Itselleni ei ole ainakaan toistaiseksi tullut kuin ajatustasolla autonvuokraus mieleen. Eipä paljon vähempää huvittaisi ajella erilaisessa liikennekulttuurissa ja pelätä kolaroivansa. Sen kun ilmoittautuu matkatoimiston retkelle ja hyppää bussiin. Siellä voi istua vaikka pikku kankkusessa, eikä myöskään ole pelkoa kärytä ratista.
Maksoimme jo ennen matkaa Lanzaroten aarteet -nimisen retken. Paikan päällä sen nimi oli näköjään muuttunut Lanzaroten jalokiviksi. Retki oli räätälöity lanzarotelaistaiteilija Cesar Manriquen aikaansannosten mukaan.
Manrique syntyi ja eli suurimman osan elämästään Lanzarotella. Hän ikuisti taiteen keinoin lukuisia saaren nähtävyyksiä. Taiteilijalla on kaikesta päätellen ollut kotiseudullaan todella suuri vaikutusvalta. Oikeastaan hänen kädenjälkensä näkyi melkein kaikkialla. 1919-1992 elänyt Manrique ei ollut ainakaan minulle ennestään tuttu, mutta hän teki kyllä aikamoisen vaikutuksen retken aikana.
Pelkkä Lanzaroten yleisilme on pitkälti Manriquen ansiota. Mies oli aikoinaan käynyt Gran Canarian saarella katsomassa matkailubisneksen alkuaikoja ja kauhistunut näkemästään. Siksi Lanzarotella ei ole kuin korkeintaan kolmikerroksisia taloja. Tosin muutama uudempi, "tavallisen" näköinen hotelli näkyi syrjemmällä. Mutta yleisesti ottaen talot olivat kaksikerroksisia ja valkoiseksi maalattuja.
Autoilua vastustanut Manrique kuoli 73-vuotiaana vuonna 1992 autokolarissa kotinsa lähellä.
Lanzaroten tärkeimmät nähtävyydet kuten kaktuspuisto Jardin de Cactus, laavaluola Jameos del Agua ja pohjoiskärjen näköalapaikka Mirador de Rio ovat Manriquen suunnittelemia. Kierros päättyi Foundacion de Cesar Manriqueen, joka oli aikoinaan taiteilijan kotitalo ja nyt museona.
Päivän ensimmäinen etappi oli kaktuspuisto. Vaikken mikään varsinainen kaktusfani olekaan, niin eipä voi muuta kuin kehua puiston sommittelua ja erikoisen näköisiä kasveja.
Seuraavana vuorossa oli laavaluola Jameos del Agua. Luolan järvessä elää pieniä valkoisia albiinorapuja. Niiden kuvaaminen oli ainakin minun kamerallani vaikeaa, joten yhtään kunnon fotoa en niistä saanut. Pohjassa näkyvät valkoiset täplät ovat juuri näitä rapuja.
Luolassa oli kuvaamisen kannalta haastava valo. Paikka oli muuten hämärä, mutta katosta ja sisäänkäynneistä tullut kirkas auringonvalo olisi vaatinut jonkun järeämmän kuvausvehkeen.
Seuraavaksi bussi huristi Aloe Vera -maatilalle. Minulle Aloe Vera ei ollut kuin nimenä tuttu. Jonkinlaiseksi voiteeksi sen tulkitsin, mutten ole koskaan kiinnittänyt tarkempaa huomiota koko sanapariin. Nyt siitäkin sitten tietää aikalailla enemmän.
Farmin pelloilla kasvoi Aloe Veraa. Lanzaroten ilmasto ja maaperä on sen viljelylle suotuisa. Itse kasvi näytti kaktuksen ja ananaksen hybridiltä. Kun maistiaisten aika koitti, päätin minäkin uskaltaa ottaa palasen. Se maistui kananmunan keltuaiselta.
Aloe Vera kuulemma auttaa joka vaivaan. Sitä voi hieroa iholle, syödä, juoda tai tehdä ihan mitä vaan. Kaikki vaivat parantuvat tuossa tuokiossa ja kehosta tulee kuin uusi.
Esitelmän pitänyt nainen oli omien sanojensa mukaan 65-vuotias, vaikka näytti kolmisenkymmentä vuotta nuoremmalta. Hän oli käyttänyt tätä ihmekasvia varmasti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, koska ei ollut tuon pahemmin päässyt rupsahtamaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti