mereen. Edes korkean Kuparivuoren päällä ei tuullut pätkääkään. Yleensä kyseisellä paikalla on niin kova viima, että kyyneleet valuvat silmistä vaikka ei muuten erityisen surullinen fiilis olisikaan.

70's Rock -ryhmä

Facebookiin ilmestyi pari kuukautta sitten mielenkiintoinen uusi ryhmä. Turkulaisen musiikkiharrastajan Tony Lundbergin perustama 70's Rock on nimensä mukaisesti pyhitetty 70-luvun musiikille.

Kuulun Facebookissa kymmeniin erilaisiin ryhmiin. On musiikkia, valokuvausta, majakkaa, Kustavi- ja Turku -aiheista ja taitaa jotain muutakin olla.

70's Rockissa olen ollut viime aikoina aktiivinen. Ryhmään kuuluu monia niin sanottuja alan miehiä, jotka tietävät musiikista todella paljon. Onpa joukossa muutama innokas nainenkin, jotka eivät yhtään sen huonommaksi pistä. Kommentteja sivulla voisi varmaan olla enemmän, eikä vain pelkkiä musiikkivideolinkityksiä.

Eräälle asiantuntijaystävälleni ryhmässä olo jäi vain yhteen vierailuun. Hänen eteensä putkahti videolinkki Lita Fordin vuonna 1988 levyttämästä Close My Eyes Foreveristä, jossa vierailevana laulajana on Ozzy Osbourne. "En tiedä onko tämä tehty 70-luvulla, mutta ainakin Ozzy näyttää tässä nuorelta", kuului linkittäjän kommentti. Tämän luettuaan kaveri erosi välittömästi ryhmästä.

Huomasin itsekin saman postauksen ja ajattelin, että ei helvetti, taasko Facebookiin ilmaantui uusi ryhmä, jossa "amatöörit" linkittelevät mitä sattuu. Onneksi olin väärässä. Moisia katastrofeja ei ole enää tuon jälkeen osunut silmään. Tietenkään kaikki eivät voi tietää musiikista yhtä paljon kuin joku toinen, mutta asioita voisi edes yrittää tarkistaa ennen kuin menee munaamaan itsensä näinkin totaalisesti. Tuohon ei nimittäin riitä selitykseksi edes mahdollinen kännitila.

Kuuntelen 70's Rock -ryhmään postaamani musiikkilinkit samalla kun istun tietokoneella tekemässä esimerkiksi näitä blogikirjoituksia. Olen varmasti päivittäin lisännyt sivulle ainakin yhden videon ja samalla pyrkinyt kommentoimaan toisten linkkejä. Olisikin mukavaa saada aikaiseksi enemmän keskustelua. Onneksi mukana on muutama aktiivinen ihminen, jotka eivät arastele koskea näppäimistöön jos on jotain kielen päällä.

Satunnainen otanta ryhmän sivulta näyttää, että lähiaikoina sinne on lisätty muun muassa Nazarethin Hair Of The Dog, Led Zeppelinin Whole Lotta Love, Cheap Trickin California Man, AC/DC:n Can I Sit Next To You Girl, Lou Reedin Satellite Of Love, Motörheadin Stone Dead Forever, Whitesnaken Bloody Mary, Uriah Heepin Illusion Masquerade, Deep Purplen Drifter, Aerosmithin Walk This Way, Cherin Dark Lady, Isokynä Lindholmin Voi kun riittäis pieni taivas, David Bowien Starman, Eppu Normaalin Science Fiction, Black Sabbathin Hand Of Doom, Sladen Far Far Away ja Thin Lizzyn Suicide sekä Ritchie Blackmore's Rainbown julistekuva vuodelta 1975.

Def Leppard Tampereen South Parkiin

Perjantaina 21. marraskuuta julkaistun tiedoitteen mukaan ensi kesäkuun 5. ja 6. päivä Tampereella järjestettävän South Park -festivaliin on kiinnitetty 80-luvulla maineensa luoneet heavy- ja hard rock-bändit Accept, Helloween ja Def Leppard.

Samaan aikaan Etelä-Ruotsissa jytisee Sweden Rockissa. Tapahtuma on maansa isoin festivaali ja aivan toisella planeetalla tarjontansa kanssa. Vuosikausia olen ihmetellyt mikseivät suomalaiset festarijärjestäjät käytä tilaisuutta hyväkseen ja hanki enemmän Sweden Rockin bändejä Suomeen. Hyvä kun sentään edes jotain.  Sweden Rockin menusta on peräisin ainakin brittiläinen Def Leppard.

Kävin Sweden Rockissa vuosina 2002-2008 eli seitsemän kertaa. Näin siellä vuosien varrella varmasti satoja bändejä. Kuuden vuorokauden kosteat ja unettomat reissut alkoivat käydä yhä enemmän etenkin psyykkeen päälle. Korvaajaksi tuli Tampereen Sauna Open Air, jonka perinnettä viime kesänä ensimmäisen kerran järjestetty South Park jatkaa.

Vuonna 2006 Def Leppard oli erään festivaalipäivän pääesiintyjä ja soitti myöhään yöllä. Katsellessani orkesteria tuli pieni tanskalaisukko pummimaan tupakkaa. "Do you know Jukka Tolonen?", hän kysyi kun kerroin olevani Suomesta. Mies oli 70-luvun kitarasankari Tolosen vanha kamanveto- ja ryyppykaveri Kööpenhaminasta. Nykyään Tolonen on evankelista, tämän kaverin kohtalosta en tiedä.

Toisen kerran näin Def Leppardin Sweden Rockin lavalla 2008. Ensi kesänä Tampereella koittaa kolmas Leppard-keikkani, ainakin hyvin todennäköisesti.

Def Leppardin tunnetuin albumi Hysteria ilmestyi 3. elokuuta 1987. Levyä tehtiin tuon ajan mittapuulla harvinaisen kauan, kolmisen vuotta. Sinä aikana muun muassa tuottaja vaihtui ja rumpali Rick Allen menetti toisen kätensä auto-onnettomuudessa.

Hysterialta julkaistiin peräti seitsemän singleä. Parin vuoden aikana levyä myytiin yli 20 miljoonaa kappaletta.

Muistan hyvin Soundi -lehden arvostelun levystä. "Def Leppardin uutuutta tehtiin kolme vuotta ja se maksoi miljoonan per minuutti. Led Zeppelinin ensimmäinen levy tehtiin yhdessä päivässä. Kumpaa kuuntelemme kahdenkymmenen vuoden kuluttua?". 

Hysterian ilmestymisestä on nyt kulunut vähän yli 27 vuotta. Minä kuuntelin sitä viimeksi tänään. Led Zeppelinin ensimmäistä levyä olen kuuntellut muistaakseni edellisen kerran noin vuoden sisällä.

Radiokanavasurffailua

Kuuntelen radiota lähinnä autoillessa. Sopivan kanavan löytäminen vaan osoittautuu ainakin hieman pitemmällä matkalla melkein mahdottomaksi tehtäväksi.

Kanavasurffailu vie leijonan osan ajasta, jotta pystyy ajelemaan ilman hermojen menetystä. Radiosta nimittäin tulee joko niin huonoa musiikkia, ettei sitä pysty kuuntelemaan tai sitten juontaja on niin ärsyttävä, ettei hänen löpinöitään kestä.

Kanavista Radio City on yleensä takuuvarmin. Heavya ja hard rockia soittava City on muuten vallan mainio, mutta mielikuvituksen puute vaivaa sitä välillä pahasti. Jos AC/DC:ltä ja Guns N' Rosesilta soi jatkuvasti samat kappaleet, en näe moisessa menettelyssä järjen hiventäkään. Kun Highway To Hell raikaa sadatta kertaa, on kysymyksessä jo kuuntelijan aliarviointi. AC/DC:llä olisi valittavana kymmeniä muitakin hienoja kappaleita kuten Sink The Pink, Guns For Hire tai vaikka Inject The Venom.

Radio Rockiin en mielelläni koske. Siellä kun saattaa parhaillaan höpöttää ärsyttävä machopullistelija Jone Nikula, jonka pelkkä omahyväinen äänikin saa oksennusrefleksin päälle, juttujen sisällöstä puhumattakaan. Lisäksi kanava soittaa paljon nykymetallia, jollaista en voi sietää. Joku Five Finger Death Punch tai In Flames ovat aivan järkyttävää paskaa.

Aikoinaan olin Radio Suomi Popin vannoutunut ystävä. Kanavan tarjonta oli suorastaan loistavaa. Hienoja biisejä tuli peräkanaa. Leevi And The Leavings, Sleepy Sleepers, Sig, Popeda ja Dingo soivat sulassa sovussa. Nykyään ne on korvattu suomiräppäreillä kuten Elastinen, Cheek ja Karri Koira. Aivan kauheaa suolikuonaa koko sakki. Kanava vaihtuu välittömästi.

Radio Nostalgia soittaa menneiden vuosikymmenten kappaleita. Sitä olen viime aikoina luukuttanut enemmänkin.

Tänä aamuna töihin lähtiessäni Nostalgian juontaja selitti, että heidän remonttireiskansa oli toivonut lisää Hurriganesia. Olin aivan saletti, että kohta tulee joko Get On, My Only One tai I Will Stay, jotka luullakseni ovat Ganesin eniten soitetut kappaleet radiossa. Mutta ei, juontajapa olikin omaperäinen veikko ja heitti tiskiin mainiolta Hanger -levyltä (-78) löytyvän Deadlinen. Se oli hieno teko! Latasin potikat kaakkoon, eikä vituttanut enää lainkaan mennä töihin. Näinkin pieneltä tuntuvalla teolla kuin kappalevalinnalla voidaan pelastaa jonkun päivä. Tai ainakin aamu.

Töistä palatessani Nostaligialta tuli Moody Bluesin For My Lady. Hieno laulu, jonka Dingosta tuttu Neumann teki suomeksi vuonna 1986 nimellä Naiselleni.

Neutraalein kanavista makuuni on varmaankin Radio Nova. Se kuuluu jopa Turusta Kustaviin saakka, mikä on pisin reitti jota yleensä ajelen. Radio City alkaa säristä viimeistään Taivassaloon päästessä, yleensä jo Vehmassalmen sillan kohdalla. Silloin Nova tulee ja pelastaa loppumatkan.

Sue-lehti lopetti

Turusta käsin toimitettu Sue-musiikkilehti lopetti toimintansa hiljattain. 20 vuotta ilmestyneen lehden alasajon syyksi mainitaan yleinen talouden alavire ja printtimedian hankaluudet muuttuneessa mediaympäristössä.

Sue perustettiin vuonna 1994 Auran panimo -yhdistyksen julkaisuksi. Vuosituhannen taitteessa maksullinen fanzine muutettiin ilmaisjakelulehdeksi, jota julkaisi Kustannusosakeyhtiö Kärki. Vuoden 2010 lopulla Suen julkaisijaksi vaihtui Suezine Oy.

Sue ilmestyi kaksitoista kertaa vuodessa. Sen kuukausittainen painosmäärä oli parhaimmillaan 60 000. Sillä oli yli 600 jakelupistettä yli 80 paikkakunnalla. Lukijatutkimuksen mukaan lehden lukijamäärä oli 115 000 – 127 000.

Olin Suessa mukana viitisentoista vuotta. Ensimmäisen juttuni kirjoitin keväällä 1995 Tampereen Elokuvajuhlista. Viimeinen artikkelini ilmestyi syksyllä 2010.

En koskaan kirjoittanut Sueen rahankiilto silmissä, vaan pelkästään rakkaudesta musiikkiin. Palkkiot olivat pieniä varrattuna moniin muihin julkaisuihin, mutta tuskin avustajat siksi olivatkaan siinä mukana.

Suen kautta pääsin lukuisille rokkifestivaaleille. Reissuista on jäänyt oikestaan vain hienoja muistoja. Tapasin paljon upeita ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä nykyäänkin. Provinssirock, Nummirock, Ruisrock, Sweden Rock Festival, Ankkarock, Ilosaarirock, Tammerfest ja mitä niitä olikaan.

Joskus vuosia sitten laskin, että olin kirjoittanut Sueen ainakin satakunta liveraporttia. Ne julkaistiin lehden nettisivuilla. Minkäänlaista rahallista korvausta en noista jutuista koskaan saanut, mutta se ollutkaan pääasia. Pääasia, että pääsi festareille ja klubikeikoille.

Ilman Sue-lehteä olisin tuskin tavannut esimerkiksi Manowarin Joey De Maioa, Motörheadin Lemmyä, Scorpionsin Klaus Meineä tai Yngwie Malmsteenia.

Dio-yhtyeen Craig Goldyn ja Ronnie James Dion kanssa Oulun jäähallin backstagella 1999.


Syitä Suesta lähtööni on kyselty tasaisin väliajoin. Mielenkiinnon siirtyminen muualle alkoi painaa yhä enemmän tuossa neljänkympin kinttaalla.

Kun mielestäsi teit oivan jutun jostain artistista tai orkesterista, ei sitä välttämättä julkaistukaan lehdessä, vaikka artikkeli oli pyydetty tekemään. Sellaista sattui turhan usein. Pitemmän päälle tällainen toiminta rupesi rankasti vituttamaan.

Pari viimeistäni vuotta roikuinkin mukana lähinnä ilmaislevyjen ja keikoille pääsyn toivossa. Kun promootiolevyt alkoivat siirtyä yhä enemmän salasanan taakse nettiin tai ne kannettiin toimistolta suoraan turkulaisiin divareihin, eipä siitä minulle paljon huvia riittänyt.

Aina silloin tällöin olen saanut kuullut, että moni käveli kauppaan levyarvostelujeni perusteella. Hienoa, jos olen saanut olla avuksi jonkun uralla.

Vanhat vhs-musiikkikasetit

Sain viime viikolla takaisin vanhat vhs-musiikkikasettini, jotka olivat lainassa pari-kolme vuotta. Luulin jo kyseessä olevan niin sanotun ikuisuuslainan. Kiitos oman aktiivisuuteni, homma raukesi ja nyt voin taas olla huoleti.

Kyseessä on pino 80-luvun puolivälistä 90-luvun alkuun ajoittuvia nauhoitteita, joissa on silloisista televisio-ohjelmista taltioituja musiikkivideoita. Hittimittari, Rockstop, Pål Presley Show, Kamoon kielet poikki, Levyraati ja mitä niitä siihen aikaan olikaan. 

Koska aikoinaan näin suurta vaivaa kootessani kasetteja, alkoi pitkä laina-aika vähitellen vituttaa kovasti. Kun yritin kysellä omaisuuteni perään, olivat vastaukset joko epämääräisiä tai sitten ei vastausta kuulunut ollenkaan. Pienen ukaasin kautta vihdoin sain vhs:ni takaisin.

Diiliin kuului myös kasettien siirto dvd:lle. Kuten epäilinkin, ei moinen toteutunut ainakaan minun kohdallani. Ja tuskin enää jälkikäteen totetutuukaan. Kova oli uho, mutta eipä tarvitse enää tästä osoitteesta lainata yhtään mitään.

Monet tuttavat ovat kuulemma kipanneet vhs-lastinsa suoraan taloyhtiön roskakoriin. Itse en ole sellaista temppua tehnyt, koska mielestäni se on aivan hullun hommaa. Kasettien nauhoittamiseen ja koostamiseen sekä mahdollisen kansien tekemiseen kun on kulutettu valtavasti aikaa ja vaivaa.

Pari vuotta sitten annoin kaksi kassia kasetteja eräälle kaverille, joka pitää melkoista vhs-museota kesäkortteerissaan. Ne eivät ole siellä seinäkoristeina, vaan hän katselee elokuvia ajankulukseen. Huomattavasti parempi ratkaisu kuin nakata kasetit roskikseen. Pääsivät ainakin hyvään kotiin.

Musiikkikaseteistani en hevillä luovu. Viime viikon perjantaina oli sopivaa aikaa panna vhs-nauhuri rullaamaan ja katsella yhtä näistä legendaarisista tallenteista, jotka viime viikolla pääsivät takaisin kotiin. Aikoinaan muistin ulkoa jokaisen videon ja niiden järjestyksen, eikä muisti ollut vieläkään pahemmin mennyt. Kunnon nostalgiaa!

Henna Pyhäjärven rannalla

Syyslomaviikolla en pahemmin kotikulmien ulkopuolella käynyt. Pisin reissu suuntautui kumminkin Tampereelle asti. Piti hoidella vähän asioita Mansessa ja illan päälle paluu takaisin Turkuun.

Tamperelaisen tanssija-mallin Henna Peltosen kanssa kävimme valokuvaamassa Pyhäjärven rannassa Pyynikillä. Samassa paikassa olimme fotoilemassa puolitoista vuotta aikaisemminkin. Tuolloin kesän kynnyksellä maisema oli vallan erinäköinen kuin nyt marraskuussa. Mikään mahdoton kuvauskeli ei silti tälläkään kertaa ollut.

Kommunikaatio Hennan kanssa on alusta saakka pelannut todella hyvin. Eipä juuri muuta tarvitse kuin näyttää hänelle kuvauspaikat ja loppu hoituukin melkein itsestään. Turha säätäminen tai mallin käskyttäminen ei muutenkaan kuulu tapoihini ja digiaikana "filmi" on halpaa, joten sitä on turha säästellä.

Vanhalinnan luontopolku

Liedon Vanhalinna sijaitsee kivenheiton päässä Turusta. Vilkkaalta Helsinkiin johtavalta maantieltä päästyään ei heti uskoisi, että aivan lähellä on todella historiallinen paikka.

Sorapäällysteinen Vanhalinnantie eli Liedon Vanhalinnan kohdalla oleva osuus Hämeen Härkätiestä on jäänyt sivuun 1960-luvun alussa rakennetusta Valtatie 10:stä ja kuuluu Liikenneviraston määrittelemiin museoteihin.

Vanhalinna on yksi Suomen esihistoriallisista ja varhaishistoriallisista linnavuorista. Se sijaitsee kahden historiallisen valtareitin, Aurajoen ja Hämeen Härkätien välissä.

Linnavuori kohoaa 47 metriä Aurajoen pintaa korkeammalle. Jyrkät rinteet ovat tarjonneet luontaiset edellytykset linnan perustamiselle. Linnavuorella tehdyissä kaivauksissa on voitu erottaa kolme aktiivista kautta linnavuoren historiassa. Ensimmäinen aktiivikausi oli nuoremmalla pronssikaudella (1100–500 eaa.) ja toinen merovingiajalla (500–700 jaa.). Kolmas aktiiviaika sijoittuu vuosien 1000–1370 välille.

1900-luvun alussa Vanhalinnaa tutkineen Juhani Rinteen mukaan linnavuoren eteläsivua suojasi kaksi muuria, joista sisempi oli osittain rakennettu tiilistä. Linnan ympäristöstä löytyneet nuolenkärjet, etenkin niiden runsas määrä viittaa siihen, että linnavuorelaiset ovat jossain vaiheessa joutuneet puolustautumaan.

Vuoren päällä olevalta tasanteelta on löytynyt jäänteitä suorakulmaisesta linnasta, jonka kiviperustukset ovat noin 3–4 metriä paksut. Linnan mitat ovat ainakin 48 x 30 metriä. Rinne on ajoittanut muurit 1100-luvun lopulle tai 1200-luvun alkuun. Linnavuori on kuulunut kiistatta alkujaan paikalliselle väestölle, mutta päätyi ruotsalaisten tukikohdaksi.

Linnavuorta kiertää luontopolku. Olen sen pari kertaa aikaisemminkin kävellyt, mutta kerta kiellon päälle ei pahaa tee. Osin todella kapea polku kulkee aivan Aurajoen rantaa pitkin. Kaiteet ja askelmat ovat parhaat päivänsä nähneet. Marraskuisella kelillä, jolloin maassa oli jonkun verran lunta ja jäätä, oli liukkailla kivillä ja pitkospuilla syytä kävellä kieli keskellä suuta.

Reitti ei ole kovin pitkä, mutta sen varrella historia suorastaan havisee. Massiivinen linnavuori kurottautuu ylöspäin pitkien kuusten lomasta. Infotauluista saa tietoa muun muassa alueen kasveista, joita on löydetty peräti noin kolme sataa.

Tuuliselta Linnavuorelta avautuu huikeat näkymät Aurajokilaaksoon. Marraskuun alun ohut lumipeite teki siitä eri näköisen kuin viime käynnilläni. Jollei tuolla silmä lepää, niin tuskin sitten missään. Tosin kyyneliä joutuu välillä pyyhkimään, sillä tuuli ottaa silmiin takuuvarmasti ainakin kuvatessa.

Matkalla vuorelta alas, vilkahti kivikossa jotain liikettä. Pikkuruinen hiiri kurkkaili kolosta, muttei uskaltanut näyttäytyä kokonaan.

Bongaa kuvasta hiiri.