Saints & Sinners Bar Toimistossa

Turkulainen Saints & Sinners on parilla näkemälläni keikalla osoittautunut erinomaiseksi orkesteriksi. Bändi toimii myös nelihenkisenä kokoonpanona, mutta tekee pääosin keikkoja kahden kitaristin ja laulajan voimalla. Yhtyeen valopilkku on energinen laulaja Riina, jonka ääni on aivan mahtava.

Saints & Sinners -nimi tuo mieleen vahvoja Whitesnake -assosiaatioita. Kovin kauas ei omena puusta putoakaan, sillä bändi heittää 80-luvun hard- ja heavyrock -covereita.

Saints & Sinners viime uudenvuodenaattona Wanhassa Rahtilaivassa Turussa.


Turun Kaskenmäessä sijaitseva Bar toimisto tunnettiin ennen vanhaan nimellä Pub 12 eli Tusina. Se oli jossain vaiheessa kantapaikkani. Sitä se oli myös 2000-luvun alkupuolella, kun samassa kiinteistössä toimi Suomirock Bar. Pari vuotta sitten nimi vaihtui Bar Toimistoksi, joka ei kovin edustavalta kuulosta.

Bar Toimisto ei ole keikkatarkoitukseen järin häävi. Olen nähnyt siellä Suomirockbaarin aikoina ainakin Juliet Jonesin joskus 2003. S&S-kitaristien edellinen kokoonpano Prisoners In Paradise soitteli usein siellä. Onpa samoilla lauteilla ollut jopa Matti Nykänenkin. Pitkulaisen mallinen pubi asettaa omat rajoituksena.

Ainakin tällainen pienimuotoinen tapahtuma kuin Saints & Sinnersin keikka, on omiaan tähän baariin. Tosin S&S:n vetovoimaa ei pidä vähätellä - perjantaina 25. marraskuuta paikalla oli roppakaupalla yhtyeen faneja. Enkä lainkaan ihmettele, että Saints & Sinnersillä on faneja. Laulaja Riina on sen verran vetovoimainen, että olisi suorastaan ihme, jollei niitä olisi.

Riina


Saints & Sinners soitti pari settiä, joissa kuultiin 80-luvun klassikkobiisejä tyyliin Scorpions, Joan Jett, Lita Ford, Bon Jovi, Deep Purple, Europe ja Skid Row. Vaikka mainitut yhtyeet ja heidän kovimmat hittinsä saattavat kuulostaa ainakin varttuneemman kuluttajan korvaan kliseisiltä, saa bändi niihin tuorettakin näkemystä.

Saints & Sinnersin soundi oli muhkea. Paikoin kuulosti siltä, kuin mukana olisi ollut basistikin. Akustista kitaraa soittava Pasi ja sähkökitaristi Mika osaavat hommansa. S&S:n valopilkku on kuitenkin Riina, jonka ääni sopii biisiin kuin biisiin.

Saints & Sinnersillä on ollut hyvin keikkoja muuallakin kuin Turussa, aina Porista Porvooseen. Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kotikrouviin tai vähän kauemmaskin tulevat.

Yön Kiitos ja kunnia HK Areenalla

Lauantaina 26. marraskuuta Turun HK Areenalla esiintyi Yö. Porilaislähtöinen orkesteri juhlistaa 30-vuotista taivaltaan konserttikiertueella, joka kattaa isoja halleja ympäri Suomenmaan. Kiertueen nimi on Kiitos ja kunnia.

Kuusimiehiseksi kasvanut Yö esiintyi Turussa lisäjäsenillä vahvistettuna. Taustalaulajina toimivat omillaankin megasuosittu iskelmälaulaja Suvi Teräsniska sekä minulle aikaisemmin tuntemattomat Annika Eklund ja Miina Mikkonen. Yöhön sen alkutaipaleella 80-luvulla kuulunut Jussi Hakulinen oli hänkin mukana.

Turun konsertissa oli yleisöä laulaja Olli Lindholmin välispiikin mukaan viisi tuhatta. Aikamoinen määrä. Liput maksoivat 34 euroa.

Krääsämyyntiä.

Heti hallin pihalla törmäsin kustavilaisiin tuttuihini. Joukkio oli pikkubussilla liikkeellä pikkujoulua viettämässä. Myöhemmin bongasin heidät yläkatsomosta käsin vip-alueella, joka oli jäälle aidattu erillinen lohko. Vip-liput maksoivat 135 euroa. Se sisälsi ainakin sisäänpääsyn ja ruokailun. Juomien määrästä en tiedä, mutta luulisi tuohion hintaan saavan muutakin kuin pari joulukinkun siivua.

Hyvin tärkeät ihmiset (VIP) ruokailevat.

Yleisön ikärakenne oli melko iäkästä. Väittäisin, että konsertin keski-ikä oli ainakin 50 vuotta, ellei jopa enemmän. Tunsin itseni nuoreksi tuossa joukossa. Samalla tajusin, että se Yö, jonka näin ensimmäisen kerran keikalla syksyllä 1984 Kalannin Urheilutalolla, on enää muisto vain. Nykyinen Yö on iskelmäorkesteri, josta tykkäävät katsomossa kohteliaasti taputtaneet vanhat mummotkin.

Näkemistäni lukuisista Yö-keikoista bändi oli rankimmillaan kesällä 1999 Tammerfestissa Tampereella. Tulliklubilla soittanut yhtye luukutti niin rajusti, että musiikin saattoi luokitella jopa heviksi tai ainakin hard rockiksi. Kitaristit Markku Petander ja Jani Viitanen vinguttivat keppejään niin perkeleesti, että Yön muutenkin raskain kappale Lasisilmä sai vielä kovemman käsittelyn. Bändi kuulosti lähes Judas Priestiltä, niin hullulta kuin se nyt voikaan tuntua!

Melko pian tuon jälkeen, uuden vuosituhannen alkuvuosina, Olli Lindholm hajoitti yhtyeen ja uusi kokoonpano alkoi tehdä entistä kevyempää ja iskelmällisempää musiikkia. Sillä tiellä Yö on yhä. Suositumpana kuin koskaan.

HK Areenalla Lasisilmä kuultiin hittipotpurissa, jonka lauloivat vierailevat naistähdet. Se, ja muut samassa rytäkässä tulleet kappaleet, oli sovitettu iskelmäksi. Paikoin tyttöjen kiekumisesta tuli mieleen 90-luvulla vaikuttanut kommunistibändi Ultra Bra.

Yö-päällikkö Olli Lindholmin ääni on nähnyt parempiakin aikoja. Pelkästään miehen puhe välispiikkien aikana kuulosti tuskalliselta. Lindholmin tauot herättivät kummastusta useammassakin paikallaolijassa. Mies poistui lavan taakse tuon tuosta, jolloin mikrofoniin ääntelivät naisvieraat kukin vuorollaan, basisti Jukka "Jay C. Blade" Lewis ja Jussi Hakulinen. Näistä Hakulisen osuudet, laskujeni mukaan kuusi biisiä, toimivat parhaiten.

Jukka Lewiksen laulamat tyhjänpäiväiset puoli-iskelmät olisi voinut jättää setistä pois. Tuleekin mieleen, kuinka hänen kaltainen hevimies edes kehtaa esittää moisia itkuvirsiä. Yön klassikkobiisien kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, joten tarjolle jää vain Lindholmin paikkaamisen mahdollisuus.

Vaihteeksi Olli Lindholm laulamassa.

Soiton puolesta Yön kaverit ovat ammattilaisia. Entinen Nuket- ja Michael Monroe -kitaristi Daffy Terävä osaa käsitellä kuusikielistään miehen ottein, vaikka Yön nykylinja sitä pahasti rajoittaakin. Jukka Lewis on ammattilainen basson varressa ja entistä Horsepower -rumpali Ari Toikan työskentelyä oli suorastaan ilo seurata. Pianon takana istunut Mikko Kangosjärvi jäi hiukan statistiksi, enkä nähnyt vilaustakaan Jari Latomaasta, jonka piti esitteen mukaan soittaa koskettimia, akustista kitaraa ja vielä taustalaulaakin.

HK Areena oli oikea valinta Yön keikkapaikaksi. Kylpylähotelli Caribian muuten oiva sali ei olisi millään riittänyt tällaiselle yleisömäärälle. Luullakseni yleisö suurimmaksi osaksi sai sitä mitä hakikin, vaikka biisilistassa olisi ainakin minun mielestäni ollut rutkasti korjattavaa.

Eppu Normaalin Mutala

Suomirokin ikonilta Eppu Normaalilta ilmestyi kuluneella viikolla uusi levy, Mutala. Kyseinen julkaisu ilmestyi sekä tupla-cd:nä että kolmoisvinyyliinä, musiikin ollessa uudelleen lämmitettyä tavaraa. Bändi on nimittäin vääntänyt vanhoja rallejaan akustiseen muotoon.

Mutala ei ole mikään hittikimara, vaan sillä on harvinaisiakin biisejä, joita suuri yleisö ei tunne. Tällainen on esimerkiksi 1978 ilmestyneeltä debyyttilevy Aknepopilta alunperin löytyvä Teen sinusta muusia.

Youtubesta löytyvät kolme Mutala -musiikkivideota osoittavat, että bändi toimii näilläkin sovituksilla hienosti. Teen sinusta muusia -biisin lisäksi kuvalliseen muotoon ovat päässeet myös Puhtoinen lähiöni ja Lainelautaileva lehmämaha rock'n'roll.

Mutala taitaa tämän perusteella päätyä ostoslistalleni.

Oma suhteeni Eppu Normaaliin on jo vanha. Viime keväänä kannoin korteni kekoon Imperiumi.net -sivuston Messulaudan Eppu-keskustelussa.

"Olin 30 vuotta sitten kova Eppu-fani. Ensimmäinen kuulemani levy oli Akun tehdas. Se on kestänyt aikaa hyvin ja toimii vieläkin. Samoin Maximum Jee&Jee ja Aknepop (joka tosin on monilta osin omaan aikaansa sidottu, mutta kumminkin). Elävänä Euroopassa on parhaimpia suomalaisia livelevyjä. Paljon parjattua Coctail Bariakin kuuntelin aikoinaan into piukassa, muistan kertosäkeet vieläkin hyvin, vaikken muista koska olisin viimeksi levyn kuullut. Tie vie sen sijaan oli kaamea pettymys, ostin levyn tuoreeltaan kesällä 1982. Pop pop pop oli ja on hyvä kokoelmalevy.

Sitten tulikin hevirokki kuvioihin ja Eput jäivät taustalle. Olen kumminkin seurannut bändiä läpi vuosien ja em. levyjen jälkeen hyllystä löytyvät ainakin Rupisia riimejä karmeita tarinoita, Kahdeksas ihme ja Imperiumin vastaisku. Kumman haukuttu levy sekin, vaikka sisältää erinomaisia biisejä paljon.

Livenä näin Eput ensimmäisen kerran vasta 1987 Laitilan Munamarkkinoilla. Bändi soitti isossa sirkusteltassa. Kaveri huusi eturivistä Ruba -biisiä joka välissä, jolloin bändi antoi periksi ja soitti tuon muutoin settiin kuulumattoman kappaleen. "Tämä on omistettu Mister Munamarkkinalle, joka on tuossa eturivissä", Martti Syrjä spiikkasi.

Viime kesänä näin Eput Karjurockissa Lokalahdella. Keikka oli erinomainen, yksi viime vuoden parhaita näkemiäni keikkoja, ellei jopa paras. Siitä heräsikin jonkunlainen uusi innostus yhtyettä kohtaan."

Sellaisia mietteitä viime huhtikuussa. Eipä tuohon ole juuri mitään lisättävää tai poistettavaa.

Tuomas Holopainen aamutelevisiossa

Yle Ykkösen aamutelevisiossa oli tänään vieraana Nightwishin kosketinsoittaja ja pääjehu Tuomas Holopainen. En ehtinyt nähdä lähetystä aivan alusta asti, mutta vajaat kymmenen minuuttia kuitenkin.

"Tuomas Lauri Johannes Holopainen (s. 25. joulukuuta 1976 Kitee) on suomalainen muusikko ja musiikkituottaja, joka on tullut tunnetuksi erityisesti Nightwish-yhtyeen kosketinsoittajana, johtohahmona sekä pääasiallisena säveltäjänä ja sanoittajana." (Wikipedia)

Holopainen itsestään positiivisen vaikutelman antava kaveri, joka puhuu rauhallisesti ja vastaa pokkana mitä tyhmempiin kysymyksiin, joita toimittajat saattavat keksiä. Tällä kertaa sitä ongelmaa ei ollut.

Haastattelijana oli Annika Damström, joka käsitykseni mukaan on itsekin ainakin jonkin sortin musiikkidiggari. Näin nimittäin hänet viime kesänä Tampereella Judas Priestin keikalla. Annikalla oli jalassaan leopardikuvioiset legginsit ja niin kovin trendikkäät gladiaattorikengät. Damström onkin yksi hyvä syy katsoa Ylen aamulähetyksiä. Jostain kumman syystä valitsen mielummin hänet kuin MTV3:n aamuankkuri Lauri Karhuvaaran. Tiedän, etten ole ainoa.

Olen kuunnellut Nigtwishia alusta asti eli jostain 1997 lähtien. Kiinnostus oli yhdessä välissä oikein suurta, mutta se on lopahtanut viimeisen viiden vuoden aikana lähes olemattomiin. Se ei johdu laulaja Tarja Turusen erottamisesta, eikä ruotsitar Anette Olzonin valinnasta hänen paikalleen, vaan yleisestä kyllästymisestä koko bändiin.

Nightwish kärsii suuruudehullua tautia, mikä voi vielä koitua sen kohtaloksi. Jo 2004 ilmestynyt Once oli kalliilla hinnalla tehty levy, josta Dark Passion Play meni vielä pitemmälle. Uutta, pian ilmestyvää Imageraniumia en ole innokas edes kuulemaan. Nightwish on täysin mennettänyt rokkibändin idean, joka mielestäni on se, ettei studiossa hiota kuukausi tolkulla joka saakelin yksityiskohtaa ja vietetä siellä noin vuotta. Spontaanius ja tuoreus puuttuu tällöin täysin. Kun levy on tehty pro-toolsilla pienistä palasista kooten, ei siinä mielestäni ole enää oikein järjen hiventäkään.

Olzonin valinta Turusen tilalle paransi Nightwishin meininkiä. Bändin suurhankkeet, joihin kuuluu yhdessä uuden levyn kanssa tuleva elokuva, vievät sen joko tähtiin tai maan alle. Toki toivon menestystä, mutta Holopaisenkin olisi hyvä muistaa, ettei rokin tekemiseen tarvita miljoonia euroja ja satapäisiä juosiorkestereita. Nighwish on kumminkin lähtenyt leirinuotiopohjalta.

Nightwishin paras levy taitaa yhä olla 1998 ilmestynyt kakkoslevy Oceanborn. Power metallia sisältävä kiekko on Holopaisen 90-luvun taideteos. Sitä seurannut Wishmaster on jo hieman isommalla budjetilla tehty levy, jossa on nyky-Nightwishin piirteitä havaittavissa.

Wishmasterin ilmestyessä keväällä 2000 haastattelin helsinkiläisessä kapakassa Turusta ja Holopaista Sue-lehteen. Molemmat olivat erittäin kohteliaita ja ystävällisiä. Eivätpä he vielä voineet aavistaakaan, mitä tulevaisuus ja suursuosio tuovat tullessaan. Tapahtuman jälkeen näin heitä parin vuoden ajan sattumalta silloin tällöin. Molemmat muistivat aina hymyillä ja tervehtiä.

Pidän Tuomas Hopaista yhtenä Suomen parhaimpana säveltäjänä. Tästä esimerkkinä Sleeping Sun, joka on todella komea kappale. Biisistä on tehty 90-luvun lopulla alkuperäinen versio, mutta tämä 2005 julkaistu toimii ainakin videonsa puolesta paremmin.

Pasi Raappana Airistolla

Yksi suomalaisen rockin kummallisuuksista on turkulainen Pasi & Mysiini ja sitä seurannut Pasin Liiga. Näiden takana oli laulajakitaristi Pasi Raappana, jonka omalaatuinen ääni ja merkillinen tapa laulaa ei ehtinyt aueta suurelle yleisölle. Raappana kuoli kymmenisen vuotta sitten.

Baareissa viihtynyt ja boheemielämää viettänyt Raappana ehti 1980-luvun alkuvuosista lähtien levyttää muutaman lp-levyn ja lukuisia singlejä. Mies oli jossain välissä porvarillisissa hommissakin ainakin Turun Sanomien kirjapainossa, josta muutamat tuttavani hänet hyvin muistavat.

Keikalla taisin nähdä Pasin Liigan ainoastaan kolme kertaa. Mieleen jäivät saksankieliset välispiikit, kuten "danke schön" jokaisen kappaleen lopuksi. Tietääkseni Pasi ei eri kokoonpanojensa kanssa keikkaillut juurikaan ympäri Suomea, ellei sitten ihan 80-luvun alussa. Muuten mies bändeineen jäi paikalliseksi ihmeeksi.

Vaikka Pasi Raappanan musiikki oli alusta asti marginaalitavaraa, olisi hänen mahdollisesti tunnetuin biisinsä Tiukkaa penalii ainakin voinut soida laajemmaltikin radioaalloilla ja kotisoittimissa.

Hiljattain Youtubeen ilmestyi Airisto -niminen kappale, johon on aikoinaan tehty oikein musiikkivideokin. Ruissalon Kansapuistossa kuvattu pätkä on hyvä ajankuva vuodesta 1990.

Mikä lie videon syntytarina? Onko Turun kaupungilla ollut tarkoitus käyttää sitä matkailumainoksena? Rappana ei kumminkaan varsinaisesti ollut kovin hohdokas kaupunkimannekiini.

Onko sen takana Pasin tuttavat tai peräti fanit, jotka halusivat tehdä miehelle musiikkivideon? Tytöt rannalla vaikuttavat ainakin varta vasten mukaan pyydetyiltä, eivätkä tyypillisiltä Pasi-faneilta, joita saattaa vielä nykyäänkin löytää esimerkiksi turkulaisbaari Tinatuopista.

Alkusyksyistä Naantalia

"Naantali (ruots. Nådendal) on kaupunki Suomessa. Se sijaitsee Varsinais-Suomen maakunnassa. Kunnassa asuu 18 889 ihmistä ja sen pinta-ala on 688,01 km², josta 4,07 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 60,64 asukasta/km².
Naantalissa sijaitsee tasavallan presidentin kesäasunto Kultaranta. Kaupungin asukkaista suomenkielisiä on 97,6 % ja ruotsinkielisiä 1,7 %.
Merimasku, Rymättylä ja Velkua liittyivät osaksi Naantalia vuoden 2009 alussa. Kaupungin nimi ja vaakuna säilyivät ennallaan, ja asukasluvuksi tuli vajaat 20 000." (Wikipedia)

Suomen kesäkaupunkien ykköskastiin kuuluva Naantali on kaunis paikka muinakin vuodenaikoina. Eräänä syyskuisena lauantaina siellä oli rauhallista. Kesän hulinat olivat enää muisto vain.

Naantali on takuuvarma paikka saada hyviä valokuvia. Tai katsojathan sen päättävät mikä on hyvä ja mikä ei. Tässä muutamia otoksia syyskuisesta Naantalista.

Turku TV:n Luonto Plus

Turun paikallistelevisiokanava Turku TV:llä on jo vuosia pyörinyt Luonto Plus -ohjelma. Nimensä mukaisesti sen sisältö käsittelee luontoa - eläimiä ja kasveja. Ohjelman kuvauspaikat löytyvät Turusta ja lähiseudulta. Mietoinen taitaa olla kaukaisin paikka, jossa muistan tekijätiimin olleen.

Asiantuntijana ohjelmassa on Turun yliopiston eläinmuseon konservaattori Ari Karhilahti. Hänellä ei helpolla mene sormi suuhun, vaikka eteen tulisi millainen ötökkä tai kasvi tahansa. Karhilahdella näyttää olevan tuntumaa kaikkiin eläimiin ja kasveihin, joita näillä levysasteilla esiintyy. Mies on uskomaton tietolähde.

Toimittaja Ann-Mari Rannikon ja Karhilahden lounaismurteilla käytyä jutustelua on mukava seurata. Ohjelmaa ei ole liian teoreettinen tai vakava. Huumorintajuisten tekijöidensä ansiosta vartin mittainen lähetys tuntuu liian lyhyeltä.

En tiedä onko Luonto Plussaa tarjottu isoille tv-kanaville. TV2 esittää vähän vastaavantyyppisiä ohjelmia tai ainakin inserttejä useinkin. Tosin ei aivan näin hyvää ja mielenkiintoista. Tällaiselle luulisi olevan kysyntää laajemminkin.

Ari Karhilahti

Luonto Plus Turku TV:llä perjantaisin.

Black Sabbath 11/11/11

Viime viikon perjantaina Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano piti lehdistötilaisuuden Los Angelesissa. Joukkio ilmoitti, että luvassa on kiertue ja uusi levy ensi vuoden puolella.

Kaikkien aikojen legendaarisimpiin hevibändeihin kuuluva Black Sabbath soitti alkuperäiskokoonpanossaan vuosina 1968-1979, jonka jälkeen laulaja Ozzy Osbourne sai kenkää. Hän on laulanut Sabbathissa sen jälkeen 90-luvun lopulla, jolloin bändi kiersi vanhalla ryhmällä sen minkä pystyi. Rumpali Bill Wardin korvasi tuota pikaa Vinny Appice.

Bändiä on luotsannut kaikki vuodet kitaristi Tony Iommi. Basisti Geezer Butler on ollut remmissä mukana aina silloin tällöin. Kaiken kaikkiaan Black Sabbathissa on soittanut noin 35 eri muusikkoa. Se on varmaankin yllätys niille, jotka luulevat kokoonpanon olevan yhtä kuin Osbourne-Iommi-Butler-Ward. Pelkästään laulajia bändissä on ollut kymmenkunta, heidän joukossaan Ronnie James Dio, Ian Gillan (Deep Purple), Rob Halford (Judas Priest) ja Glenn Hughes (Deep Purple).

Alkuperäisbändin kiertue ja levy on nostattaneet faneissa suuria tunteita. Homma pitääkin tehdä nyt tai ei koskaan. Äijät alkavat olla sen verran vanhoja, ettei ainakaan kiertue onnistu enää myöhemmin. 1940-luvun lopulla syntyneet britit ovat päälläsiin puolin vetreässä kunnossa, mutta ainakin rumpali Bill Wardin tila voi olla mitä vain. Miehen historia on surullista taistelua päihteiden kanssa, eikä hän ole koskaan päässyt kunnolla jaloilleen erottuaan Sabbathista ensimmäisen kerran vuonna -80. Ozzy sen sijaan on veträssä kunnossa, kuten Ruisrockin 2010- ja Sauna Open Airin 2011 -keikat todistivat.

Olen nähnyt Sabbathin keikalla kolme kertaa. Provissirock 1994 on näistä fiilikseltään paras. Bändi kiersi tulloin Cross Purposes -levyn tiimoilta. Laulajana oli Tony Martin. Setti oli kattava läpileikkaus niin Ozzyn kuin Dion kaudenkin Sabbathista lisättynä Martinin aikaisilla biiseillä.

Provinssirockissa 1998 laulajana oli Ozzy. Rumpalina piti olla Ward, mutta tiedotteen mukaan hän oli sairastunut. Huhuttiin sydänkohtauksestakin. Korvaavana paukuttajana oli Vinny Appice.

Sweden Rockissa 2007 esiintyi Heaven And Hellin, joka oli Ronnie James Dion tähdittämä Sabbath-kokoonpano. Nimi tuli Sabbathin vuonna -80 ilmestyneestä samannimisestä levystä. Nimivalinta oli tuollainen siksi, "ettei sitä sekoitettaisi Ozzy Osbournen aikaiseen Black Sabbathiin". Kuulostaa kovin teennäiseltä ottaen huomioon, että bändi on vuosien varrella ollut Sabbath -nimellä vaikka minkälaisissä kokoonpanoissa.

Mikäs sen hienompaa jos Ruisrock saisi Sabbathin esiintyjälistalleen ensi kesäksi. Toinen hyvä vaihtoehto olisi Sauna Open Air. Todennäköisesti bändiä havittelee noiden lisäksi ainakin Provinssirock. Sisähallikeikalle tuskin menisin.

Black Sabbathin 70-luvun tuotannosta koottu Greatest Hits ja Ozzy Osbournen Sabbath -ralleista koostuva livelevy Speak Of The Devil olivat ensimmäisten hevilevyjeni joukossa 12-vuotiaana. Uutta levyä en odota, mutta keikalla haluaisin Sabbathin vielä nähdä. Alkuperäiskokoonpanossa.

Nuoret sankarit 70-luvun alussa.

Kolmen kappaleen mittainen comeback Live Aidissa 1985.

Jälleennäkemisen riemua 2011.

Ari Väntäsen Michael Monroe -kirja

Turkulainen toimittaja Ari Väntänen debytoi kirjailijana kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Hanoi Rocks -historiikilla All Those Wasted Years. Tuolloin myös syntyi ajatus kirjoittaa opus Hanoi Rocksin laulajasta Michael Monroesta. Monroen sooloura kun ei ollut yhtä hyvin tiedossa kuin hänen Hanoi-vaiheensa.

Tilasin kirjani helsinkiläisestä AdLibriksestä. Se on osoittautunut mallikkaaksi postimyyntifirmaksi, joka ei velota lähetyksistään edes postimaksuja. AdLibriksessa Monroe-kirja on kaiken lisäksi vajaan kympin halvempi kuin vaikkapa eräässä turkulaistavaratalossa. Kirjan alkusivulla on Monroen hopeatussilla sutaisema nimirjoitus.

Ensimmäisen Michael Monroe -nimikirjoitukseni sain vuonna 1982. Tuolloin kirjoitin Hanoi Rocksin fan clubiin kirjeen. Palautteena tuli postikortti, jossa oli joka jätkän nimmarit.

Michael Monroe tuli elämääni kuitenkin jo sitä ennen. Ensikosketukseni bändiin tapahtui hiihtolomalla 1981, jolloin televisiosta tuli Rockilta -niminen ohjelma. Siinä esiintyi Hanoi Rocksin lisäksi muun muassa Bluesounds ja Hurriganes.

Jouluna 1981 sain isältäni lahjaksi Hanoi Rocksin ensimmäisen lp-levyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes. Se oli menoa, joka ei ole laantunut vieläkään. Pidän nimittäin Hanoi Rocksia kaikkien aikojen parhaimpana bändinä.

Muistan yhä Bangkok Shocksin A-puolen ensimmäisen raidan Tragedyn alkurahinat silloisesta levysoittimestani ja soundin, joka levystä lähti. Nyt 30 vuotta myöhemmin pystyn keskittymällä saamaan sen saman fiiliksen, vaikka olen kuullut Tragedyn noin tuhat kertaa.

Väntänen kävi läpi Hanoi Rocksin vaiheet All Those Wasted Years -kirjassa, mutta luonnollisesti niitä kerrataan tässäkin teoksessa. Toistamisen maun hän onnistuu välttämään. Kirjan loppupuolella Väntänen kertoo uudelleen kootun 2000-luvun Hanoi Rocksin vaiheet. 500-sivuiseen ja tiiliskiven kokoiseen kirjaan mahtuu kyllä tekstiä.

Jos kovalle Hanoi-fanille Väntäsen edellinen kirja oli jokseenkin tuttua kauraa, löytyy MM-kirjasta niin paljon uutta informaatiota, että kirjaa ei malta päästää käsistään ennen kuin sen on lukenut loppuun. Vaikka olen seurannut tiiviisti Monroen uraa, on esimerkiksi hänen persaukisena kituuttelu Kiikalan korvessa karua kertomaa.

Väntänen on selvästi kirjoittanut kirjansa Monroen valvovan silmän alla ja häntä kunnioittaen. Tiedän toisenlaisiakin versioita joistakin kirjassa mainituista asioista. Kuten vaikka Monroen ja hänen nykyisen vaimonsa suhteen alkuajoista. Hanoi Rocksin Twelve Shots On The Rocks -levyn kappaleen Watch This syntyhistorian kertoi eräs Monroen entinen soittokumppani erilailla kuin päähenkilö itse. Monroen bändin kitaristin Gingerin viime kesäisen eron kerrotaan olevan lähinnä perhesyistä johtuvaa, eikä bändin managerin osuudella asiaan mässäillä. 

Michael Monroe -kirjassa on mainittu monia keikkoja, joita olen ollut katsomassa.

Monroe Turun Citymusiikissa nimmarikeikalla toukokuussa 1987. Ei siis 1988, kuten kirjan kuvatekstissä lukee.

Monroen Provinssirockissa 1996.

Alkusysäys uuden Hanoi Rocksin synnylle Crystal Extacyn keikalla Club Feenixissä Turussa helmikuussa 2001.

Hanoi Revisited Ruisrockissa 2001.

Hanoi Rocks Turun Caribiassa uudenvuodenaattona 2003.

Kun Michael Monroe kävi soolobändinsä kanssa veirailemassa Jyrki -televisio-ohjelmassa toukokuussa 2000, olin siellä kameraharjoittelijana.

Tutustuin Ari Väntäseen Ruisrockissa 2000. Uskomatonta, mutta se tapahtui Michael Monroen keikan aikana!

Toivottavasti kirja käännetään englanniksi. Ulkomaisilla rokkikukoilla, joihin Michael Monroe on paljon vaikuttanut, olisi rutkasti opittavaa tästä sitkeästä suomalaisesta, joka menee vaikka läpi harmaan kiven. Michael Monroe on nyt uransa huipulla.

Marraskuuta Ruissalon Kansanpuistossa

Kuten pari blogikirjoitusta takaperin totesin, oli viikolla 45 parina päivänä hieno ilma. Se on ollut harvinaista tänä syksynä. Poutapäiviä ei ole kovin montaa ollut. Talviaikaan siirtyminen toi tullessaan myös sen, että pimeää tulee jo neljän-viiden aikoihin iltapäivällä. Kun siihen vielä lisätään harmaa tihkusade, ei ulkoilu liioin mieltä ylennä.

"Ruissalon Kansanpuisto on Turun Ruissalossa sijaitseva puisto. Turussa siitä käytetään myös pelkästään nimeä Kansanpuisto, mutta kansanpuistoja on Suomessa myös muualla. Puiston pinta-ala on 4,7 hehtaaria." (Wikipedia)

Ruissalon Kansapuistossa ja sen läheisyydessä oli tällaisia näkymiä keskiviikkona 9. marraskuuta. Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niitä.

Aikansa parasta sketsiviidettä

80-luvun puolivälissä Spede Show oli allekirjoittaneelle parasta televisioviihdettä. Nauhoitin ohjelmia vhs-kaseteille ja osasin suurin piirtein kaikki sketsit ulkoa. Ohjelma pyöri ruudussa vuosina 1984-1987. Sittemmin olen ostanut tuon aikakauden Spede Showt dvd:nä. Spede Showta tehtiin myös 1960- ja 70-luvuilla, mutta niihin en ole juurikaan perehtynyt.

Vaikka Spede Pasasta (1930-2001) pidetäänkin nykyään, kuten jo silloinkin, jonkunlaisena tv-viihteen liukuhihnamiehenä ja helppoheikkinä, ovat monet hänen sketseistään suorastaan nerokkaita. Monille tutuilleni Speden huumori oli muka liian junttimaista. Oli hienompaa tykätä Veli puolikuusta, Tabusta ja Lapinlahden lintujen sarjoista. Minulle Spede oli ja on yhä alansa ykkönen.

Youtubessa surffaillessa osui silmiin Spede Shown sketsi vuodelta 1985. Tuolloin maassamme elettiin suomettumisen aikaa ja poliitikkojen ryssänpelko oli jumalaton. Valitettavasti tuo pitää osin paikkansa vielä tänäkin päivänä.

Spede Showstä jäi elämään monta hahmoa. Tunnetuimpia lienee Nasse-setä, jota en itse voinut koskaan sietää. En ole jaksanut perehtyä hänen toilailuihinsa vieläkään. Sama pätee Auvoon ja Kultsiin, jotka saivat jopa oman elokuvan.

Naisen logiikka -sketsit ovat varmasti yksi Spede Shown mieleenpainuvimmista klipeistä. Tarinan mukaan Spede olisi kirjoittanut ne suoraan elävästä elämästä, salarakkaastaan Riitta Väisäsestä, jonka suusta pulpahteli sitä sun tätä.

Spede Showssa ei yleensä ollut kuin muutama näyttelijä. Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen, Spede itse ja naisrooleja varten Hannele Lauri.

Spede Show oli tulvillaan hauskoja sketsejä. Ehkä kaikkien aikojen suosikkini on "Jääkaapinmyyjät".

Spede Show perinnettä jatkoi 80-luvun lopulla Vesku Show. Osin samoilla näyttelijöillä pyörinyt ohjelma ei aivan yltänyt samaan kuin edeltäjänsä, mutta erittäin suositeltavaa viihdettä se silti on. Myös ulkaistu dvd:nä.

Littoistenjärvellä

"Littoistenjärvi on järvi Littoisten kylässä Kaarinan ja Liedon kuntien rajalla. Järvi on pinta-alaltaan 147,5 hehtaaria. Littoistenjärven keskisyvyys on noin kaksi metriä ja se on enimmillään kolme metriä syvä. Rantaviivaa järvellä on noin kuusi kilometriä. Vettä altaassa on noin 3 250 000 kuutiometriä. Järvessä on kaksi pientä saarta ja luoto.
Littoistenjärven rannat ovat Kaarinan puolella asemakaavoitettua pientaloaluetta, kun Liedon puolella on metsäistä. Moottoriliikenne järvellä on kielletty kaikkina vuodenaikoina." (Wikipedia)

Viikolla 45 on tähän mennessä ollut pari aurinkoista päivää. Lähdin käymään Littoistenjärvellä, jos vaikka kameran muistikortille taltioituisi syksyisiä luontokuvia. Keli oli todella upea ja järvi rasvatyyni. Taisin ottaa parhaimmat luontokuvani koko syksynä.

Littoinen ei ole allekirjoittaneelle kovinkaan tuttua seutua. Vasta hiljattain kuulin, ettei se se olekaan pelkästään Kaarinaan kuuluva alue, vaan jakaantuu myös Turkuun ja Lietoon.

Ensikosketukseni Littoistenjärveen tapahtui kolme vuotta sitten syyskuussa, jolloin Littoisten lavalla oli Kirsi ja Nikki Jääsalmen häät. Vanha tanssilava sijaitsee melkein järven rannalla, ison hiekkarannan vieressä. Se on aikoinaan ollut aktiivisessa käytössä, mutta nykyään taitaa tansseja olla vain muutaman kerran kesässä.

Ennen vanhaan Littoisten lavalla on esiintynyt kaikki merkittävät bändit ja artistit Hanoi Rockista Olavi Virtaan. Turkulainen mediavaikuttaja Jari Nikkola oli joskus muinoin sitä mieltä, että 80-luvun alussa Littoisissa soittanut Hanoi Rocks oli paras hänen koskaan näkemistään keikoista.

Rockbändien osalta tanssilavakulttuuri on melkein täysin nuivettunut sitten 80-luvun. Vehmassalmen lavalla Vehmaalla perinne on elvyytetty uuteen kukoistukseensa viime vuosina. Tosin sielläkään ei bändi-iltoja ole kuin kolme kesässä, mutta onpa kumminkin. Lähellä oli, etten viime heinäkuussa mennyt Vehmassalmelle Klamydiaa katsomaan. Yö ja Popeda ovat käyneet Vehmassalmella jo muutamana kesänä peräkkäin.

Luulisi, että Littoisten lavan toiminnasta vastaava Lavatanssikerho Sekahaku ry haistaisi markkinaraon ja buukkaisi vaikka Klamydian lavalleen. Paikka kun on tehty siihen tarkoitukseen ja varmasti nuorisoa tulisi sankoin joukoin.