Ja samalla rankat. Kun juhlii kolme päivää keskikesän yöttömässä yössä, kärsii ainakin saman verran seuraavalla viikolla. Mutta hauskaa oli, kiitos kaikille kavereille ja tutuille, jotka piditte seuraa ja teitte tästäkin juhannuksesta mukavan!
Erityiskiitos kuuluu talonmies Toukoniemelle, jonka kautta sain lyhyellä varoitusajalla mökin Turun Hirvensalosta ammattiyhdistykseni kesäpaikasta. Kumma, että vapaita mökkejä ylipäätään oli vain viikkoa ennen juhannusta!
Hyttysistä ei ollut tietoakaan ja mökki osoittautui oikein mukavaksi. Juokseva vesi sisällä, radio, jääkaappi ja neljä makuupaikkaa. Ulkovessat siistissä kunnossa ja lähellä mökkiä. Taidan vuokrata saman tilan uudestaankin.
The Grammersin viides albumi Electra Magic on jatkoa bändin viljelemälle retrorokille. Säkylässä 1999 perustettu bändi kotiutui Turkuun jo vuosia sitten. Yhtye voiti Rockin Suomen mestaruuskilpailun vuonna 2002, mutta siihen aikaan moisella tittelilllä ei ollut enää juuri mitään arvoa. Niinpä The Grammersista ei tullut uutta Peer Güntia, joka nappasi voiton vuonna 1984 ja kohosi suursuosikiksi.
Olen monesti päivitellyt The Grammersin suosiottomuutta. Itsekään en alussa oikein lämmennyt bändille, mutta viimeistään 2008 julkaistu Only Hard Is Hard Enough -levy räjäytti pankin. Bändi on melko hyvin saanut keikkoja ainakin Turun suunnalla, mutta luulisi tällaisen musiikin lyövän läpi huomattavasti laajemminkin.
Electra Magic ei mielestäni aivan pääse samalle tasolle kuin kaksi edeltäjäänsä. Ensinnäkin levylle on tungettu liikaa kappaleita. 15 biisiä levyllä kuin levyllä on liikaa. Viisi pois, niin johan alkaisi meno reipastua. Nyt vaarana on tietynlainen toisto, vaikka bändi onkin saanut aikaiseksi monta hyvää biisiä.
Avausraita 16 Years yhdistettiin toukokuussa jääkiekon maailmanmestaruushulinoihin. Joku neropatti keksi, että Suomen edellisestä jääkiekkomaailmanmestaruudesta tuli kuluneeksi kuusitoista vuotta. Siihen sitten muka sopi sekaan The Grammersin biisi. Antiurheilijafani kun olen, alkoi kappale kääntyä tapauksen takia välittömästi negatiiviseksi. Onneksi kuitenkin voittohulinoista selvittiin melko vähällä, enkä muista kuulleeni Den glider iniä tai vastaavia junttiralleja nyt kesäkuun puolella enää lainkaan. Mikäli vastaisuudessakin jääkiekkovoitosta pääsee eroon näin vähällä vouhotuksella, saa minun puolestani voittoja tulla lisääkin.
Tarttuvan 16 Yearsin ohella levyn parhaimmistoa ovat Thin Lizzyn vanhvasti mieleen tuova Mama Save Me, Million ja loppupuolelta levyä löytyvä Wasteland. Laulaja Hannu Vainionpää on maamme parhaimmistoa sarallaan ja bändi livenä erittäin tiukka. Kannattaa mennä katsomaan kun nimi näkyy keikkamainoksessa. Tuskin petytte.
The Grammers keikalla joulukuussa 2009 Turun Caribiassa.
Otsikon mukaisesti huusi Jussi Raittinenkin esiintyessään yläastelaisille Taivassalon Nuortenkodin lavalla 80-luvun puolivälissä. Jussi And The Boys soitti keskellä päivää keikan koululaisille. Biisien tauoilla Raittinen kertoi rockin historiasta, joka tuolloin oli vasta kolmekymppinen.
Samoihin aikoihin pohjanmaalaiset helluntaisaarnaajat Leo Meller ja Jyrki Iso-Hella päättivät panna kerralla Suomen turmeltuneen nuorison kuriin. Meller kirjoitti aiheesta kirjankin, jossa hän lyttäsi niinkin viattomalta tuntuvan yhtyeen kuin Dingon. Venomin ja muiden heavy rock -bändien haukkuminen olisi mielestäni riittänyt ihan tarpeeksi hyvin.
Iso-Hellan ja kumppanien Rock'n'Rollin maailma sisältää niin merkillisiä väitteitä etenkin hevimuusikoiden toimintatavoista, että olisi syytä epäillä kasetin tekijöiden mielenterveyden laatua. "Kesken kitarasoolonsa Ritchie Blackmore leijui ilmassa salin takaosaan" tai että Ozzy Osbourne olisi räjäyttänyt lavalla elävän lampaan. Ted Nugentin hitti Cat Stracth Fever puolestaan kertoo tietenkin siitä kuinka Nugent sai kissankutinataudin yhdyttyään naapurin kissan kanssa. Nauroimme näitä juttuja jo silloin aikoinaan. Hyvin ovat näköjään jääneetkin mieleen, koska tätä naputellessani en ole kuunnellut nauhaa sitten 80-luvun.
Aurinko laskee selkäsi taa
se värjää sun hiuksesi punaisellaan
ja Eput laulaa:"Älä mene njet njet
menet tai et silti sydämeni viet."
On silmissäs Andalusian yöt
ja pimeessä pääni sun rinnoilles lyön
en uskalla edes ääneen hengittää
ja tuoksusi vie tajuntani pimeään
Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon
ja se minua niin ravistaa
Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon
kun talon aution kanssasi jaan
ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon
ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon
Mä reppuselässä sinua vien
sä naurat ja sun naurus tukkii koko tien
ja hiuksiini kukista seppeleen teen
olen narkomaani sua hengittäen
Joku hullu on keksinyt ikuisuuden
olin yksi heistä siihen turvautuen
et enää reppuselkääni tuu
ja autiotalon kukat lakastuu
(Dingo: Autiotalo)
Kuvauspaikka vanha tehdas Turussa.
Malli Ida Lehtonen.
Kamera Canon EOS 1000D.
"Livonsaari on Naantalille kuuluva saari SaaristomeressäMynälahden suulla. Saaren pinta-ala on 26 km². Saaren eteläosassa sijaitseva Teersalo oli aiemmin Velkuan kunnan hallinnollinen keskus. Siellä sijaitsee yhteysalus- ja lossisatama, josta on yhteys Velkuan muille saarille sekä kesäisin Taivassaloon. Siellä on myös vierassatama, kalanpakastamo, kauppa, uimaranta ja ravintoloita.
Livonsaaren pohjoisosa kuului Maskun kuntaan vuosina 2009–2010, mutta se liitettiin Naantaliin vuoden 2011 alussa.
Kesäkuussa järjestettävä Livonsaari-päivä ja savukalamarkkinat pidettiin vuonna 2010 19. kerran. Tapahtumassa valitaan Vuoden Savustaja."
(Wikipedia)
"Livonsaari-päivä ja savukalamarkkinat on koko perheen viihtyisä tapahtuma: ruokaa, musiikkia, laulua, puheita, kisailua ja muuta mukavaa tekemistä. Ruokana mm. savukalaa, silakkasoppaa, paistettuja silakoita, lettuja jne.
Juontajana toimii Veikko Aro-Heinilä ja juhlapuhujana on Naantalin kaupungin saaristoasiamies Tiina Rinne-Kylänpää. Ohjelmassa on lisäksi Kyläteatteri ja Vallattomat, köydenvetokisa Velkua - Livonsaari sekä perinnetyönäytöksenä kalan käsittely ja perkuu, arpajaiset, Arvaa kalan paino -kisa ja kenttäpelejä." (http://www.turku2011.fi/)
Epävakaisesta kelistä huolimatta päätin lähteä käymään Livonsaaressa. Käsitteellisesti olen ennen sekoittanut Velkuan, Teersalon ja Livonsaaren keskenään, mutta tämän reissun jälkeen homma alkoi selkeentyä. Vaikka synnyinkuntani Kustavi on linnuntietä pitkin melko lähellä, on Velkua aina ollut hyvin vierasta seutua, eikä sinne ole ollut käytännössä mitään asiaa. Taisin käydä Velkualla ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi sitten jonkun sunnuntaiajelun puitteissa.
Matkalla Turusta Livonsaareen satoi paikallisesti jopa kilometrin välein. Perillä sateesta ei ollut enää muuta tietoa kuin märkä markkinakenttä.
Idea Livonsaaren savukalamarkkinoille käyntiin lähti siitä, kun katsoin tuttavani PJ Rautiaisen keikkakalenteria. Päivällä Pekka esiintyi markkinoilla, illalla Velkuan Teersalon rannassa kapakka Wanhassa Salakuljettajassa.
Pekka on entinen hevilaulaja Turusta. Mies on heittänyt trubaduurikeikkoja jo yli kymmenen vuotta päätoimisesti. Komeaääninen kaveri on kajautti Livonsaaressa ensiesityksenään Judas Priestin kappaleen Before The Dawn. Saatoin tosin olla ainoa, joka biisin tunnisti, mutta siitä huolimatta en kokenut, että nyt meni helmiä sioille. Vaikka markkinoilla nähtiin päivän mittaan sellaisiakin rokkareita kuin Jukka Ranta (Utsuri Horror Show) ja Mikko Luukko (Sweatmaster), oli trubaduuri Rautiaisen ohjelmisto varsin hillitty, eikä mies yltynyt vetämään rokkiklassikoita tavanomaiseen tapaansa. Ilmeisesti hän säästi ne illan baarikeikkaa varten.
Käydenvetokilpailua oli mielenkiintoista seurata. Voittajaksi julistettiin Livonsaari. Joukkoeessa oli monta käsityöläisammatinharjoittajan näköistä ihmisiä. Eräs kaveri oli kuin ilmiselvä seppä. PJ Rautiainen tiesikin kertoa, että porukka on läheisestä ekokylästä saapunutta.
"Livonsaaren yhteisökylä on muunmuassa osakasomisteinen ruoka- ja palvelupiiri, kestävän elämäntavan tuottaja- ja asuinyhteisö, kansalaisyhteiskunnan hautomo, ekorakentamisen koealue ja yhdessä omistettu luomutila. Ekokyläksikin yhteisökylää voi luonnehtia. Muut livonsaarelaiset ovat kutsuneet yhteisökylää alusta alkaen Savikyläksi, joka onkin varsin osuva ilmaus.
Asukkaita yhteisökylässä on tällä hetkellä noin 21, joista 13 aikuista ja 8 lasta. Lisäksi joukossa tepastelee kaksi koiraa, neljä kissaa, kaksi islanninhepoa ja kanalauma kukkoineen.
Kylä sijaitsee Livonsaaressa, noin 35 kilometrin päässä Turusta, saariston rengastien sisäpuolella. Livonsaareen pääsee siltaa pitkin.
Yhteisökylän alueella on tällä hetkellä kaksi asuinrakennusta, maatalousrakennuksia sekä savusauna. Valmiita tai lähes valmiita uudisrakennuksia, sauna- tai asuinrakennuksia, on tällä hetkellä neljä. Yhteisökylän osayleiskaavassa alueelle on varattu rakennuspaikkoja 19 asuinrakennukselle, kolmelle yhteisrakennukselle sekä liikerakennuksille. Rakennuspaikoista puolet on tällä hetkellä varattuina.
Maapinta-alaa on noin 60 hehtaaria, joista peltoa 20 hehtaaria, metsää 28 hehtaaria ja kitukalliota 10 hehtaaria. Lisäksi tilaan kuuluu osuus 108 hehtaarin merialueeseen. Tilaa siis riittää!" (http://www.yhteisokyla.net/)
Ekokylän nettisivujen kohdassa "Usein kysyttyä":
Olen kuullut teidän elävän ilman vesijohtoa ja sähköä. Miten se on mahdollista?
"Se, että elää kunnan vesijohtoverkoston ulkopuolella ei ole mitenkään tavatonta - vettä saa muualtakin. Tällä hetkellä käytössämme on porakaivo ja sadevedenkeruu-järjestelmä, ja kunnallinen vesijohtokin on maiden halki vedetty. Siihen voi halutessaan liittyä.
Myös sähköä voi saada muutoin kuin voimalinjaa pitkin. Kuitenkin ensimmäiset kokeilut tuulivoimalan osalta epäonnistuivat roottorin väärän sijoittamisen takia, eikä aurinko jaksa talvisaikaan paistaa tuottaakseen aurinkopaneleiden avulla sähköä tarpeeksi kuin minimaaliseen käyttöön. Useassa talossa käytetään LED-valoja, joiden virrankulutus on 1-3 watin luokkaa per lamppu.
Alitalolla, tilan "päärakennuksessa", on normaali verkkosähköliittymä, jonne ostamme tuulivoimalla tuotettua sähköä."
Köydenvetokilpailua tuomaroi Taivassalon entinen kunnanjohtaja Jorma Kylänpää, joka asuu nykyään Velkualla. Jostain syystä mies oli markkinaohjelmassa nimellä Otto Kylänpää, eikä se varmaankaan ollut painovirhe. Tyttärensä Kirsi oli 80-luvulla yläasteella Taivassalossa luokkakaverini.
Ekokyläläiset varmasti omalla panoksellaa ylläpitävät pikkuista Livonsaaren kyläkauppaakin, jonka huivipäinen kauppias tässä poseeraa PJ Rautiaisen kanssa.
Teersalon rannassa oleva baari Wanha Salakuljettaja.
Näyte PJ Rautiaisen vuonna 2010 ilmestyneeltä levyltä Secret Isle.
Turun lähellä Maskussa sijaitsee mielenkiintoinen luontokohde, Härmälän rotko. Mutkikasta pikkutietä pitkin pääsee aivan rotkon viereen, joten laiskempikin henkilö pystyy melko vaivatta tarkastelemaan tätä erikoista paikkaa. Retki Härmälän rotkolle vaikka helppo sunnuntaiajelukohde.
"Härmälän rotko on mielenkiintoinen geologinen nähtävyys Maskun ja Naantalin rajalla.
Mahtavan kallion kohtisuoraan halkaiseva rotko on korkeudeltaan parhaimmillaan parikymmenmetrinen. Halkeama on syntynyt mahdollisesti maanjäristyksen seurauksena. Toisen teorian mukaan kallio halkesi, seitsemisen metriä nykyistä korkeammalla aaltoilleen meren laajentaessa kallion luontaisia halkeamia.
Kätkö on kallion laella, jolta avautuu mukava näkymä merenlahdelle." (http://www.geocaching.com/)
"Ajo-ohje: Käänny Naantali-Masku tieltä Niemenkulman suuntaan ja vajaan kolmen kilometrin jälkeen vasempaan Maanpään viitalta. Vajaan kilometrin päästä tulee käännös kohti Härmälää ja vajaan kahden kilometrin päästä ota suunnaksi Muninpää. Rotkolle vievä soratie kääntyy vasemmalle. Vesitse päästään myös sujuvasti rotkon tuntumaan." (http://www.geocaching.com/)
Halkeamassa mahtuu isompikin äijä etenemään muutaman kymmenen metrin matkan. Tässä Sunttu Sundellin tyylinäyte.
Rotkon edustalla oli "tilataideteos".
Joku seikkailija on ladannut Youtubeen pätkän Härmälän rotkosta.
"Viihteellisen rockjournalismin ykkösnyrkki ei kumarra ketään ja pyllistää kaikille.
Tinkimättömänä rockgonzojournalistina koko kansan tietoisuuteen noussut Nalle Österman on hampaattoman, levy-yhtiöiden promootioteesejä toistelevan rockjournalismin tuho. Yli kaksikymmentä vuotta alalla ollut Österman ei kumartele kuvia vaan toteaa, mitä sylki, sappineste tai mallasjuoma suuhun tuo.
Tämä teos on kooste Östermanin äärisuositun Rumba-blogin teksteistä. Mukana on myös ennen julkaisematonta aineistoa. Provosoiva, kiinnostavasti rocktrivialla leikkivä, julkeasti henkilökohtaisuuksiin käyvä, estoitta juoruileva ja omankin pesän iloisesti likaava tyyli repeilyttää, häiritsee, härnää, huvittaa, kyykyttää ja suututtaa. Syksyllä 2010 Östermanin blogikirjoituksista herneen nenäänsä vetänyt rocktähti pahoinpiteli tämän. Sattumaako?" (Like.fi)
Helsinkiläistoimittaja Nalle Östermanin (s. 1973) kirja Härmägeddon on kuluvan vuoden kohutuin kirja ainakin musiikkipiireissä. Östermanin Rumba-blogeja seuraamattomalle kirja on täysin uutta, eikä blogeja lukeneenkaan kannata sitä syrjiä. Tekstejä on vain vähän muokattu kirjaa varten ja mukana on ennenjulkaisematontakin materiaalia.
Nalle on tunnettu myös muusikkona. Mies on soittanut rumpuja esimerkiksi sellaisissa orkestereissa kuin Lullacry, Gandalf, Chaosbreed ja Sonic Roots. Viimeksi mainitun bändin levy Kill Street Blues sai mairittelevia arvosteluja muun muassa Sue-lehdessä. Tammikuussa 2002 bongasin Nallen Turun Down Townista Shaman -yhtyeen rumpujen takaa. Shamanista kehkeytyi myöhemmin folkmetalliorkesteri Korpiklaani.
Kaikki eivät ole sulattaneet Nallen kirjoituksia. Etenkään Rumban blogikirjoituksia. Viime syyskuussa hän sai kokea sen ikävällä tavalla. "Rocktähti pahoinpiteli toimittajan", kirkuivat otsikot. Kyyriasta, Suburban Tribestä ja Leningrad Cowboysista tuttu laulaja Ville Tuomi veti herneen nenäänsä Östermanin Leningrad Cowboysin Järvenpään keikan raportista. Ilmeisesti laulaja ei ollut edes lukenut Nallen tekstiä, vaan pelkkien kuulopuheiden perusteella kävi hänen kimppuunsa. Sittemmin oikeudessa tuomittu Tuomi toivottavasti oppi asiasta jotain, eikä vastaisuudessa käytä väkivaltaa asioiden selvittämiseen!
Näin Nalle tiedotteessaan episodin jälkeen:
”Kirjoitukseni yhtenä kohteena ollut rocktähti oli jo aiemmin käskenyt minua lopettamaan kirjoittamisen, ’koska kirjoitat paskaa’. Sattumalta törmäsin rocktähteen yksin iltaa viettäessäni Helsingin yössä sunnuntaina 12.9.2010, jolloin hän katsoi aiheelliseksi mukiloida minut”.
”Kokemani pahoinpitelyn johdosta aloin pohtia blogikirjoittajana toimivan journalistin asemaa Suomessa vuonna 2010: onko henkilökohtaisempaa ilmaisua käyttäjän asema journalistina jotenkin alttiimpi ja hyväksyttävämpi väkivaltaisille sanoille tai teoille? Nyt konkreettinen uhkaus muuttui sanasta lihaksi ainoastaan värikkäämmän ja lennokkaamman viihdekirjoituksen johdosta.”
Olemme olleet Nallen kanssa puolituttuja yli kaksikymmentä vuotta. Jostain 80-luvun lopulta asti. Tuolloin Nalle oli jo kirjoittanut ensimmäiset juttunsa Rumbaan. Lisäksi hän teki kaverinsa kanssa yhden numeron verran Rapid Outburst -nimistä pienlehteä. Siinä on Anthraxin haastattelu, joka oli tehty Hämeenlinnan Giants Of Rockissa 1989. Pidin silloin, ja pidän edelleenkin suurena saavutuksena, että 16-vuotiaat sällit saivat haastatella maailmanluokan bändiä kuten Antrax. Siis aikana ennen internettiä ja muita vempaimia.
Olin toki itsekin jo tuolloin ollut ulkomaanelävien kanssa tekemisissä journaislistissakin merkeissä. Haastattelin nimittäin ruotsalaista Candlemass -yhtyettä heidän Turun konserttitalon keikallaan helmikuussa 1989. Takahuoneessa laulaja Messiah Marcolin mutusteli metwurstivoileipiä ja joi pullosta maitoa samalla kun vastaili kysymyksiini. Juttua ei kuitenkaan jostain syystä koskaan julkaistu Steel Warrior -pienlehdessämme, jota tein yhdessä Mika Penttisen kanssa viiden numeron verran vuosina 1988-1990.
Härmägeddon -kirjassaan Nalle mainitsee minut ja Steel Warrior -lehden. Nallella on hyvä muisti ja hän tuntuu tuntevan melkein kaikki suomalaiset rockmuusikot, toimittajat ja siipeilijät.
Nalle Östemanin kirjailijanura tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi hän mahdollisesti tekee kirjan muusikko Jussi Hakulisesta. Härmägeddonin tapainen kirjakin löisi varmasti leiville vielä ainakin kakkososan verran.
Härmägeddonia lukiessani juolahti mieleeni eräs vanha kirjoitukseni (julkaistu Suen nettisivuilla), jossa on tyylillisesti hiukan samaa kuin Östermanin blogikirjoituksissa. Sattumaako?
Avajaiset
03.10.2003 Klubi, Turku
Tampereella menestyksekkäästi jo vuosia toiminut livemusiikkia tarjoava Klubi avattiin nyt myös Turkuun. Entisen Säätämön tyhjäksi jääneisiin tiloihin kaivattiinkin jotain aktiviteettia, joten Klubi on enemmän kuin tervetullut kaupunkiin. Elävää musiikkia kun ei koskaan ole liikaa.
Sain Suen päätoimittajalta pari kutsukorttia Klubin avajaisiin. No, mikä ettei, ajattelin. Varsinkin kun kuulin, että tarjolla on kystä kyllä ja juotavaakin. Tarkistin vielä asian eräältä tutulta, viinaan menevältä toimittajalta, joka kiertää kaikenlaisia kissaristiäisiä säännöllisesti. Heti yhdeksän jälkeen pelipaikalle, jottei vaan jää tarjoilusta paitsi.
Alku oli hämmentävä. Samaan aikaan sisälle puikkelehti joukko nättejä tyttöjä, jotka olivat pukeutuneet enemmänkin kesälaitumilta tuttuihin vaatekappaleisiin, eikä syksystä näkynyt merkkiäkään. Sisälle päästyäni näky oli kuin klaffivirhe elokuvassa - hetken kun luulin olevani joutuneeni mallitoimiston syysnäytökseen. Suurin osa ihmisistä oli vähäpukeisia naisia. Upeita minihameisia, korkeakorkoisiin saapikkaisiin ja toppeihin sonnustautuneita kaunottaria. Ja tämän piti olla rockklubin avajaiset!
Veikkaan, että näiden nuorten naisten kotona soi joko George Michael tai Nylon Beat, ei suinkaan Absoluuttinen nollapiste tai Charon. Viimeksi mainitut kuuluvat Klubin lähitulevaisuuden esiintyjälistaan. Tuskin kukaan näistä tytöistä tulee näitä bändejä katsomaan. Siihen ei taida riittää edes Charonin laulajan JP Leppäluodon ulkonäkö, Absoluuttisen nollapisteen Tommi Liimatasta nyt puhumattakaan.
Yhtään ainutta turkulaista musiikkialaan edes jotenkin liittyvää henkilöä en väkijoukosta tunnistanut. Samassa pöydässä kanssani istui terveystarkastajaksi paljastunut mies. Hänen suurin huolensa oli ruoista notkuvan tarjoilupöydän majoneesikulho. Mies stressasi siitä, että jos sama mönjä makaa siinä tuntikausia, saattaa neitokaisiltakin mennä pakki sekaisin ennen pitkää.
Ja lisää kaljaa. Ilmainen tarjoilu pelasi pari tuntia eli yhdeksästä yhteentoista. Sehän kelpasi minulle. Musiikkialan ihmisiäkin saapui hiljalleen paikalle jonkun verran, mutta pääasiassa pitkiä sääriään esittelevien naisten katselu sai minut juomaan olutta alati kiihtyvällä tahdilla. Jotenkin olin kuvitellut, että rockklubin avajaisissa kosiskeltaisiin potentiaalisia asiakkaita ja luotaisiin suhteita alan ihmisiin. Nyt näytti siltä kuin Sedu Koskinen olisi perustanut Turkuun uuden trendibaarin. Katseeni nauliutui naapuripöydässä istuvaan upeaan blondiin, jolla oli nailoniin verhotut sääret ja vesirajaa hipova halkiohame.
Ruuhka baaritiskillä alkoi olla helvetillinen. Kaikki hamusivat ilmaista juotavaa. West Coast Holocaust -yhdistyksen keikkajärjestäjänä toimiva Jussi Helenius kertoi, että hän sai kymmenen lippua avajaisiin. Änkesimme itsemme baaritiskille, jossa vallitseva kuumuus sai minussa aikaan säälinsekaisia tunteita. Kaljaa odotellessa kun joutui seuraamaan hikoilevia baarimikkoja. Juomaa jonottivat myös Riemu-levy-yhtiön Raimo Pesonen ja entinen Hanoi Revisited -kitaristi Mickey Crane.
Kuumuus levisi myös salin puolelle. Ilmainen kaljakin loppui aikanaan. Wallu Valpio käveli jo toistamiseen ohitseni. Mitä helvettiä sekin täällä tekee? Turussa. Pari vuotta sitten se huusi turkulaisvastaisia herjoja hotellin ikkunasta, taisi olla DBTL:n aikoihin. Wallun raskaana oleva tyttöystävä Nina Herala ei tainnut olla mukana. Mutta hänet oli juuri bongattu polttamassa tupakkaa Helsingissä, ainakin uusimman Seiskan mukaan. Kun vielä Ressu Redfordkin lipui ohitseni, päätin vaihtaa maisemaa väljemmille vesille. Ja hei, tuolla meni Jaakko Salovaara.
Illan bändin Turun romantiikan esiintymiseen olisi vielä noin tunti aikaa. Olo oli kuin sillipurkissa, väkeä oli jo vähän liikaa. Cool Cappuccino -tiskijukkien soittama musiikki oli todella karmeaa, kahden tunnin aikana tuli yksi hyvä biisi. Päätin vaihtaa maisemaa.
Sekavin mielin katselin ulkona olevaa, alati kasvavaa satametristä jonoa. Ei helvetti! Nämähän olivat juuri niitä ihmisiä, joille Klubi on tehty. Minua kävi sääliksi jonottavat ihmiset. Ne, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita livemusiikista. Missä helvetissä niitä ilmaislippuja oikein jaettiin, Sedu Koskisen ravintoloissako? Vai mallikurssilla? Mikseivät "oikeat" ihmiset päässeet sisälle muutoin kuin viiden euron maksua vastaan? Sekin tapahtui vasta ilmaiskaljahanojen sulkeuduttua. Satanen vetoa, etten tule kertaakaan näkemään uudestaan Klubilla ainuttakaan niistä kaunottarista, jotka nyt iskostuivat verkkokalvoille. Keskitys meni aivan väärälle kohderyhmälle.
Toivotan onnea ja menestystä Klubille. Ainakin Tampereen sisarpaikassa olen kokenut monta mahtavaa keikkaa.
