Michael Monroe itsenäisyyspäivänä Caribiassa

Viisikymppisenä kotimaassaan suosionsa huipulle päässyt Michael Monroe valloitti bändeineen Turun Caribian Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.

Voice Of Finlandin tuomarointipestin myötä tuulipukukansallekin tutuksi tullut entinen Hanoi Rocks -laulaja on pari vuotta nauttinut kansan syvien rivien suosiosta. Toista oli 80-luvulla, jolloin häntä pidettiin homona ja narkomaanina.

Tuolloin lähinnä teinitytöt tykkäsivät "Makkosesta", mutta sentään jotkut pojatkin uskalsivat ilmaista mieltymyksenä Hanoi Rocksiin. Olin yksi heistä. Joulukuussa 1981 isältä lahjaksi saatu Hanoin ensimmäinen lp-levy Bangkok Shocks, Saigion Shakes, Hanoi Rocks pyörii tänäkin päivänä silloin tällöin levysoittimessani. Se oli alkusysäys Hanoi-diggailulleni.

Caribian keikalla tavallaan sulkeutui kolmenkymmenen vuoden ympyrä. Kuten pari blogikirjoitusta aiemmin mainitsin, näin Hanoi Rocksin ensimmäisen kerran livenä joulukuussa 1983. Caribian lavalla Monroen ohella heilui basisti Sami Yaffa, joka kuului Hanoin 80-luvun kokoonpanoon.

Alkuvauhtia iltaan kävin ottamassa työkaverin luona Turun Itäharjulla. Ohjelmassa oli muun muassa viinanjuontia ja sähkörumpujen soittelua. Sieltä hujautimme taksilla Ylioppilaskylän naapurissa olevalle Caribialle. Normaalisti se on kylpylä-hotelli, mutta tarvittaessa myös konserttiareena.

Turun Sanomat ja sosiaalinen media rummuttivat mainoksissaan keikkaa kuin se olisi ollut jotenkin normaalia erikoisempikin spektaakkeli. Ainakin näkyvyyttä tapahtumalle oli standardikeikkaa enemmän.

Iso sali oli täyttynyt väenpaljoudesta. Se varmasti johtui massiivisesta mainostamisesta ja toisaalta Monroen mediaseksikkyydestä. Tällaiset tapahtumat yleensä keräävät runsaasti ihmisiä, jotka saapuvat paikalle vain koska muutkin tekevät niin. Silloin musiikki on täysin toissijainen asia.

Michael Monroen levyt tai keikat eivät ole muuttuneet kaupallisemmaksi tai radioystävällisemmäksi uuden menestyksensä myötä. Siitä isot pisteet. Hänen musiikkinsa ja nykyfaniensa kesken on kumminkin aikamoinen vastakkainasettelu, ainakin Suomessa. Nimittäin uskon, ettei kolmasosakaan yleisöstä olisi tiennyt edes muutamaa illan pääesiintyjän kappaletta nimeltä, mikäli pientä galluppia olisi tehty satunnaisille vastaantulijoille.

On vaan niin hienoa tulla katsomaan televisiosta tuttua ikinuorta rokkaria. Pienemmässä mittakaavassa se on vähän sama homma kuin Ozzy Osbournella, joka toikkaroi pilleripäissään The Osbournes Showssa ja kansa hurrasi, vaikka tuskin oli koskaan kuullutkaan yhtään Ozzyn kappaletta. Korkeintaan Black Sabbathin Paranoid saattoi olla biisinä tuttu, mutta esittäjä tuntematon.

Ruotsalaiskitaristi Dregen on poistunut MM:n kokoonpanosta ainakin toistaiseksi. Joidenkin arvailujen mukaan mies tuskin enää palaakaan ruotuun. Hänen tilallaan nähtiin brittiläinen Rich Jones, joka on ainakin minulle tuntematon hemmo. Rankasti tatuoitu kaveri suoriutui hommastaan vallan mainiosti, eikä Dregeniä tullut ollenkaan ikävä.

Keikan alkupuoli koostui pelkästään syksyllä ilmestyneen Horns And Halosin ja sitä pari vuotta vanhemman Sensory Overdriven kappaleista. Loppuolella kuultiin Hanoi Rocksin biisejä, Monroen ja Yaffan 90-luvun puolivälin Demolition 23 -yhtyeen tuotantoa sekä melkoinen määrä lainabiisejä. Samoja ralleja, joita jo Demolition 23 veivasi keikalla tässä samassa paikassa elokuussa 1994.

Vanhana fanina toivoisin jo vaihtelua settilistaan. Peruskaava on ollut liian kauan sama, vaikka uuden albumin kappaleita mukana nyt onkin. Ainakin kaikki Hanoi-biisit voisi pistää kiertoon. Tosin nyt ennenkuulemattomana Monroe-versiona soinut Underwater World oli piristävä poikkeus, vaikkei se Hanoin parhaimmistoon kuulukaan.

Loppupuolella konserttia tulleet ankarat punkkipläjäykset Problem Child ja In The Year '79 eivät varmaan sanoneet 90 prosentille yleisöstä yhtään mitään, mutta ainakin minua ja paria tuttuani niiden mukanaolo lämmitti kovasti. Kappaleet ovat Hanoi Rocksin tuntemattomampaa tuotantoa.

Hienoa, että Michael Monroe on keikalla näin hyvässä vedossa ja musiikillisesti tinkimätön, vaikka settilistaa voisi uusia rankalla kädellä.

Seuraavalla studiolevyllä soisi myös olevan kappaleita, jotka jäävät mieleenkin. Horns And Halos nimittäin on aikamoinen pettymys. Jos nyt jotain saa toivoa.

Settilista Caribialla 6.12. oli seuraavanlainen:

Horns and Halos
Trick of the Wrist
TNT Diet
Eighteen Angels
Ballad of the Lower East Side
'78
Stained Glass Heart
Soul Surrender
Child of the Revolution
Got Blood?
Modern Day Miracle
Underwater World
Motorvatin'
Hammersmith Palais
Malibu Beach Nightmare
Dead, Jail or Rock 'n' Roll
Nothin's Alright
Do Anything You Wanna Do
Saturday Night Special
I Wanna Be Loved/1970
Problem Child
In the Year 79
Love Song
Machine Gun Etiquette