Latokartanonkoski Perniössä

Viikonloppuna tein kesälomani ensimmäisen reissun. Se suuntautui Tammisaareen. Matkan varrella nykyään Raaseporiin kuuluvaan Tammisaareen on Latokartanonkoski Perniössä. Kuulin moisesta paikasta ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten, jolloin siellä tuli myös käytyä.

Vaikka parkkipaikalta ei ole koskelle kuin pari sataa metriä, osoittautui polku vaikeakulkuiseksi. Myrskyn kaatamia kuusia ei oltu raivattu pois tieltä, joten niiden yli piti puikkelehtia. Veikkasin, että samasta syystä Latokartanonkoskea ei mainostettu millään tavalla tien varressa. Vielä 2012 kesällä siinä oli nähtävyydestä kertova liikennemerkki.

Tarkempi tutkiskelu jälkikäteen osoitti, että Salon kaupunki on joutunut poistamaan Latokartanonkosken retkikohdelistaltaan. Alue siltoineen ja portaineen on vaarallisen huonossa kunnossa Salon Seudun Sanomien viime maaliskuussa julkaistun jutun mukaan. 

Vaikken mikään koskiekspertti olekaan, on Latokartanonkoski lajissaan hyvin vaikuttava. Tämä Kiskonjoen koski on Etelä-Suomen oloissa todella komea. Sääli, jollei rahaa sen nähtävyytenä pitämiseen ole.

Imamin keinutuolin muistodokumentti

Mikko Jakosen vuonna 1999 ohjaama, mutta kymmenisen vuotta myöhemmin julkaistu dokumenttielokuva turkulaisbaari Imamin keinutuolin viimeisistä vaiheista on nyt näkyvissä videopalvelu Youtubessa yhtenäisenä pätkänä. Aikaisemmin lähes 50 minuutin mittainen tuotos näkyi muutamassa eri osassa, mikä häiritsi katselunautintoa.

Imamin keinutuoli oli vuosinna 1990-1999 Turussa Hämeenkadulla toiminut opiskelijoiden suosima kapakka. Pelkistetyn sisituksensa ja metallisten tuoliensa takia siellä oli muistaakseni valtava kaiku. Isot ikkunat suoraan kadulle eivät peittäneet mitään, vaan ohikulkijat saattoivat nähdä suoraan sinut ja kaverisi kumoamassa maljaa.

Itse en kuulunut Imamin kanta-asiakkaisiin, mutta toisinaan siellä tuli käytyä. Etenkin, jos YO-talojen tai Ikituurin (nykyinen Caribia) suunnalla oli bändikeikkoja.

Imamissa kävi paljon nykyisiä Turun kulttuurielämän vaikuttajia. Tulevan kirjailijan Riku Korhosen kanssa muistan jutelleeni kesällä 1993, jolloin aiheenamme oli grunge-musiikki. Hän oli silloin kova genren diggari, kun minä taas en lainkaan.

Imamissa istui toisinaan oikeita rokkitähtiäkin. Kerran erään nurkan olivat valloittaneet Pelle Miljoona & Rockers. Pelle lisäksi Tumppi Varonen ja tuolloin kitaristina toiminut peremminkin Havana Blackista tuttu Markku Crazy Heiskanen polttelivat tupakkaa ja joivat olutta.

Silloinen opiskelukaverini Tomppa bongasi seurueen ja halusi välttämättä Pelle Miljoonan nimikirjoituksen farkkuliivinsä selkään. Ihmetys oli kova, kun hän myöhemmin huomasi Pellen tilalla lukevankin Pöllö.

Imamin keinutuolin muistodokumentissa vilahtaa tuttuja hahmoja. Xysmassa soittanut ja videolla Spectre Quartetin riveissä vaikuttava Kalle Taivainen on äänessä. Vuonna 2005 edesmennyt äidinkielen opettaja ja rockantropologi Timo Saarniemikin saa hänkin suunvuoron.

Sammakko ja sääsket palkintosijalle

Kuten olen joskus aikaisemmin tainnut mainitakin, olen hiukan laiska osallistumaan valokuvauskilpailuihin. Tai sitten niiden määräaika on jo ehtinyt mennä umpeen ennen kuin saan mitään toimeksi. Ahkerampi osallistuminen kyllä kannattaisi.

Uusimmassa Kamera-lehdessä, joka käsittääkseni on alan arvostetuin ja perinteisin julkaisu Suomessa, on kuvani sammakosta, josta sääsket imevät verta. Kyseessä on Vuoden kuvaaja 2014 osakilpailu 2/4. Aiheena "Luontokuva".

Otin foton viime huhtikuussa Ruissalossa erään lammikon reunalla. Pelottomat kurnuttajat suorastaan innostuivat poseeramaan, eivätkä olleet moksiskaan maan tömähdyksistä tai liikkeistäni lätäkön partaalla. Kyseinen kuva lienee noin sadan kuvan sarjasta parhain juuri verenhimoisten hyttysten takia.

Tänään lähetin pariin kilpailuun kesäkuvia. Niitäkin on huonosta kelistä huolimatta ehtinyt kertyä jo sen verran, että kehtaa koittaa osallistumista. Katsotaan tärppääkö.

Anskun kanssa kuvaamassa Raisiossa

Toukokuisen helleaallon aikana sää suosi eteläsuomalaisia aivan erilailla kuin nyt tätä kirjoittaessani juhannuksen tienoilla. Meni touko- ja kesäkuun kelit jokseenkin väärinpäin.

Kävin viime kuussa entisen työkaverini Anskun kanssa valokuvaamassa Raisiossa parissa eri paikassa, muun muassa Krookilan kotiseutukeskuksen pihamaalla. Ilma oli kuin morsian ja samaan voi sanoa mallistakin.

Olin kysynyt häntä joskus aikaisemminkin fotomalliksi, mutta nyt vasta päästiin tuumasta toimeen. Noihin aikoihin sattuivat voikukatkin kukkimaan ja toivat mukavaa lisäväriä kuviin.

Jungfruskärin retki 7.6.2014

Muutama vuosi sitten katselin Ruissalon Tammenterhon opastuskeskuksessa valokuvanäyttelyä, jossa oli pääkaupunkiseutulaisen kameraseuran kuvia Jungfruskäristä. Samoihin aikoihin kuulin, että erään kaverini naisystävä oli ollut saarella talkooleirillä. Näin mielenkiinto Jungfruskäriin heräsi.

Jungsfruskäriin ei kuitenkaan pääse ihan noin vain. Julkista kuljetusta lähellä Ahvenanmaata sijaitsevaan paikkaan ei ole. Omalla veneellä sinne on toki mahdollista mennä. Mutta sellaista en omista, enkä tunne ketään jonka kyytiinkään voisi hypätä.

Huhtikuussa huomasin Saaristomeren kansallispuiston ilmoituksen. Jungfruskäriin järjestetään retki kesäkuun alussa. Ilmoittauduin välittömästi. Kakkoseksi jäi Tampereen South Park -hevifestivaali, joka alunperin oli viikonlopun suunnitelmana.

Aloin värvätä potentiaalisia tuttuja matkaseuraksi. Vain Kake Ahlrothille kelpasi komea päivä saaristossa.

Jungsfruskär on Saaristomerellä keskellä Kihtiä sijaitseva saariryhmä, noin 28 kilometriä Korppoon Galtbystä länteen. Se kuului ennen Houtskarin kuntaan, mutta on kuntaliitosten myötä nykyään osa Paraisten kaupunkia.

Suurimmat saaret ovat Storlandet, Nölstö ja Hamnö. Storlandetin 120 hehtaarin pinta-alasta 100 hehtaaria kuuluu Metsähallituksen hallinnoimaan Saaristomeren kansallispuistoon.

Jungfruskärin saaret ovat toimineet vuosisatojen ajan merenkulkijoiden pysähdyspaikkana. Ruotsin vallan aikana siellä on tiettävästi toiminut merimieskrouvi.

Saarilla asui 1800-luvun alkupuolelta lähtien torppareita, jotka viljelivät perunoita ja kasvattivat karjaa rehevillä niityillä ja lehdoissa. 1900-luvun alussa Jungfruskärissä oli peräti 43 asukasta.

Jungfruskäriin perustetiin vartiolinnake kesällä 1940. Suurimmillaan sen vahvuus oli noin 200 miestä. Sodassa linnakkeen tehtävän oli suojata merirajaa vihollisen mahdolliselta hyökkäykseltä demilitarisoidulta Ahvenanmaalta.

Talvisodassa neuvostoliittolainen pommikone räjähti suomalaishävittäjän tulituksesta ja putosi Hamnön saaren edustalle. Koneen miehistöstä yksi selvisi, mutta hänet ammuttiin jäälle yrittäessään paeta. Lentäjä on haudattu Storlandetin eteläosaan. Saarelaiset hyödynsivät pudonneen lentokoneen osia omissa rakennuksissaan.

Jungfruskärissä oli varusmiehiä 70-luvun puoliväliin asti. Puolustusvoimilta saaret siirtyivät Metsähallitukselle vuonna 1999. Armeijan rakennuksia on saarilla yhä. Muun muassa kasarmi, rantasauna ja varastoja.

Ajelu Turusta Korpoströmin Saaristokeskukseen kestää pari tuntia. Matkalla on kaksi lossia. Ensimmäinen Paraisten ja Nauvon välissä, toinen Nauvon ja Korppoon välissä. Lähdimme matkaan seitsemän aikoihin aamulla.

Keli oli aamutuimaan todella kehno. Vettä tuli pahimmillaan kuin saavista kaataen. Perille päästyämme sade lakkasi ja ilma alkoi kirkastua. Lopulta lämpötila kohosi päivällä hikisiin mittoihin.

Vuonna 2004 perustettu Saaristokeskus kummastutti laajuudellaan. Näinkin syrjästä löytyy muun muassa hotelli, 120 paikkainen auditorio, ravintola ja 80 hengen terassi. Korpoström on Saaristomeren kansallispuiston toinen huoltotukikohta Kemiönsaaren Kasnäsissä sijaitsevan Sinisimpukan luontokeskuksen kanssa.

Merimatka Korpoströmistä Jungfruskäriin kesti suunnilleen tunnin verran. Matkalla ohitimme Gyltön linnakesaaren ja Silja Linen Galaxy -laivan. Puolustusvoimat lakkautti Gyltössä toimineen rannikkopatteriston vuonna 2007.

Jungfruskärin Storlandetissa oli vastassa jo eläkkeelle jäänyt Metsähallituksen mies Leif Lindgren, joka toimi oppaanamme. Parempaa asiantuntijaa tuskin löytyykään Jungfruskäristä kertomaan. Vuonna 1980 ensimmäisen kerran saarella käynyt ja siellä vuosikymmeniä työskennellyt Lindgren kertoi yksityiskohtaisesti paikan historiasta ja luonnosta.

Valtavan informaatiotulvan sulatteleminen olisi vaatinut muistiinpanojen tekemistä. Ei tietenkään ole Lindgrenin vika, jos hoitaa työnsä hyvin - satuin vaan unohtamaan välittömästi kaikki kasvien nimet, joita hän saarella esitteli.

Lindgrenin suunnittelema luontopolku oli kätevä tapa tutustua Jungsfruskäriin. Mereltä käsin karulta vaikuttavat saaret ovat hyvinkin moninaisia kasveiltaan ja lajistoiltaan. Polku kiemurteli halki ketojen, kallioiden ja lehtojen.

Kummallisen näköiset katkotut koivut pelloilla osoittautuivat lehdesniityiksi. Sellaiseksi kutsutaan puita kasvavaa niittyä. Lehdesniityillä on perinteisen niiton lisäksi puut lehdestetty eli niistä on katkottu oksia, jotka on sidottu kerpuiksi. Kerput syötettiin karjalle talviravinnoksi. 

Lintuja Storlandetin lahden poukamassa ei käyntimme aikana juurikaan ollut. Ornitologeilla pitäisi normaalisti riittää katseltavaa huomattavasti enemmän. Lidgrenin mukaan saarella asuu jopa kurkipariskunta. Se on lajille harvinaista, koska lintu ei yleensä viihdy tällaisessa ympäristössä.

Luontopolku kulki halki niittyjen. Niiden luulisi olevan varsinaisia punkkipesiä. Yhtään ei tiettävästi tarttunut matkaan. Lindgren kertoi, että hänellä on punkkeja riittänyt vuosien saatossa aikamoinen liuta. Vaikka olimme varustautuneet pitkin housuin ja tuhdein vaelluskengin, ei hänen mukaansa moinen vaatekerta estä punkkeja tippaakaan.

Luontopolun varrella näkyi armeijan entisiä rakennuksia. Vanha kasarmi kuulemma vaatisi niin suuren remontin, ettei sitä kannata korjata. Sen annetaan lahota pystyyn kaikessa rauhassa. Piharakennus sen sijaan toimii nykyään enegiantuottajana. Katolla on aurinkokennoja.

Puolustusvoimien vanhoja tykkejä oli matkamme varrella kaksi. Toinen niistä oli naamioitu mökiksi.

Jungfruskärissä järjestetään vapaaehtoivoimin talkooleirejä. Loppukeväästä niitä oli kaksi. Leirien tarkoituksena on hoitaa perinnemaisemaa ja raivata niittyjen aluskasvillisuutta esille.

Kymmeniä nautoja ja lampaita saapui rouskuttamaan Storlandetiin rehevää maaperää muutama päivä käyntimme jälkeen.

Jungfruskärin reissusta muodostui kuluvan kesän toistaiseksi paras päivä. Kannattaa käydä siellä jos vaan suinkin on mahdollisuus. Upea saaristoluonto suorastaan lumoaa ja Storlandetin saarella olisi viihtynyt paljon pitempäänkin.