Vepsässä 29. heinäkuuta

Turun kaupungin ulkoilusaaressa Vepsässä on tullut vierailtua kuluvana kesänä useita kertoja. Kamera on yleensä ollut ahkerassa käytössä ja tämänkertainenkin reissu perustui alunperin valokuvaamiselle. 

Ensitöikseni painelin Vihta-saunaan, jonka löylyistä oli mukava käydä pulahtamassa mereen. Ei aavistustakaan veden lämpötilasta, mutta se oli selvästi viileämpää kuin juhannuksena samassa paikassa. 

Alkukesän vihreys ja kukkaloisto ovat olleet jo viikkotolkulla kuivuuden takia poissa, mutta keskiviikkona tullut sade varmasti osaltaan piristi luontoa. 

Vepsässä tapahtui sateen jälkeen sellainen ilmiö, että ampiaiset heräsivät ja alkoivat pörräillä ihmisten kimpussa. Niitä saikin huitoa oikein urakalla kauemmas, mutta kovasti tuntuivat olevan kiinnostuneita etenkin kaikesta syötävästä ja juotavasta. Oluttuopiinkin eräs yksilö änkesi ja lopulta päätti sinne päivänsä. 

Kierrellessäni ympäri saarta muistikortille kertyi muun muassa seuraavanlaista.

. 

Nautelankoskella 6. heinäkuuta

Heinäkuun kuudentana päivänä istahdin ystäväni Miika Hyttisen henkilöautoon. Tiedä sitten kuka sellaisen automallin on suunnitellut, mutta ainakin minulla on suunnattomia vaikeuksia mahtua sinne.  

Suuntasimme Riihikoskelle, jossa sijaitsee Wanha Vehnämylly. Se on yhdistetty vanhan tavaran liike, museo ja kahvila. Intoa puhkuen näimme silmissämme sadat vinyylilevyt, jotka olisivat pian kättemme ulottuvilla. 

Nyt vaan kävi niin hullusti, ettei liike ollutkaan aurinkoisena tiistaina auki. Omistaja seisoi sattumalta pihalla ja päästi kumminkin meidät lp-levyjen kimppuun. Hän muisti minut edelliseltä käynniltäni. 

Vehnämyllyn ylimmässä kerroksessa olevat levyt ovat laadukkaampia kuin monilla kirpputoreilla. Rahaa saisi palamaan suuriakin summia jos sitä vaan olisi. Ostin Ian Gillan Bandin ja Cheap Trickin levyjä. 

Paluumatkalla Turkuun ehdotin visiittiä Liedon Nautelankoskella. Se on Aurajoen kahdeksas koski ja samalla joen pisin koski 600 metrin pituudellaan. Putouskorkeus on 16,9 metriä. 

Nautelankosken ympäristössä on rehevä ja monipuolinen kasvillisuus. Keskityinkin lähinnä sen kuvaamiseen itse kosken sijaan. 

Koska kesäsateita ei ole ollut, ei vesikään vellonut kuten keväisin, jolloin valtava pauhu kuuluu pitkälle parkkipaikalle saakka. Jokiuoma oli lähes kuiva, mutta silti käymisen arvoinen.

Karkalin luonnonpuistossa

Kun pääsee Liedosta töistä varttia vaille neljä, saattaa parin tunnin kuluttua löytää itsensä Lohjalta. Näin allekirjoittaneelle kävi viime keskiviikkona. 

Kysymyksessä nimittäin oli luontoretki Uudenmaan maakunnan länsiosassa sijaitsevaan Karkalin luonnonpuistoon. Entisen Karjalohjan kunnan alueella Karkalinniemessä Lohjanjärveen työntyvä puisto on perustettu jo vuonna 1964.

Turusta käsin Lohjan tavoittaa nykyään melko nopeasti. Turku-Helsinki-moottoritietä pitkin kaivoskaupunkiin ei ole kuin yksi hujaus. Työpäivän jälkeen on yleensä ollut tapana ottaa nokoset, mutta työkaverin Petterin painaessa kaasua olimmekin kohta jo perillä, eikä takapenkillä paljon uneksittu.

Loppumatka moottorietieltä Karkaliin ei puolestaan edennyt kovin nopeasti. Soratietä riitti lähes loputtomiin, eikä harvinaisen tiheät nimismiehen kiharat tahtoneet millään loppua mutkaisella pikkutiellä. Auto tärisi kuin valtava vibtaattori.

Karkalin luonnonpuistossa saa liikkua vain merkityillä reiteillä. Poluilla oli keltaista opasmaalia paljon, mutta eri reitit olisi voitu merkatä vaikka punaisella tai vihreällä. Kävelimme metsässä arviomme mukaan viitisen kilometriä ja varmasti suurimman osan 6,5 kilometrin yhdysreitistä. 

Keskellä aluetta on niitty, jossa oli pari penkkiä. Ilmeisesti tässä kohdin lähdimme eri suuntaan kuin alunperin piti. Kapeaa ja kivikkoista rinnettä riittikin sen jälkeen kilometritolkulla. Korkeuserot olivat paikoin huimat ja kuinka ollakaan meille sattui reitin ylämäkiosuudet! Toisinpäin olisi ollut pelkkää alamäkeä. Juurakkoa ja kivikkoa oli matkan varrella siihen malliin, ettei ihan kaikille voi reittiä suositella. 

Vaikka jokin kolkka luonnonpuistossa jäikin sekavahkon opastuksen takia väliin, olivat maisemat paikoin komeat. Puiden takaa näkymät Lohjanjärvelle olivat rajoitetut, mutta rantaosuuksilla palkitsevat. 

Luonnonpuisto ja matka perille Karkaliin oli niin tiheää lehtoa ja lehtipuuta, etten muista hetkeen noin rehevää luontoa nähneeni. Pähkinäpensaita oli harvinaisen paljon, mutta lintujen totaalista puuttumista ihmettelin. Viserrystä ei kuulunut sekuntiakaan parin tunnin taipaleen aikana. 

Arvelin, että heinäkuussa lehtometsässä olisi paljon hyttysiä. Loppumatkasta vain yksi verenimijä tuli inisemään korvan juureen. Parkkipaikalla suoritettu Offin suihkutus oli ehkä ylimitoitettu, mutta mistä noista tietää. 

Karkalin luonnonpuisto osoittautui mielenkiintoiseksi kohteeksi, jossa voisi joskus käydä uudelleenkin. 

Suvi Piikkiön suvessa osa 1

Kuluvalla viikolla olin kuvausreissulla Turun liepeillä Piikkiössä. Nykyään Kaarinan kaupunkiin kuuluva entinen varsinaissuomalainen kunta on allekirjoittaneelle tuttu lapsuudesta, jolloin vietin paljon aikaa isoäitini luona Piikkiön Rungossa. 

Tällä ei kertaa ei oltu Rungossa, vaan Toivolinnantien varrella ja Huttalan linnavuorella. Linnavuori oli ensisijainen kuvausmiljöö mallini Suvin kanssa, mutta matkalla oli niin houkuttelevan näköinen viljapelto, ettei sitä voinut jättää käyttämättä. 

Suvi on lähinnä Facebookista tuttu piikkiöläislähtöinen nainen, joka asuu Ruotsissa. Katselin joskus hänen kuviaan ja ajattelin että tuossapa olisi pätevä fotomalli. Aikaa meni varmaan pari vuotta, mutta nyt pääsimme tuumasta toimeen. 

Suvilla on esiintymiskokemusta keikkalavoilta Amerikkaa myöten. Hän on ollut ruotsalaisen sinfonisen metallibändi Therionin kiertuejäsenä taustalaulajana ja vaikuttaa nykyään Scarlett's Garden-nimisessä folk-pop-duossa. 

Esiintymisvarmuus näkyi myös kuvaustilanteessa. Tunnelma oli leppoisa ja hyviä kuvia kertyi niin paljon, että täytyy jakaa blogijuttu kahteen osaan. Linnavuorifotoja seuraavalla kerralla. 

Vaisakon viidakossa

Hellettä pukkasi viime keskiviikkona, jolloin otimme työkaverini Petterin kanssa suunnaksi Salon Halikossa sijaitsevan 63 hehtaarin laajuisen Vaisakon luonnonsuojelualueen. 

Olen käynyt Vaisakossa muutaman kerran aikaisemminkin. Etenkin ensimmäinen visiitti reilun neljän kilometrin mittaisella luontopolulla teki suuren vaikutuksen mahtavine vanhoinen tammineen ja jalopuineen. 

Keväällä 2017 näky vasta hieno olikin. Äitienpäivän aikoihin loistossaan olleet valkovuokot olivat jotain aivan uskomatonta. En ole sen koommin nähnyt yhtä valtaisaa kukkamerta. Linkissä http://kaislatuuli.blogspot.com/2017/05/vaisakon-kukkaloistoa.html tarkemmin.

Edellisellä Vaisakko-kerrallani, samoin kuin nytkin, olivat ongelmana polulle ja pitkospuille työntyneet kasvit. Paljaat sääret sortseissa eivät ole paras valinta tälle luontopolulle. Punkkisyyni on ehdottomasti tehtävä, vaikka päällä olisi pilkkihaalarit - sellaisessa viidakossa joutuu nimittäin kulkemaan. 

Kaikenlaista heinää, oksaa ja nokkosta riitti melkein puolet matkasta. Aluetta hoitavat Metsähallitus ja Rannikon Luontopalvelut voisivat sen verran valveutua, että lähettäisivät jonkun polulle heilumaan joko siimaleikkurin tai viikatteen kanssa. 

Itse tammimetsikössä pääsi kulkemaan vaivatta ja ihastelemaan komeita puuvanhuksia, mutta palatessa sama ongelma oli jälleen edessä. Lähes läpipääsemätön ryteikkö oli kovin kaukana luontopolkunautinnosta. 

Välillä kasveja oli jopa niin paljon, ettei pitkospuita edes näkynyt. Tuolloin piti koivella tunnustella missä se alusta oikein mahtaakaan olla, ettei tule äkillistä ilmalentoa nokkospuskaan. 

Tähän aikaan vuodesta ongelmana ovat myös itikat. Suihkuttelin parkkipaikalla kassistani löytynyttä Offia reilusti jäseniini, mutta olisi pitänyt päästellä koko purkillinen. 

Ahnaat paarmat saartoivat meidän välittömästi metsänrajaan päästyämme, eikä pörräys loppunut kuin vasta tammimetsikkössä. Hyttyset, kärpäset ja muut lähiseudun itikat tunkivat ahmaasti iholle, korviin ja sieraimiin. 

Ilmeisesti paras aika Vaisakko-reissulle on toukokuu, jolloin luonto vasta heräilee ja valkovuokot kukkivat pitkin reittiä. Kesällä en sinne enää aio mennä.

Kroppa täynnä itikoiden puremia ja hiestä likomärkinä palasimme parkkipaikalle. Seuraava etappi oli kymmenen kilometrin päässä sijainnut Kokkilan uimaranta. +23 asteisessa merivedessä pulahdellessa unohtui kummasti luontopolun haasteet.

Vaisakkoon löytää osoitteessa Palttatie 24, 24210 Salo.