Katariinanlaaksossa 30. joulukuuta

Katariinanlaakso on jalopuita kasvavista lehtosaarekkeista muodostunut 17 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelualue, joka sijaitsee Turun eteläisten lähiöiden tuntumassa lähellä Kaarinan rajaa.

Uudenvuoden aatonaattona oli sellainen olo, että pitää päästä vähän luonnon helmaan tuulettumaan. Niinpä suuntasin Katariinanlaaksoon.

Kuten odotettavissa olikin, oli luontopolku erittäin mutainen ja vetinen. Parissa kohdassa sai oikein miettiä miten tästä suoriudutaan. Pahimmat mönjät kengänpohjista jäivät onneksi matkan varrelle kun autolle palatessani tarkistin.

Katariinanlaaksossa saattaa nähdä paljon oravia. Etenkin eräällä luontopolun varrella olevalla kivellä, jonne ihmiset tuovat niille murkinaa. Tällä kertaa ei tietenkään ainuttakaan näkynyt. Kivellekin oli levitetty kummallisia siivuja, jotka tulkitsin omenapaloiksi.

Välillä tuntuu, ettei voi oikein minnekään mennä törmäämättä jonkinsortin tuttuihin. Napatessani fotoja Pitkänsalmen rannalla, kuului vähän matkan päästä tuttu ääni. Muun muassa Rautavaara X -nimisessä rokkibändissä vaikuttava Pasi Kaukonenhan se siinä oli retkiseurueensa kanssa.

Lenkin ajoitus osui täysin nappiin. Luontopolun loppumetreillä alkoikin taas vaihteeksi satamaan.

Twin Peaksin kolmas kausi

Keväällä 1990 ensiesityksensä saanut David Lynchin ohjaama televisiosarja Twin Peaks kohosi tuota pikaa supersuosioon synnyinmaassaan Yhdysvalloissa. Kuvitteellisessa pikkukaupungissa jossain Kanadan rajamailla tapahtui kummia.

Suunnilleen samoihin aikoihin kun pääsin armeijasta, keväällä 1991, alkoi sarja pyöriä myös Suomessa. Mediakohu oli aikaansa nähden valtaisa. Varmasti kaikki tuttuni seurasivat ohjelmaa tai ainakin tiesivät mikä se on.

Katselin uskollisesti sekä kevään jaksot että saman vuoden syksyllä esitetyt loput. Sittemmin nämä Twin Peaksin kaksi tuotantokautta on uusittu pariin otteeseen, mutta kohdallani ne ovat jääneet satunnaisiksi seurannoiksi. Tuskin olen jaksanut vahdata yhtään jaksoa kokonaan. Pätkiä sieltä sun täältä.

Jonkinmoinen yllätys oli, että Twin Peaks teki paluun yli 25 vuotta myöhemmin. Sarjan kolmas tuotantokausi (Twin Peaks: The Return) kattaa 18 osaa. Suomessa se alkoi pyörimään loppusyksystä 2017 Sub -kanavalla erittäin myöhäiseen esitysaikaan ja kerrallaan kahden jakson voimin. Olenkin tallentanut jaksot digiboksille ja katsonut myöhemmin.

Mukana on monia alkuperäisnäyttelijöitä. Osa heistä on vanhentunut oikein vaan urakalla, toiset eivät juuri lainkaan. Sarjan naissuosikkini, tarjoilijaa esittävä Mädchen Amick on onneksi yhä roolissaan. Uusista kasvoista mukana on muun muassa iki-ihana Naomi Watts.

Alkuperäisessä Twin Peaksissa eräs keskeisimmistä, ellei peräti keskeisin, hahmo oli Kyle MacLachlanin esittämä agentti Dale Cooper. Hän saapui pikkukaupunkiin tutkimaan lukiolaistyttö Laura Palmerin murhaa.

Kolmannella tuotantokaudella Cooper elää jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Toinen hän on onneton surkimus ja toinen helvetinmoinen kovanaama. Käsittääkseni hahmojen minä jotenkin vaihtui kun Cooper sujahti merkillisen masiinan läpi niin että kengät vaan jäivät lattialle savuamaan.

Alkuvaikutelmani uusista jaksoista oli, että onpas nyt tehty täyttä sontaa. Jostain syystä olen kumminkin jaksanut seurata sarjaa, vaikka välillä on tiukkaa tehnytkin. Vaikeaa löytää loogisuutta tapahtumien välillä, mutta ehkä tuotantokauden loppupuolella selviää mistä mahtaa olla kyse.

Suoranainen pohjanoreeraus nähtiin pari viikkoa sitten, jolloin tiistai-illan jälkimmäinen jakso oli kuin pahinkin katsojan aliarviointi. Merkillistä taidefantasiaa neljäkymmentä minuuttia vai mikä jakson pituus mahtaa tarkalleen ollakaan. Ehkä tuollakin on faninsa, onhan David Lynch arvostettu elokuvaohjaaja, joka monien mielestä saa tehdä minkälaista surrealistista soopaa tahansa.

Mieleen tulee taannoin kuultu työkaverini toteamus Twin Peaksista. "Ihme paskaa. Nainen puhuu jollekin pölkylle". 

Joensuu Riihimäen Highwater

Turkulainen Joensuu Riihimäki on parin viime vuoden aikana ollut varsin tuottelias orkesteri. Joulukuun alussa ilmestyi jo bändin kolmas albumi, nimeltään Highwater. Täyspitkiä levyjä on julkaistu yksi per vuosi, mikä on nykyään aika harvinaista.

Sain oman kappaleeni levystä kitaristi Kari Riihimäeltä. Mies on tuttu 90-luvun alkuvuosilta, jolloin hän soitteli Wardance -nimisessä hevibändissä yhdessä entisen Ironcross-rumpalin Jimmy Hammerin ja viime keväänä menehtyneen laulaja PJ Rautiaisen kanssa.

Joensuu Riihimäki ei puolestaan ole heviä. Riihimäen, Sami Joensuun ja Mika Moilasen esittämä amerikkalaistyyppinen juurimusiikki ja blues ovat ehkä lähin määritelmä. En ole sen kummemmin genren asiantuntija, mutta minulle bändin tulee mieleen sellaiset nimet kuin J.J. Cale, Tom Petty ja Van Morrison. Jenkkien juurimusiikilla voisi myös tarkoittaa esimerkiksi vaikka Creedence Clearwater Revivalia tai ZZ Topia, mutta niitä en tässä yhteydessä kuule.

Olen parin viikon aikana kuunnellut Highwateria automatkoillani. Kilometrit esimerkiksi Kustaviin tai töihin Lietoon taittuvat mukavasti levyn soidessa taustalla. Väljähköihin pahvikuoriin pakattu kiekko tosin aiheutti yhtenä päivänä ongelmia, kun levy putkahteli ulos ovitaskuun tuon tuosta. Mutta pieni haittahan se.

Viime vuonna ilmestyttä orkesterin kakkosalbumia Where's The Fire Johnia olen luukuttanut aika ahkerastikin. Highwater varmaan noussee vielä sen rinnalle. Täytyy taas pistää levy soittimeen kun lähtee baanalle.

Kolkaniemi 27. joulukuuta

Parin päivän joulujuhlintojen jälkeen raikas merituuli teki oikein nannaa, kun kävin päivällä Turun Ruissalossa heittämässä pienen kävelylenkin.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli löytää Birkka-niminen paikka. Se ei tuottanutkaan minkäänlaisia vaikeuksia, en vaan ollut jostain syystä aiemmin huomannut moista kylttiä Ruissalon Puistotien varrella. Vetisellä metsätiellä ei viitsinyt kovin pitkälle mennä, joten vielä jäi epäselväksi mitä kaikkea osoitteessa mahtaa olla.

Saaronniemen parkkipaikalla oli yllättävän paljon autoja ottaen huomioon arkipäiväisen ajankohdan ja vuodenajan. Ehkä muillakin on joulun välipäivät vapaata.

Villa Kolkka Kolkanniemessä on nykyasussaan surullinen näky. Huvila on kuulemma viimeksi ollut Suomi-Neuvostoliitto-seuran hallussa. Järjestöä ei ole ollut enää aikoihin, kuten ei heidän palvomaansa valtiotakaan.

Ohilipuvasta rahtilaivasta nousi merkillinen käry, jollaista en muista aikaisemmin rannoilla haistelleeni. Tiedä sitten mitä tököttiä ilmeisesti Naantaliin menossa olleessa aluksessa mahtoi olla.

Deep Purple Tammisaareen 21. heinäkuuta

Jouluviikolla julkaistiin mediatiedote, jonka mukaan legendaarinen brittiläinen hardrockyhtye Deep Purple saapuu ensi vuoden heinäkuussa konsertoimaan Suomeen. Keikkapaikkoina mainittiin Hamina ja Tammisaari.

Deep Purple vuoden 2017 pressikuvassaan. 


Asiasta tekee hivenen omituisen se, että noin kuukausi sitten Helsingin jäähallissa esiintyneen Purplen piti olla maassamme viimeistä kertaa. Yhtye on nimittäin lopettamassa mittavaa uraansa. Moisten huhujen takia halli saatiinkin täyteen sakkia.

En varsinaisesti kummastele tällaista toimintaa, sillä parin viime vuosikymmenen aikana monet pitkänlinjan bändit ovat kertoneet lopettavansa siihen levyyn ja tuohon kiertueeseen. Kuitenkin sama ralli jatkuu vuodesta toiseen.

Esimerkkejä voisi heittää vaikka kuinka. Ozzy Osbourne lopetti alunperin jo 1992, Kissin piti tehdä viimeinen kiertueensa 1996 ja Scorpions kertoi panevansa pillit pussiin 2010-luvun alussa. Black Sabbathin monista lopettamisyrityksistä nyt puhumattakaan. Lypsävää lehmää ei kannata tappaa, vaikka taiteellinen taso olisikin vähän sitä sun tätä ja muusikot viittä vaille vanhainkodin kiikkustuolissa. 

Ehkä surullisin esimerkki suoranaisesta kusetustoiminnasta löytyy ihan kotimaasta - nimittäin Remu Aaltonen erilaisine Hurriganes-viritelmineen. Niin surkeasti esitettyä musiikkia ei legendaarisen nimen alla pitäisi viedä lavoille. Remu on viimein kai tämän tajunnut, koska meneillään olevaa keikkarupeamaa mainostetaan hänen viimeisenään. Pahoin kyllä pelkään, ettei Hurriganes-pahoinpitely tähän jää.

Deep Purplen Tammisaaren keikkaa odotan innolla. Tapahtuma on osa Juli Festivalenia, joka järjestetään kaupungin keskustassa Stallörsparkenissa. Viime vuonna tapahtumassa esiintyivät muun muassa Hector, Paul Oxley's Unit ja Toto. Lavalla nähdään varmasti tälläkin kertaa monia muitakin artisteja kuin Purplen vanhat herrat.

Mikäli vielä kyyti Tammisaareen järjestyisi viime kesän tapaan mukavan matkaporukan kanssa, niin mikäpä sen hienompaa.

No Sleep 'til Hammersmith

Näin Lemmy Kilmisterin syntymäpäivän alla on hyvä vähän muistella tuota kaksi vuotta sitten kuollutta Motörheadin basistilaulajaa.

Jouluaattona 1945 syntynyt Ian Fraser Kilmister teki merkittävän uran rockmuusikkona aloittaen 60-luvun puolivälissä. Etenkin viimeisten parinkymmenen elinvuotensa aikana hänestä tuli melkoinen ikoni alallaan.

Motörhead on ollut minulle yksi merkitävimmistä yhtyeistä kautta aikojen. Tutustuin bändiin 80-luvun alussa, jolloin Turun Kupittaan City Marketin levyosastolla katselin Ace Of Spades -albumin kantta. Bandiiteiksi sonnustaunut bändi näytti aavikkotaustaisessa kannessa todella uhkaavalta.

Vuosia myöhemmin luin, että kuva on otettu jossain rakennustyömaalla Englannissa. Mutta täydestä meni.

Motörhead kävi Suomessa ensimmäisen kerran kesällä 1979 Punkaharjun Punkarockissa. Keikka jäi mediassa vähälle huomiolle, mutta se teki valtavan vaikutuksen moniin paikalla olleisiin. Esimerkiksi Peer Güntin rumpalina tunnetuksi tullut Twist Twist Erkinharju kertoo tapahtuman olleen hänelle kuin uskoontulo. Philthy Animal Taylorin rummutus oli tuolloin jotain uutta, eikä moista tuplabassorumpujyskytystä oltu viellä näillä main kuultu.

Punkarockin keikasta on sittemmin kirjoitettu paljonkin. Yhtye muun muassa hajoitti takahuonetilana käytetyn asuntovaununsa ja joutui putkaan. Esiintymispalkkio menikin vaunun kunnostamiseen.

Motörheadin kolmannen varsinaisen studioalbumin Bomberin (-79) takakannessa Lemmyllä on kourassaan koskenkorvapullo. Kuva on mitä ilmeisemmin otettu juuri Punkarockissa.

Kustavissa paikallisen kalusteovitehtailijan poika oli melkoinen erikoisuus hevikuteissaan 70- ja 80-lukujen taitteessa. Kaveri näytti pitkine vaaleine tukkineen, bootseineen, patruunavöineen, nahkahousuineen- ja takkeineen aivan Judas Priestin KK Downingilta. Muistan hänellä olleen kerran yllään Motörheadin Ace Of Spades -paita. Kysyin mitä tuo tarkoittaa suomeksi. Hän vastasi, että tiedät sen sitten kun sinulla munakarvat kasvaa.

Suomessa Motörheadista tuli hyvin suosittu vuonna 1981 livelevy No Sleep 'til Hammersmithin myötä. Suosikki alkoi kirjoittaa bändistä ja saman vuoden lopulla yhtye konsertoi Helsingin jäähallissa.

Tuo Englannissa maaliskuussa 1981 kolmelta eri keikalta nauhoitettu albumi on eräs rokkihistorian ja etenkin hevigenren arvostetuimmista livelevyistä. Sen voima ei ole hiipunut tippaakaan kuluneina vuosina.

Oman levyni hankin vuonna 1982 sittemmin edesmenneeltä lapsuudenkaveriltani Pekalta. Samoin myös tuolloin tuoreen Iron Fist -lp:n, joka jäi klassisen Motörhead -kokoonpanon Kilmister-Clarke-Taylor viimeiseksi. Näitä voidaan pitää ensimmäisinä hevirokkilevyinäni, vaikka Lemmyn mielestä yhtyeensä soittikin vain rock'n'rollia.

Omat Motörhead -keikkani jäivät tai ylsivät, miten sen nyt ottaakaan, noin kymmeneen kertaan sekä Suomessa että Ruotsissa. Ensimmäisen kerran näin bändin vasta niinkin myöhään kuin juhannuksena 1999 Kauhajoen Nummirockissa. Tuolloin pääsin myös Lemmyn kanssa samaan valokuvaan.

Saman vuoden lopulla osallistuin Oulussa Monsters Of Millennium -konserttiin, jossa Motörheadin kanssa olivat amerikkalaiset hevilegendat Dio ja Manowar.

Tuolta keikalta ovat peräisin lp-levyihini saadut nimikirjoitukset jokaiselta yhtyeeltä. Olin nimittäin Sue -lehden kautta pressitilaisuudessa, joka järjestettiin jäähallin pukehuoneessa ennen esimmäistä esiintyjää.

Kuuntelin No Sleep 'til Hammersmithia viimeksi viikko sitten. Kerrassaan loistava albumi, jossa ei ole mitään turhaa.

Boycott Apollossa 17. marraskuuta

Laulaja Tommi Läntinen kokosi noin vuosi sitten uudelleen 80-ja 90-luvun taitteessa toimineen Boycott -bändinsä. Se on kuluvana vuonna keikkaillut ympäri maata ja julkaissut uuden The Mighty -albumin.

Moni tuttava on vähän ihmetellyt Boycottin paluuta, sillä kitaristi ja toinen johtohahmo Hombre Lampinen kuoli toukokuussa 2016. Itse en koe asiaa noin, vaikka Lampinen tietysti olikin aikoinaan tärkeä osa bändiä. Mikäli Läntinen haluaa jälleen rokata, niin siitä vaan.

Kiinnostuin Boycottista heti kun siitä ensimmäisen kerran kuulin. Tämä tapahtui talvella 1987, jolloin luin Rumbasta uutisen otsikolla "Bändi jätti Even". Tuolloin entisen Dingo-basistin yhtyeen jäsenet liittyivät yhteen Läntisen kanssa ja kokoonpanosta muodostui Boycott. Pian jo nauhoitinkin c-kasetille radiosta Keväthärmä -konsertin, jossa yhtye esiintyi.

Sittemmin näin Boycottilta monta loistavaa keikkaa. Mieleen tulee ainakin ensimmäisessä Ruisrockissani -87 koettu spektaakkeli telttalavalla. Saman vuoden syksyn Köyliön Lallintalon keikkakaan ei koskaan unohdu.

Apollossa Turun Humalistonkadulla marraskuun puolivälissä ollut esiintyminen alkoi jo iltayhdeksältä. Tieto moisesta tuli kyllä ilmi ainakin Facebookin mainoksessa, mutta minun oli vaikea uskoa sitä noin täsmälliseksi. Narikkaan takkia jättäessäni ensimmäinen biisi starttasi ja kello todellakin oli tuossa vaiheessa yhdeksän.

En ollut ennen keikkaa kuullut uutta Boycottia kolmea kappaletta enempää. Thunder, I Still Rise ja etenkin Partners In Crime ovat erinomaisia biisejä. Illan settiin sisältyi melkein koko uusi levy.

Illan varsinaisia herkkuja kaltaiselleni vanhalle fanille olivat Boycottin 30 vuotta sitten julkaistun samannimisen debyyttialbumin kappaleet. I Want My Money Back, Eyes Of Blue, Rainbow Colours, My Sharona sekä yhtyeen tunnetuin biisi Gotta Rock kuulostivat pirun hyvältä.

Viimeisenä kappaleena kuultiin Läntisen jo ennen Boycottia tekemä, alunperin Via Dolorosa -nimisen turkulaisorkesterin 1986 ilmestynyt samanniminen single, jonka Läntinen levytti 90-luvulla soolourallaan uudestaan. Biisi lieneekin hänen tunnetuin tekeleensä kautta aikojen. Boycottin käsittelyssä kappale on kääntynyt luonnollisesti englanniksi.

Eräs oululaistuttuni innostui seuraavana päivänä kyselemään miten bändi soitti. Vastasin, että oikein hyvin. Hän oli aiemmin tänä vuonna nähnyt yhtyeen jossain ja määritteli soiton "hieman virkamiesmäiseksi". Itse en sitä noin kokenut, vaan Läntisen taustajoukko oli mielestäni pätevää porukkaa. Kahden kitaristin, basistin, rumpalin ja kosketinsoittajan kokoonpano toimi kuin junan vessa.

Keikkapaikkana Apollo on hyvä. Iso lava, eikä näköesteitä juurikaan. Yleisöä olisi toki mahtunut paikalle enemmänkin. Moni ei ehkä tainnut uskoa varhaista aloitusaikaa todeksi.

Kun Katja pukeutui lehtiin

Syyskuun lopulla olin fitness-lavoillakin nähdyn Katjan kanssa kuvaamassa Kaarinan Vaarniemessä. Tutustuin häneen pari vuotta sitten, kun huomasin kuvaajahakuilmoituksen Facebookissa. Tuolloin vielä Turussa asunut Katja odotti lasta ja sen pohjalta syntyi kuvasarja keväisessä Ruissalon Marjaniemessä. Se löytynee helposti Googlesta haulla Kaislatuuli: Raskauskuvia Ruissalossa.

Harvemmin olen kuvannut tällaista niin sanottua "seminudea", kuten alan termi kuuluu. Melko yleinen genre se kumminkin tuntuu olevan esimerkiksi Facebookin valokuvausryhmissä. Siellähän ei niinkin luonnollinen asia kuin nänni saa vilahdella lainkaan, sillä muuten ehkä lennät ulos ryhmästä tai pahimmassa tapauksessa koko Facebookista.

Katja kertoi ideastaan etukäteen, että hän "haluaa pukeutua lehtiin". Mietin paikkaa, jossa moinen onnistuisi ja mieleen tuli Vaarniemi. Muistikuvani meinaan oli, että siellä on paljon vaahteroita. Sopivia puita sai kumminkin etsiä, koska alue onkin varsin tammivaltainen. Syysruskakaan ei ollut vielä pahemmin tullut lehtiä väritellemään. Se olisi ollut bonusta. Näillä mentiin mitä oli, eikä paikkaa ruvettu vaihtamaan.

Otin tapani mukaan reilusti kuvia. Jotkut mallit ovat sitä joskus vähän ihmetelleetkin, kun kuulemma joku toinen kameramies saattaa ottaa vaan muutaman kymmenen ruutua. Niitä sitten hiki hatussa väännellään ja käänneellään photoshopissa muutaman kuvan verran. Mielestäni hyvää jälkeä voi tehdä samantien ihan kameran säädöillä ja opituilla valokuvauksen perussäänöillä kuten rajauksella, eikä hinkata hulluna jälkikäteen.

HIMin Synnin viemää

Ostin jokin aika sitten Manhattanin kirpputorilta Turusta kahdella eurolla musiikkitoimittaja Juho Juntusen kirjoittaman HIM - Synnin viemää -kirjan (WSOY 2002).

Lopettamispäätöksensä tänä vuonna ilmoittanut HIM oli aikoinaan Suomen suosituin bändi. 2000-luvun alkupuoliskolla nuoret ja vähän kypsemmätkin naiset kävivät kuumina yhtyeen laulajaan Ville Valoon. Ei ollut väliä mitä mies suustaan päästeli tai millaisiin rytkyihin hän pukeutui, riitti että hän vaan oli se ihana Ville. Yhteen muut jäsenet saivat olla rauhassa sekä naisilta että medialta, HIM käytännössä henkilöityi laulajaansa.

HIMin jäsenet olivat mukavia heppuja ainakin sillä perusteella mitä muutaman kerran heitä tapasin. Nummirockissa juhannuksena 1997 olin jossain vaiheessa puolittain tietämättäni samassa porukassa bändin kanssa. Tämä selvisi vähän myöhemmin eräästä valokuvasta, jossa on lisäkseni muun muassa Ville Valo.

Seuraavan kerran tapasin HIMit syksyllä 1997 Oulussa 45 Special -kapakassa. Baaria pyörittivät, kuten kaiketi vieläkin, alunperin kuusamolaisen hevibändin Zero Ninen äijät.

Istuin samassa pöydässä Ville Valon ja basisti Migen kanssa. Seurueessa oli myös kesällä Seinäjoen Provinssirockissa tutustumani Niina, josta myöhemmin tuli oululaisen kaverini, metallibändi Sentencedin rumpalin ja ammattivalokuvaajan Vesa Rannan puoliso.

Kerroin Ville Valolle, että Turussa kaveriani Penaa kuulemma pidetään hänen näköisenään. "Jaa, no olenko minä", laulaja uteli. "Et mielestäni pätkääkään", totesin.

Yhtyeen debyyttialbumi Greatest Lovesongs Vol. 666 oli yksi vuoden 1997 levyistä. Se kestää hyvin kuuntelia vieläkin. Eipä ole kovin kauaa kun sen viimeksi pyöräytin.

HIM ei ollut tuolloin vielä suuren yleisön orkesteri. Sellaiseksi se kohosi kakkosalbumin Razorblade Romance myötä vuonna 2000.

Lueskelin kirjan muutama ehtoona ennen Nukkumatin saapumista. Muistelin, että olen joskus ennenkin opuksen avannut. Pikaisella googlauksella vastaan tuli Imperiumi.net:iin vuonna 2003 kirjoittamani arvio, joka oli päässyt vallan unohtumaan.

"Toimittaja Juho Juntusen kirjailema teos HIMIstä on selkäesti suunnattu joulumarkkinoiden myyntivaltiksi. Harvemmin mistään tuotoksesta paistaa läpi näin vahva kaupallisuus. Juntunen on toki suomalaisen musiikkijournalismin eliittiä ja loistava kirjoittaja, mutta selvältä rahastukseltahan Synnin viemää vahvasti vaikuttaa.

Kirjan kuvitus on kansista alkaen viimeisen päälle hieno. Kuvia on paljon HIMin uran varrelta ja mukana on jäsenten lapsuuden aikaisia otoksiakin. Mutta itse tarinat ovat tylsiä ja lapsellisia. Vain harvoin päästään mielenkiintoisten asioiden pariin. Sellaisina pidän esimerkiksi yhtyeen kertomuksia levyjensä teosta, Ville Valon selityksiä biisien taustoista sekä ristiriidoista levy-yhtiön ja muusikoiden näkemysten välillä. Syy jutustelun tasoon ei varmaankaan ole pelkästään itse Juntusen, vaan HIMistä ei yksinkertaisesti lähde tässä vaiheessa uraa enempää irti. Siksi mukaan on ängetty jonninjoutavia poikien hotellihuoneentuhoamislekkejä ja muuta nerokasta.

Jopa niinkin paatunutta anaalihuumorin ystävää kuin minua oikein hävettää bändin puolesta, kun he kehuvat pissa- ja kakkatempauksillaan. Hohhoijaa. Mikäli se on tietoinen irtiotto teinityttöfaneista, niin asian luulisi tämän kirjan jälkeen onnistuvan aika helposti. Aiheeseen liittyen Ilta-Sanomatkin otsikoi taannoin lööpissään, että "Juha Mieto suuttui Ville Valolle". Pojat kun olivat ruiskuttaneet hotelissa pissaa Miedon näköispatsaan päälle. Ja kirja tietysti myy kohun myötä, joka lienee tarkoituskin. 

Ilman turhaa pilkunnussimista ihmettelen myös, miksi kirja vilisee virheitä. Vaikka suurin osa Synnin viemän tapahtumista on ollut lähivuosina, ilmoitetaan kirjassa esimerkiksi että Black Sabbath esiintyi Provinssirockissa vuonna -97. Se oli kylläkin vuotta myöhemmin. Lisäksi saman yhtyeen kerrotaan tehneen Suicide Solution -kappaleen, vaikka sen teki Ozzy Osbourne ihan itse". 

Omia tekstejä on välillä mielenkiintoista lukea vuosia myöhemmin. Joskus tosin tuntuu, että mitähän kummaa päässä on oikein liikkunut, mutta ainakin tällä kertaa allekirjoitan täysin viidentoista vuoden takaiset aatokseni.

Luminous Finland Turun linnassa

Turun kaupunki järjesti näyttävän valoshown Turun linnassa Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Siniset valot paloivat alueella kaksi päivää aikavälillä 16-24.

Tapahtumasta muodostui varsinainen farssi, sillä järjestelyt pettivät totaalisesti. Vielä tiistaina 5. joulukuuta linnan ympäristössä oli kuuleman mukaan sopivan väljää, mutta itsenäisyyspäivänä oli noin puoli Turkua liikkeellä. Sitä ei kukaan osannut aavistaa.

Kannoin korteni kekoon. Olin menossa linnalle heti neljän jälkeen hämärän tultua. Startti tapahtui keskustasta Puistokadulta, jossa olin kaverin luona aikaa tappamassa ja odottelemassa pimeän laskeutumista.

Linnalle lähti mukaan myös puhelias kaverini, joka yltyi autossa muistelemaan alkuunsa stopannutta järjestysmiesuraansa muinaisella 70-luvulla. Minä puolestani ihmettelin ja kirosin liikennettä, joka ei edennyt lainkaan.

Pian tajusin syyn tukokselle. Kaikki olivat samalla asialla kuin mekin eli menossa Turun linnaan. Mikä ruuhka! Linnankatu oli aivan piukassa. Kontatenkin olisi edennyt reippaammin kuin vaivalloisesti matelevassa autoletkassa.

Tovin asiaa miettittyäni pyrin pois autoletkasta. Käännyin Energialaitoksen kohdalta oikealle ja yritin etsiä parkkipaikkaa lähikaduilta. Niin tekivät näköjään sadat muutkin autoilijat, jolloin homma oli aivan yhtä tyhjän kanssa.

Vuosikymmenten takainen järjestysmiesmuistelu viereisellä penkillä ei ottanut loppuakseen. Ei ennen kuin kerroin, että nyt olemme sellaisessa tilanteessa, jossa palaamme sinne mistä lähdimme. En jonottele enää metriäkään.

Seuraava suunnitelmani oli viedä auto pois ja yrittää päästä jalan linnalle. Itäisellä Rantakadulla hylkäsin tämänkin idean. Jokilautta Förille oli nimittäin satojen, ehkä jopa tuhannen ihmisen jono. Menohan oli melkein kuin heinäkuun lopulla purjelaivatapahtuma Tall Ships Racesissa!

Katselin linnan juhlat televisiosta ja tein uuden yrityksen. Kello oli tuossa vaiheessa noin 21.30.

Linnankadulla oli yhä valtava autoletka, mutta nopeus sentään noin 30 kilometriä tunnissa. Sain vaivatta parkkipaikan Forum Marinumin edustalta. Tilaa oli varmasti sadalle autolle.

Linnan ympärillä hääri iltakymmeneltä arvioni mukaan tuhatkunta ihmistä. Minkäänlaista opastusta ei ollut.

Yllätyksekseni minut käännytettiin pois, kun yritin edetä pitemmälle puistoon rakennuksen vasemmalta puolelta. Homman jujuna olikin, että linnan läpi kävellään takapihalle, muutoin sinne ei pääse. Sisään otetiin kuulemma kaksi sataa ihmistä kerrallaan.

Etenin virran mukana ja koitin pysyä pystyssä äärimmäisen liukkailla kivetyksillä. Minkäänlaista informaatiota ei tullut vieläkään mistään suunnasta. Lopulta tutun järjestyshenkilön tavatessani sain sentään tietää mihin suuntaan pitäisi edetä.

Turun Sanomien tietojen mukaan Turun linnassa sisällä oli itsenäisyyspäivänä käynyt noin 18 000 ihmistä - tai siis kulkenut linnan läpi etupihalta takapihalle. Luultavasti toinen mokoma oli pällistellyt valoshowta puistossa. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet tai päässeet edes sinne asti.

Sataman liikenne oli täysin kaaoksessa. Ruotsinlaivoille ei oltu ilmoitettu sanallakaan koko tapahtumasta. Junat, bussit, rekat sekä kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot olivat myöhässä jumittuneen liikenteen takia. Laivat pääsivät liikkeelle reippaasti myöhässä ja ihmisiä jäi rannalle.

Kahden päivän valoheijastukset maksoivat Turun Sanomien mukaan 120 000 - 150 000 euroa. Kuulostaa käsittämättömän kovalta summalta. Pääsevätkö kaupungin parkkimittaritarkastajat ottamaan tästäkin leijonanosan tai mihin rahat oikein menevät? Ei luulisi valospottien asettelun ja kaapelin vedon olevan noin kallista puuhaa.

Vastaisuudessa tällaiset tilaisuudet ovat todennäköisesti himpun verran paremmin järjestettyjä. Ontuvista toimista huolimatta paikalla kannatti käydä. Linnahan oli suorastaan järjettömän hieno.

Kuvat otettu Huawei Honor 7 Lite -puhelimella.