Tapaninpäivänä 26. joulukuuta Turun Ruissaloon suuntautuneella ulkoilu- ja valokuvausretkellä tuli Kolkannokan lisäksi käytyä Ruissalon Telakan kulmilla ja Kansanpuistossa.
Ilma oli todella komean talvinen. Pakkasta noin 15 astetta ja jäätyvä meri höyrysi auringonpaisteessa. Tuulta ei ollut nimeksikään, joten muutama tunti pakkasessa ei tuntunut missään.
Minkäänlaista ruuhkaa ei Ruissalossa ollut vielä ainakaan aamupäivällä. Neitseellistä luntakin riitti ympäriinsä, mutta toisaalta monin paikoin oli aurattu ja tallattu sen verran maastoa, ettei tarvinnut hangessakaan tarpoa.
Merisumu Kansanpuiston edustalla näkyi määrätyssä valossa hyvin, mutta heti auringon mennessä pilveen ei huomannut mitään vaikka seisoskeli vieressä rannalla. Upea luonnonilmiö.
Tapaninpäivänä oli ripsakka pakkanen. Mittari näytti Turussa -15 ja kysyjästä riippuen vähän enemmänkin. Tuuleton keli oli kuitenkin vallan loistava valokuvausreissulle Ruissaloon.
Poimin Port Arthurin kaupunginosasta mukaan työkaverini Timon. Hänellä on tapana käydä Ruissalossa valokuvaamassa minuakin useammin.
Lintukuvaukseen erikoistunut mies nappasi jälleen hienoja tipukuvia ja sainpa itsekin jokusen tallennettua. Ylimmän kuvan siluetti uiskentelevasta isokoskelosta osui ainakin nappiin.
Komea aurinkoinen talvipäivä Ruissalon perällä Kolkanokassa mahdollisti sen, että kamera lauloi hoosiannaa lähes koko reissun ajan.
Kameran akun hyytyminen ei ilmeisesti ollut lähelläkään, koska vielä kotiin palatessani näytti olevan täyden palkit tallella. Tosin pakkasella siihen ei ole luottamista - välillä saattaa vilkuttaa punaista ja kotvan kuluttua ollaan taas olevinaan täynnä.
Viime tammikuussa 70-vuotiaana ALS-tautiin menehtyneen muusikko Pave Maijasen elämänkertakirja Pave Maijanen - Elämän nälkä löytyi pari viikkoa sitten Kaarinan Piispanristin Tokmannilta huokeaa 6,95 euron hintaan. Opus näyttää olevan monissa kirjakaupoissa kolmenkympin tienoilla, joten hyvä kun satuin huomaamaan sen.
Tommi Saarelan kirjoittama Elämän nälkä ilmestyi huhtikuun 13. päivä kuluvaa vuotta. Maijanen kuoli kirjanteon loppuvaiheessa, mutta tarvittavat haastattelut ehdittiin tallentaa ennen sitä.
Kirja on paksu kuin tiiliskivi. Saarelan teksti on sujuvaa ja kustannustoimittaminenkin on sujunut hyvin kun turhaa toistoa ei esiinny.
Lappeenrannasta kotoisin olleen Maijasen vaiheisiin mahtui vaikka mitä. Musiikin sekatyöläinen ja multi-instrumentalisti ehti moneen mukaan.
Aloitin lukemisen vuodesta 1980. Tuolloin Pave tuotti Hurriganesin 10/80-levyä Tukholmassa ja julkaisi ensimmäisen varsinaisen oman bändinsä albumin Pave's Mistakes. Molemmat kiekot ovat olleet hyllyssä vuosikymmeniä, mutta jälkimmäistä en ollut kuunnellut sitten 80-luvun. Nyt kirjan parissa sekin tuli tehtyä.
Kirjan kuvituksesta osui silmään Pave Maijanen & Palava sydän-orkesterin kiertuemainos syksyltä 1985. Joulukuussa orkesteri esiintyi Kalannin urheilutalolla. Tuolloin näin Paven ensimmäisen kerran. Itse keikasta ei ole jäänyt muuta mieleen kuin että bändi soitti Mistakes-yhtyeen vuonna 1981 tehdyn Pidä huolta-hitin.
Maijanen oli aloittanut ammattimuusikon uransa reilua vuosikymmentä aiemmin Pepe & Paradise-yhtyeen basistina, mutta uuteen aaltoon kallellaan oleva Pidä huolta ja samanniminen albumi toivat kaivattua menestystä.
Suursuosio Pavelle koitti 80-luvun puolivälissä, jolloin soolouralle osui useampikin hittikappale. Samoihin aikoihin hän tuotti megamenestyneen Dingon kolme albumia Nimeni on Dingo, Kerjäläistenvaltakunta ja Pyhä klaani.
Dingon tehdessä paluun vuonna 1994 Maijanen soitti Via Finlandia-levyllä kosketinsoittimia ja oli keikoilla yhtyeen viides jäsen. Satuin näkemään tältä kokoonpanolta ainakin kaksi keikkaa, joista toinen oli legendaarisessa DownTownissaTurussa ja toinen saman kaupungin Messukeskuksessa järjestetyssä olutfestivaalissa.
Pave Maijasen suosiossa oli nousuja ja laskuja. Vuonna 1992 hän edusti Suomea Euroviisuissa, eikä jumbosija kappaleella Yamma-Yamma ainakaan parantanut asemia.
Ibizalle tekemäni lomamatka osui noihin aikoihin. Eräs ruotsalainen yritti kovasti vitsailla tuolla ajankohtaisella aiheella, mutta hänen surkea Yamma-Yamma-imitointinsa ei naurattanut ainakaan minua.
Kovimmillaan Pave-huuma oli vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin Kirkan, Pepe Willbergin, Hectorin ja Maijasen muodostama Mestarit areenalla veti jopa Helsingin Olympiastadionin täyteen.
Päinvastoin kuin olisi voinut luulla, ei Mestarien noste ollutkaan Maijasen kohdalla pysyvää. Mies ryhtyi tekemään trubaduurikeikkoja kun bänditoiminta ei enää kannattanut, eivätkä levytkään myyneet toivotulla tavalla.
Viimeisinä vuosinaan Maijanen sai uralleen uutta potkua osallistuttuaan supersuositun Vain elämää-ohjelman neljännelle kaudelle vuonna 2015.
Pave Maijasesta oli monta mielipidettä vielä viime vuonna, mutta viimeistään miehen kuoleman jälkeen en ole soraääniä kuullut. Näin käy yleensä kun muusikko siirtyy ajasta ikuisuuteen.
Monien Maijas-vastaisuus lienee kummunnut taiteilijan 80-luvun iskelmällisestä tuotannosta, hittibiiseistä kuten Ai ai ai, Lähtsitkö ja Jano. En itsekään pahemmin pidä ensin mainitusta kappaleesta, koska se on tarttuvuudessaan ärsyttävä renkutus.
Viimeisen kerran näin Pave Maijasen livenä Ruisrockissa vuonna 2016. Tuolloin hän esiintyi puolityhjällä telttalavalla Underground Rock Orchestran riveissä yhdessä M.A. Nummisen, PedroHietasen, Jukka Orman, Antero Jakoilan ja Sami Kuoppamäen kanssa.
Kaksikymppisille suunnaltulla rap- ja popfestivaalilla soittelu ei tehnyt minuun suurta vaikutusta. Varmasti vielä vähemmän nykyisiin ruisrokkaajiin, jotka tuskin edes tiesivät keitä Pave Maijanen tai M.A. Numminen ovat.
Talvipakkasten ja joulupyhien keskellä on aikaa kaivaa esille tyystin toisen vuodenajan kuvia. Nämä ovat viime toukokuun puolivälin tienoilta, jolloin kesä vasta teki tuloaan.
Paimiossa otetuissa kuvissa mallina on Riia. Hän jäi aikoinaan mieleen TPS Kissat-tanssiryhmästä.
Tässä vaiheessa kevättä koivun lehdet olivat vasta hetkeä aiemmin auenneet, eikä rikkaruohoiksi monien parjaamat voikukatkaan vielä rehottaneet kuten paria päivää myöhemmin.
Kävimme Riian kanssa ensin Paimion keskustan tuntumassa mutkittelevalla Vähäjokipolulla. Siellä ei kuitenkaan ollut kevään merkkejä sitäkään vähää mitä aurinkoisella Paimionjoen rannalla. Rautatiesillan tuntumasta löytyikin hyviä kuvauspaikkoja.
Rauhallisessa miljöössä huomiota herätti ainoastaan vastarannalla oleva teurastamo, josta kuului melkoista kolinaa. Nyt tuokin rakennus tuli paikannettua, siitä kun oli noihin aikoihin juttua erään työkaverin kanssa, joka paiski sielläkin hommia.
Pariin otteeseen koronan takia siirretty Battle Beastin konsertti Turun Logomossa järjestyi lopulta itsenäisyyspäivää edeltäneenä sunnuntaina 5. päivä joulukuuta.
Battle Beast on suomalainen heavy metal-yhtye, joka nauttii suurta suosiota niin meillä kuin muualla. Bändin kolme viimeisintä albumia ovat olleet Suomessa listaykkösiä ja saman todennäköisesti kokee tammikuussa julkaistava Circus Of Doom-uutuuskiekkokin.
Battle Beast on vahvasti henkilöitynyt laulaja Noora Louhimoon. Muu ryhmä on jäänyt taka-alalle ilmeisesti tietoisesti, sillä Louhimo esiintyy monissa BB-aiheisessa kuvissa yksin. Se on mielestäni pelkästään hyvä asia, koska yhtyeen miesjäsenten habitus kaipaisi välillä stylistiä. Ollaanhan sitä sentään maailmanluokan hevibändissä, eikä ammattikoulun tupakkapaikalla.
Lippuja konserttiin oli myynnissä vielä muutama päivä aiemmin, jolloin minä hain omani Turun LänsikeskuksenPrismasta. Eipä Logomo tainnut olla loppuunmyyty h-hetken lähestyessäkään, vaan kaikkialla oli sopivan väljää ihmispaljoudesta huolimatta.
Lämmittelybändinä oli helsinkiläisnuorukaisista koostuva Arion. Yhtye on saanut kovasti kehuja esimerkiksi Soundi-lehdessä, mutta minulla aiheeseen perehtyminen on jäänyt parin satunnaisen musiikkivideon varaan.
Luulin, että Arion olisi suunnilleen Stratovariuksen ja Sonata Arctican tyyppistä koko kansan radioystävällistä heviä, mutta meno olikin huomattavasti aggressiivisempaa. Monesta kappaleesta tuli mieleen pari astetta rankempi Helloween.
Bändin kaverit osoittautuivat mainioiksi showmiehiksi. Tukanheilutukset ja muu liikehdintä ei mennyt överiksi, vaan näytti oikein tehokkaalta. Komeaäänisen laulaja Lassi Vääräsen välispiikit ja yleisönlaulatukset sen sijaan olivat siinä rajoilla. En kaivannut yhtään enempää "Logomo,nyt kädet ylös!"-tyyppisiä juttuja.
Arion meni vielä salin puolella seisoskellessa, mutta pääesiintyjän ajaksi menin katsomoon. Sieltä olikin varsin hyvät näkymät lavalle. Samalla penkkirivillä ei ollut lisäkseni kuin yksi henkilö, mutta muuten kyllä näytti perseitä olevan penkeissä.
Battle Beast aloitti Unbroken-kappaleella. Heti alkumetreillä valtaisa pyrotekniikka lävähti päälle. Oli lieskaa ylös ja sivulle, savua ja pommeja. En muista aiemmin näin isoa totetutusta nähneenikään edes ulkomaisten meganimien konserteissa.
Tulipatsaiden lehahtaessa tuntui lämpaalto katsomoon saakka. Eturivissä ja lavalla oli varmasti kuumat oltavat. Showmeiningeissä ei todellakaan säästelty.
Noora Louhimo on erinomainen laulaja ja esiintyjä. Hänen intoa täynnä olevaa menoa seuratessa ei varmasti aika käy pitkäksi, vaikka musiikki ei miellyttäisikään.
Battle Beastin viidentoista kappaleen setissä oli yllättävän aikaisessa vaiheessa suvantokohta, jossa hidasteltiin Endless Summer- ja I Wish-kappaleiden mukana. Ei niitä olisi tarvinnut sentään peräkkäin esittää.
Muuten kappaleet olivat takuuvarmaa tykitystä. Familiar Hell, Bastard Son Of Odin, Eye Of The Storm, Out Of Control ja monet muut kappaleet tekivät illasta onnistuneen.
En oikein ole päässyt sisälle BB:n konserttien huumoriosuuteen, jossa rumpali Pyry Vikki työntää kosketinsoittaja Janne Björkrothin liikutettavaa soitinarsenaalia ympäri lavaa ja Björkroth pimputtelee samalla olutta juoden. Mutta kai se puree suureen osaan yleisöä.
Livekuvat jäivät tällä kertaa ottamatta, koska luulin päteviä kuvia ottavan kaverini ilmestyvän paikalle. Näin ei kumminkaan käynyt, joten on tyyminen promokuviin.
Lounais-Suomessa pakkastalvi tuli ja meni ainakin toistaiseksi. Tällä haavaa saamme nauttia nollakelistä ja vesisateesta.
Lauantaina 5. joulukuuta oli erilainen sää. Suuntasin tuolloin kierrokselle Turun saarille, joka käsittää Hirvensalon, Satavan ja Kakskerran saaret. Mukana matkassa oli hiljattain eläköitynyt pieni työmies Matti Viki Vikström.
Ehdotin, että kävisimme katsomassa Heinänokan leirikeskusta Satavassa. Paikka oli Vikillekin uusi tuttavuus.
Leirikeskus uinuu tähän aikaan vuodesta talviunta. Tilukset olivat laajemmat kuin olin kuvitellut. Majoitustilaa, saunoja ja muita rakennuksia näytti olevan runsaasti.
Sellainen muistikuva molemmilla oli, että syksyn 2015 turvapaikkahakutulvan aikana tännekin majoitettiin Lähi-idästä tulleita nuoria miehiä.
Tuulessa ja pakkasessa seisoskellessa kiinnitin huomioni rannassa olleisiin luonnon jäätaideteoksiin. Ne muistuttivat hieman vanhan ajan tikkunekkuja.
Heinänokasta löytyi myös komea autiotalo ja mielettömän kokoinen koivupahka.
Talon tarinan olen joskus kuullutkin, mutta en enää muista miten se mahtoi mennä. Turkulaistuttuni Fredi Forsen innostui kerran kertomaan rakennuksen taustat juurta jaksaen.
Erään toisen tuttavan mukaan talossa olisi melko lähivuosina kuvattu kotimaista elokuvaa, jossa näytteli Vesa-Matti Loiri. En ole leffaan missään törmännyt ja homma epäilyttää vähän muutenkin kun taloa katselee. Helpommalla luulisi saavan liikkuvaa kuvaa talteen studiossa tai melkein missä vaan kuin tuolla.
