Karjurock 2013

Uudenkaupungin Lokalahdella seitsemättä kertaa järjestetty Karjurock keräsi ennätysyleisön.

Karjurockia on sanottu Suomen parhaaksi maalaisfestariksi. Nimitys onkin oikein osuva. Metsän ja peltojen keskellä harvemmin järjestetään enää nykyään juuri mitään.

Silmämääräisesti arvioituna perjantaina 19. heinäkuuta porukkaa oli paikalla noin viisi tuhatta. Ainakin selvästi enemmän kuin viime vuonna. Esiintyjäkaarti oli sen verran nimekästä, ettei mikään ihme.

Saavuimme paikalle isolla taksilla Kustavista käsin. Illansuussa sekä auto- että ihmisjonot olivat valtaisat. Järjestysmiehillä oli täysi työ saada tohina pysymään kontrollissa.

Logistiikkayhteyksien vähyys onkin Karjurockin suurin puute. Pikkutie maaseudulla asettaa omat rajoituksensa. Karjurock ei ehkä tästä voi enää paljon laajentua. Lähipelloilla olisi kyllä tilaa vaikka miten, mutta liikenneyhteydet muodostavat ongelman. Toisaalta porukkaa oli jo nyt liikaakin omaan viihtyvyyteen nähden. Edellisvuosien leppoisasta tunnelmasta ei ollut paljon jäljellä moisessa ryysiksessä.

Maalaisfestivaalin edullisia pääsylippuhintoja on aina ihmetelty. Perjantain biljetti maksoi ennakossa 30 euroa, portilla 35 euroa. Moni muu festivaali ottaisi siitä helposti vaikka tuplahinnan tai ainakin 50 euroa.

Perjantaina lavalla nähtiin Petri Nygård, Paula Koivuniemi, Cheek, Popeda ja Peer Günt. Telttalavalla soitti nousevia kykyjä Turku Rock Academyn suojista sekä The Grammers, Rockin Suomen mestari vuodelta 2002.

Viime vuoteen nähden oluen hinta oli kallistunut. Fostersin tölkki maksoi 6,50 euroa. Saaristo Openin sikahintoihin on onneksi silti vielä matkaa.

Päälava kyyhötti lähellä vanhaa paikkaansa, mutta jotenkin huonommassa kulmassa kuin viime kerralla. Telttalava olisi yhtä hyvin voinut olla samanlainen kuin aikaisemminkin, siis lava ilman telttaa. Kai siihenkin joku syy oli.

Karjurockiin oli saatu monta tämän hetken kuuminta esiintyjää. Supersuosittu Cheek tuntuu vetoavan pieniin ja hiukan isompiinkin naisiin.

Petri Nygårdin fanit erottaa ainakin ammattikouluviiksistä ja autoista, joista kuuluu jumputus kilometrin päähän kun sellainen ajaa jossain lähiseudulla.

Paula Koivuniemi on kestosuosikki, jonka keikat tuntuvat nykyään kelpaavan hevimiehillekin.

Popeda on suomirockin ikoni, joka ei osoita hyytymisen merkkejä sitten millään.

Peer Güntin kultavuodet olivat 80-luvulla, mutta bändi on yhä relevantti.

Petri Nygårdin huumori-rap pillu- ja kakkajuttuineen vetosi etenkin nuoriin miehiin. Kaverin lavashow oli toki hauska jopa minunkin mielestäni. Keikan alussa hän asteli lavalle muovisen jättivitun läpi. Nygårdin kanssa estradilla heilui tatuoitu mies, joka molotti mikrofoniin lähes yhtä paljon kuin sankari itsekin.

Paula Koivuniemen bändi on uskomattoman kovatasoinen. Toinen kitaristi Tuomas Väinölä tunnetaan hyvänä kepittäjänä, eikä muukaan ryhmä ole mitään eilisen teeren poikia. Rumpali Anssi Nykänen takoo sellaisen perustan, että eipä ihme jos äijällä on töitä enemmän kuin pystyy tekemään.

Paulan setti alkoi Sata kesää tuhat yötä -biisillä. Alunperin italialainen ralli oli hyvä aloitus. Hittejä piisasi läpi koko keikan. Naisten välisestä rakkaudesta kertova Aikuinen nainen on varmaan Koivuniemen tunnetuin kappale. Yllätyksekseni lavalta kuului versiot Sielun veljien Peltirummusta ja Uniklubin Rakkautta ja piikkilankaa -rallista.

Illan toinen räppäri, Cheek, ei laulanut pillusta kuten kollegansa Nygård. Tai jos, niin hän ei ainakaan ilmaissut asiaansa yhtä suoraan.

Vaikea ymmärtää mikä tällaisessa musiikissa vetoaa ihmisiin, mutta kovin suosittu poika tuntuu olevan. Ilmeisesti Vain elämää -televisiosarja on tehnyt tehtävänsä Cheekinkin kanssa ja hullaannuttanut suomalaiset.

Popeda on yleensä takuuvarma livebändi. Ensimmäisen kerran näin heidät melkein 30 vuotta sitten. 80-luvun puolivälin tasolle yhtye ei tietenkään enää pääse millään, mutta viihdyttävänä festaribändinä silloin tällöin nähtynä se on paikallaan.

Avauskappaleena toimi Kädet irti!, joka löytyy bändin kakkoslevyltä Raswaa koneeseen (-80). Yllättävä, mutta hyvä valinta. En ole biisiä aikoihin kuullutkaan. Setissä oli myös Delilah, jonka bändi levytti singlenä 80-luvun alussa. Eipä taida sekään olla setissä aikoihin ollut, en ainakaan en muista kuulleeni.

Jotkut Popedan kappaleet ovat nykykokoonpanon käsittelyssä hieman merkkillisesti sovitettuja, mutta sekin lienee vaan tottumiskysymys.

Popedan jälkeen väki alkoi kaikota festarialueelta. Sääli, sillä teltassa yhdeltä yöllä aloittanut The Grammers oli mielestäni Karjurockin kovin bändi. Vain puoli tuntia soittoaikaa saanut turkulaistunut säkyläläiskokoonpano oli jälleen aivan loistava.

Bändi latasi lyhyeen settiinsä kovimpia biisejään kuten Kerosene, Million, Killer ja Another Lick Another Line. Mielellään olisin kuunnelut paljon pitempäänkin. Varmaan turhauttavaa soittajille itselleenkin kun on juuri päässyt hyvään vauhtiin, pitääkin jo lopettaa.

The Grammersin jälkeen päälavalla aloitti Peer Günt. Näin myöhäinen soittoaika harvemmin palvelee oikein ketään.

Joukko uskollisia jäi kumminkin seuraamaan Güntin rymistelyä. Setissä oli tasaisesti vanhoja klassikkoja ja nykykokoonpanon ralleja. Train Train, Backseat ja I Don't Wanna Be A Rock'n'Roll Star jytisivät Lokalahden yössä kun porukka valui pois festivaalialueelta.

Kiitokset Karjurockin yleismiehenä toimineelle Mark Bertenyille ja The Grammersille. Kyllä Lokalahdelle kannatti lähteä.