perjantai 2. syyskuuta 2011

Viron matkaraportti osa 3

Kolmas matkapäivä alkoi muuten hyvissä merkeissä, mutta Sunttu joutui jäämään sairastelemaan Villa Ottiliaan. Lähdimme Mikon kanssa kahdestaan kohti Suntun löytämiä kohteita. Osa niistä oli minulle jo aiemmin tuttuja.

"Suur Munamägi (suom. Suuri Munamäki) on Viron korkein kohta lähellä Latvian rajaa, Haanjan ylängöllä. Suur Munamägi on korkeudeltaan 318 metriä merenpinnasta. Paikka on noin 60 metriä ympäristöään korkeammalla ja siellä on 29 metriä korkea näkötorni. Se on myös Baltian maiden korkein mäki." (Wikipedia)



Kävin Suurella Munamäellä ensimmäisellä Viron reissullani toukokuussa 1993. Matka oli Kustavin seurakunnan järjestämä. Viro oli ollut tuolloin vasta alle kaksi vuotta uudelleen itsenäinen. Sen myös huomasi. Talot kaipasivat maalia, kaikki oli melko vaatimatonta ja harmaata.



Jostain syystä navigaattori ei löytänyt Suur Munamägeä sitten millään, vaikka siinä on valittavana muun muassa kohta "Nähtävyydet". Varsin merkillistä, kun ottaa huomioon, että paikka on takuulla yksi koko Etelä-Viron merkittävimmistä nähtävyyksistä. Haanjan kylän navigaattori sentään tunnisti.



Suur Munamägi oli jota kuinkin sellainen, jollaisena sen muistinkin 18 vuoden takaa. Uutuutena oli hissi, joten ylös ei tarvinnut kavuta. Kummallista kyllä, alhaalla tuuli reippaasti ja siellä olisi kaivannut lisää vaatetta päälleen, mutta ylhäällä tornissa ei tuullut lainkaan. Näkymät olivat hienot ja melkein rajattomat.


Aloin kummastella katkottuja kuusen latvoja. Ensin luulin niitä salaman tekosiksi, mutta tarkemmalla vilkuilulla katkenneita puita oli valtavasti tornin ympärillä. Ilmeisesti maisemametsuri oli kutsuttu apuun. Järeällä helikopterisahalla homma varmaan hoituu, kuten James Bondissakin. Tosin siinä sitä käytettään eri tarkoitukseen.
                                 

Seuraava kohde oli Rougen alkulaakso, Satakielilaakso. Sinne ei ollut Munamäeltä matkaa kuin yhdeksän kilometriä.

Kävin kesällä 1996 Rougessa isäni Ilmo Jaramon, äitini siskon miehen Toivo Merilän ja virolaisen Mati Kalkunin kanssa. Se jäi mieleen rehevänä ja lehtomaisena paikkana. Muistini petti sen verran, että Satakielilaaksohan oli enemmänkin melkein viidakko kuin lehto.


"10 kilometrin pituinen Rõugen muinaislaakso eli kanjoni sijaitsee Haanjan ylängön luoteisreunassa ja se on syntynyt jo ennen jääaikaa. Syvimmillään se on lähes 75 metriä syvä.  Satakielilaakso on Rõugen Suurjärven kaakkoisosassa muinaislaaksoon päättyvä lyhyt ja syvä sivulaakso, jonka jyrkillä rinteillä näkyy kivettymiä. Tuomien kukinta-aikaan pääasiassa lehtipuiden kattama laaksossa kaikuu satakielien laulu – siitä myös laakson nimi.


Täällä on nähtävillä  vesioinaita - “ikiliikkuja“-pumppuja, jotka toimivat juoksevan veden voimalla ja kykenevät pumppaamaan vettä kymmenien metrien korkeuteen.

Energiapolulla pääsee tutustumaan uusiutuvan energian käyttötapoihin ja teknisiin ratkaisuihin. Polku alkaa Rõugen linnanmäen pysäköintipaikalta ja jatkuu Tindiorun maatilalle. Sieltä polku jatkuu tekojärvelle, jonka yläjuoksulla on vesiverstas." (southestonia.ee)


Olin unohtanut vesioinaat kokonaan. Näitä merkillisiä pumppuja näimme kaksi. 1996 reissulla Mati Kalkun johdatti porukkamme katsomaan vesioinasta, jonka pumppaamaa lähdevettä hän kovasti kehui. Tällä kertaa emme Mikon kanssa siemaisseet suullistakaan vesioinaksesta, koska siinä olisi kastunut muukin kuin suu.


Vesioinas

Satakielilaakso kiilasi oitis reissuni TOP3-kohteisiin. Suosittelen. Ei kuitenkaan huonojalkaisille- tai kuntoisille soveltuva paikka.

Seuraavaksi auto kohti Ilumetsaa. Tarkoitus oli löytää Ilumetsan meteoriittikraateri. Kuvittelin kuopan jokseenkin samanlaiseksi kuin Saarenmaan Kaalijärven kraaterin. Pettymys oli kova, kun Ilumetsa vihdoin löytyi. Kuoppa ei ollut kuin murto-osa Kaalijärvestä, eikä sitä hevillä kraateriksi tunnistaisi.


Matkalla parkkipaikalta kuopalle oli kummallisia puupatsaita. Tunnelma soisella, hiljaisella metsätaipaleella oli lähestulkoon pelottava. Ainakin hyvän kauhuelokuvan siellä saisi tehtyä. Olisin itsekin varmaan pelästynyt oikein kunnolla, mikäli vaikka hirvi olisi rymistellyt kuusikossa pitkospuupolun lähistöllä.



"Piusan luolat syntyivät vuonna 1922, jolloin paikallista lasihiekaksi sopivaa hiekkaa alettiin kaivaa maanalaisista luolista. Vanhojen kaivosluolien lisäksi Piusan aseman eteläpuolelle on tehty geologisten kaivauksien yhteydessä kolme tekoluolaa.

Piusan entiset kaivosluolat ovat myös lepakoiden talvehtimispaikkoja, ja kyse on ilmeisesti suurimmasta lepakoiden talvehtimisesiintymästä Itä-Euroopan alueella. Luoliin pääsee oppaan johdolla ja matkailukeskuksen kautta. Luolien läheltä alkaa 1,4 km:n pituinen luontopolku." (visitestonia.com)


Päivän viimeinen kohde oli Piusa. Paikka löytyi melko helposti. Luontokeskuksen pihalla oli autoja vaikka millä mitalla ja opastettuja seurueita siellä täällä. Nälkäkin alkoi nostaa päätään, mutta askeettisessa, entisessä rautatieasemarakennuksessa ei jäätelöä järeämpää syötävää myyty. Tilanteen pelasti luontokeskuksen kahvila, josta tilasimme "lihaproodin". Neljän euron satsi oli tukeva - perunoita ja lihaa.


Piusan heikka oli kuin suoraan Clint Eastwoodin spagettiwesterneistä. Hiekkaa oli myös luontokeskuksen lattialla. Se oli niin hienorakeista, että tuskin on mitään konstia estää sen pääsyä sisätiloihin.


Saimme henkilökohtaisen oppaan mukaan luolaan. Tyttö kertoi englanniksi, että luolasto on hiljattain suljettu, koska suomalainen turisti tippui katon läpi sisälle luolaan. Koko paikkaa esitettiin suljettavaksi turvallisuussyistä, mutta lepakoiden takia se voidaan pitää auki. Nyt tosin luoliin ei päässyt kuin muutaman metrin verran, sitten oli vastassa tukeva kaide.


Piusan luolat

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti