Talven lumihankia odotellessa esitti Nelonen jokin aika sitten norjalaiselokuvan Dead Snow (Död snö, 2009).
Se on tullut televisiosta ainakin kerran aiemmin YLE Fem -kanavalta. Tuolloin Fem näytti paljon pohjoismaisia kauhuelokuviksi luokiteltavia teoksia. Yhtään suomalaista ei tietenkään ollut joukossa. Se tosin selittynee sillä, ettei moisia valitettavasti tehdä täällä.
Dead Snow on suomalaiselta kalskahtavan Tommy Wirkolan ohjaama. Yllättäen elokuvasta tuli jonkinlainen hitti, joka vie Wirkolan peräti Hollywoodiin asti. Mies pääsi ohjaamaan uusintaversiota Hannusta ja Kertusta.
Saavutus on hatunnoston arvoinen, koska Dead Snow voisi yhtä hyvin olla jonkun harrastajaporukan tekele. "Vuokrataan mökki Lapista ja mennään kuvaamaan splatter-elokuvaa videokameroilla", tulee ensimmäisenä mieleen.
Leffan juoni noudattelee esikuviensa polkuja; nuorisoporukka menee syrjäiselle talolle, jossa alkaa tapahtua kummia. Ruumiita tulee peräkanaa kun toisen maailmansodan aikainen saksalaissotilaiden zombie-joukko kömpii ulos luolastaan. Genren klassikkoelokuvat kuten Sam Raimin Evil Dead ja Peter Jacksonin Bad Taste ovat selvästi olleet innoittajina.
Amatöörinäyttelijöiltä vaikuttava ryhmä esittää lääkäriopiskelijoita. Opinoahjon taidot ovatkin tarpeen lumen keskellä kun täytyy muun muassa amputoida käsi moottorisahalla ja tyrehdyttää verenvuoto.
Leffa menee harmittomana viihteenä plussan puolelle, jos ranttaliksi lyöminen jaksaa naurattaa. Kauhua tässä ei ole nimeksikään - huonosti maskeeratut natsizombiet tuskin pelottavat pikkulastakaan. Verta ja suolenpätkiä tosin roiskuu kiitettävästi.
Lauantaina 23. marraskuuta kävin Ruissalon saaren kärjessä. Pari kaveria oli menossa talviuinnille Saaronniemeen, jolloin tarjoutui tilaisuus hypätä samaan kyytiin.
Heidän noin tunnin kestäneen kylmässä meressä pulikoinnin ja saunomisen aikana ehdin kiertää Saaronniemen Kolkannokan rannat ja liikkua vähän muuallakin päin aluetta.
Päällisin puolin ilma oli aurinkoinen ja vallan kaunis. Ensivaikutelma kumminkin petti. Rannalla kävi sellainen viima, että pitkät kalsarit ja pipo olisivat olleet kova juttu.
Ainoastaan yhdessä kohtaa Kolkannokkaa ei tuullut. Kyseinen lahdenpoukama on kesäisin epävirallisesti varattu varttuneemmille herroille, jotka tykkäävät ulkoiluttaa kroppaansa luonnon helmassa ilman rihman kiertämää.
Aatamin asuiset letkuheiluttajat pelästyttivät toissa kesänä pahanpäiväisesti kaverini Simon. Simo-parka joutui kiihdyttämään askeltahtiaan huomattuaan kuusikymppiset nakupellet. Simppa suorastaan pelkäsi, että vanhemmat ukkelit tulevat väkisin tarjoamaan hänelle herrojen herkkua! Eipä silti, etteikö meikäläisenkin mielestä näky ollut varsin vastenmielinen - aikuiset äijät köpöttelivät pitkin kaislikoita meisselit reisiä vasten heiluen.
Herrojen rannalla oli mukava penkki, johon toviksi istahdin. Aurinko lämmitti, eikä viimasta ollut tietoakaan. Ei myöskään tarvinnut pelätä, että joku ilmestyy marraskuussa esittelemään paljasta vehjettään.
Kylmästä ilmasta huolimatta Saaronniemen visiitti kannatti. Sai ainakin tehtyä jotain hyödyllistä ennen illansuussa alkaneita työpaikan pikkujoulujuhlia, jotka tosin olivat oikein mukavat.
Janhuan kasarmi on entinen rannikkotykistön koulutusalue Uudessakaupungissa. Se sijaitsee aivan meren rannalla melko lähellä kaupungin keskustaa.
Paikka on ollut jonkin aikaa mielessä jos noille kulmille sattuu eksymään. Näin pääsi käymään lokakuussa, jolloin Vakka-Suomen ytimeen oli muutakin asiaa.
Kimmokkeen Janhua-visiitille antoi eräs Lokalahdelta kotoisin oleva mies, jonka fotoja näin sosilaalisessa mediassa. Hän oli poikennut kasarmilla ja räpsinyt muutaman kuvan.
Eräs fotoista esitteli päärakennusta sisältäpäin. Etsimme seurueemme kanssa kuumeisesti miehen mentävää sisäänpääsyaukkoa, mutta sellaista ei löynyt mistään. Yksi ikkunoista oli säpäleinä ilmeisesti teiniangstin jäljiltä, mutta eipä tullut mieleenkään yrittää siitä sisälle.
Kyselin jälkeenpäin kaverilta mistä hän sinne oikein pääsi. "Ikkunasta". Täytyy kyllä olla aikamoinen hämähäkkimies jos sellaisesta raosta sisälle putkahtaa, varsinkin kun kyseessä on raavas aikuinen äijä!
Netistä löytyy todella kitsaasti infoa Janhuan kasarmista. Ennen rannikkotykistön varuskuntaa Janhuanniemellä toimi saha, jonka tuotteita laivattiin vientiin. Sahatoiminnan jälkeen kivirakennukset olivat miinatehtaana ja laivaveistämönä.
Tietääkseni 90-luvulla ja jonkun matkaa 2000-luvullekin kasarmilla oli orkideakoti. Tarkoittanee, että paikassa on kasvatettiin kukkia.
Löysin Turun Sanomien artikkelin vuodelta 2007, jossa Janhualle kaavailtiin huimaa orkideaparatiisia lasitettuine sisäpihoineen ja muine hienouksineen. Tällainen suunnitelma tuskin koskaan eteni pitemmälle. Ainakaan alueella ei ollut minkäänlaisia jääneitä moisesta.
Lähistölle ja aivan kasarmin viereenkin valmistuu parhaillaan omakotitaloja. Merinäköalan lisäksi asukkaat saavat kovin tuulisen tontin. Kylmä merituuli puhalsi lokakuussakin voimalla.
Oli jokseenkin lohduton näky löytää ennen varmaan kovin uljaskin kasarmialue tällaisessa kurimuksessa. Uudenkaupungin päättäjät voisivat keksiä paikalle jotain käyttöä ennen kuin se rapistuu pahemmin ja joutuu vandaalien kouriin. Vanhainkoti tai joku hoitolaitos tuli mieleen potentiaalisena vaihtoehtona, mutta sellaista uudet pientaloasukaat varmaankin vastustaisivat.
Aikaisemmin Thin Lizzynä tunnettu Black Star Riders vaihtoi nimeä vuosi sitten. Kokoonpanolta ilmestyi kesällä uusi levy, jota ei haluttu julkaista Thin Lizzyn nimellä yhtyeen muinaisen keulahahmon Phil Lynottin muistoa kunnioittaen.
Alunperin Thin Lizzy hajosi vuonna 1983. Pari yhtyeessä soittanutta muusikkoa pisti bändin 1990-luvulla uudelleen pystyyn. Puritanisteille riitti kummasteltavaa, sillä yhtye henkilöityi kulta-aikoinaan vahvasti laulajabasisti Phil Lynottiin. Hän kuoli rajun elämän aiheuttamiin terveysongelmiin tammikuussa 1986.
Black Star Ridersissa soittavat entisistä Lizzy-jäsenistä laulajakitaristi Ricky Warwick, basisti MarcoMendoza, kitaristi Damon Johnson sekä Lizzyn legendaarisessa 70-luvun kokoonpanossa mukana ollut kitaristi Scott Gorham. Rumpalina häärää Jimmy DeGrasso.
Thin Lizzy ei ole allekirjoittaneelle ollut koskaan mikään kärkinimi, mutta kumminkin tärkeä osa musiikkihistoriaani. Ostin ensimmäisen Lizzy-levyni vuonna 1983. Tuo Thunder and Lightning -lp onkin pysynyt aikakirjoissa minulle bändin parhaimpana. Levy jäi orkesterin viimeiseksi studiolevyksi ja on samalla musiikillisesti sen raskain tuotos.
Thin Lizzy kuitenkin teki klassisimmat levynsä 70-luvulla. Tuotantoa julkaistiin tiheään tahtiin. Fighting, Jailbreak, Johnny The Fox ja Bad Reputation sekä 1978 ilmestynyt tuplalive Live And Dangerous sinetöivät orkesterin maineen yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä rokkibändeistä.
Black Star Riders esiintyi viime lauantaina Helsingin Virgin Oilissa. Porhalsimme paikalle Turusta pikkubussilla, johon oli ahdettu joukko asianharrastajia. Osalla sakista oli peräti VIP-lippu. Se kattoi alkuillasta tapahtuneen tapaamisen lahjoineen ja muutaman kappaleen yksityiskeikan yhtyeen kanssa.
Keikkapaikkana Mannerheimintien varrella sijaitseva Virgin Oil on todella hyvä. Valitettavasti yleisökato oli melkoinen. Black Star Riders ei nimenä kerro monillekaan yhtikäs mitään, joten mainoksiin olisi voinut reippaasti lisätä Thin Lizzyn vaikka sulkuihin.
Pari päivää aiemmin Hartwall Areenalla ollut Scorpionsin ja Acceptin konsertti luultavasti söi osan potentiaalisesta lipunostajakunnasta. Sama pätee varmasti tämän tekstin kirjoitusiltana Hartwallin lavalle nousevaan Black Sabbathin yleisöön. Aika ja raha ei riitä kaikkeen kuin harvoilla, eikä illan tiketti ollut kovin edullinen.
Virgin Oilissa törmäsin lukemattomiin tuttuihin. Sweden Rock Festival -reissuilla mukana olleita alan miehiä tuli vastaan solkenaan. Pelkästään heidän läsnäolonsa osoitti, että nyt oltiin todellisten musiikkifanien tapahtumassa, eikä missään trendipellejen kokoontumisajoissa.
Tuttujen kanssa höpötellessä pääsi lämmittelybändi aloittamaan kuin varkain. En edes tiennyt orkesterin nimeä kuin vasta keikkapaikalla. Lipussakaan ei ollut mitään merkintää ryhmän nimestä. Mutta eipä tuntunut moni muukaan tietävän, paitsi että "yhtye on joku venäläinen". Lopulta bändi paljastui huonosti nimetyksi Red's Cooliksi.
Pietarista kotoisin olevan Red's Coolin musisointi toi mieleen sveitsiläisen Krokuksen ja brittiläisen Def Leppardin ristisiitoksen. Yksi kappale tosin kuulosti aivan kotoiselta Peer Güntilta. Laulajasta tuli jotenkin mieleen Krokuksen Marc Storace ainakin ulkoisesta habituksesta.
Sopivan mittaisen keikan perusteella Red's Cool vaikutti mielenkiintoiselta tapaukselta, jota kuuntelisi varmasti levyltäkin. Venäläisyys luo lähes automaattisesti paskan vaikutelman asiasta kuin asiasta, mutta Red's Cool osoitti, että ainakin naapurissa osataan tehdä ja esittää hyvää hard rockia.
Black Star Tiders aloitti kappaleellaan All Hell Breaks Loose, jolloin yleisöön tuli välittömästi vipinää. Vielä venäläisorkesterin aikana kohteliaan jähmeästi seisonut sakki innostui silminnähden.
Illan pääesiintyjä koostuu niin ammattitaitoisista soittajista, että harvoin moiseen kokoonpanoon törmääkään. Basisti Marco Mendoza on minulle porukasta tutuin, sillä olen nähnyt hänet lavalla useimmiten.
Ensikohtaamisemme taisi olla vuonna 2002 Sweden Rockissa, jossa Mendoza soitteli nelikielistään legendaarisen Ted Nugentin bändissä. Rummuissa oli tuolloin jo kolmekymppisenä kuusikymppiseltä näyttänyt Tommy Aldridge. 2003 ja 2004 näin kaksikon Whitesnaken riveissä niin Ruotsissa ja kuin Suomen Turussakin. 2007 he soittivat Thin Lizzyssä Sweden Rock Festivalin Sweden -lavalla.
Kitaristilaulaja Ricky Warwickin joku saattaa muistaa brittiläisestä The Almightystä. Yhtye oli nosteessa 90-luvun alussa. Bändin nimi tuotti suunnattomia vaikeuksia eräälle armeijakaverilleni, jonka suuhun moinen sanahirviö ei sopinut sitten ollenkaan. Niinpä nimi vääntyi The Agilityksi vähän kennelhommien tapaan.
Samaisen reservin matruusin kanssa olimme marraskuussa 1991 Turun uudehkossa Typhoon -hallissa katsomassa Alice Cooperia. The Almighty esiintyi Cooperin lämmittelijänä. Näin orkesterin myös saman vuoden kesällä Hämeenlinnan hevifestari Giants Of Rockissa, josta YLE teki televisiotaltioinninkin.
Black Star Riders soitti odotetusti paljon Thin Lizzyn biisejä. Olisin mieluusti kuunnellut niitä enemmänkin. Toki on ymmärrettävää, että yhtye haluaa esittää uuttakin materiaalia. Nyt kappaleet menivät suunnileet fifty-fifty.
Bändin seniori Scott Gorham ei ollut niin paljon esillä kuin odotin. Miestä ei oikein voi kehua tyylikkäästi vanhentuneeksi, jos muistaa millainen tukkajumala hän aikoinaan oli. Mutta keppi tuntuu yhä pysyvän käsissä.
Illan varsinainen kitarasankari oli Damon Johnson, jolle Gorham antoi hyvin tilaa. Miesten yhteinen tiluttaminen klassisissa Lizzy-paloissa oli upeaa kuunneltavaa. Kun vielä Warwickin soitteli sekä sähkö- että puoliakustista kitaraa, oli kuusikielisten karkelo upea.
Encorena tulleet lainabiisit kruunasivat ehtoon. Thin Lizzyn 70-luvun alussa levyttämä ja 90-luvun lopulla nykynuorisollekin Metallican tunnetuksi tekemä vanha irlantilainen kansanlaulu Whiskey In The Jar oli takuulla kaikille tuttu. Reipas ralli saikin yleisöltä ehkä illan parhaimman vastaanoton. Ennen katoamista takahuoneeseen yhtye soitti vielä Lizzyn vuonna 1975 levyttämän Rosalien, joka on alunperin amerikkalaisen Bob Segerin kappale.
Harvemmin tulee Helsingiin asti keikoille lähdettyä. Tämä sattui osumaan lauantaille ja kun kyytiäkin tarjottiin, niin mikä ettei. Kotiovi kolahti puoli viiden aikaan aamulla, jolloin reissua oli kestänyt jo yli kymmenen tuntia. Kannatti lähteä.
Huomasin lokakuussa sosiaalisessa mediassa uuden valokuvauskilpailun. Kyseessä oli Matkalla Kustavissa-sivuston järjestämä kesäkuvakilpailu. Päätin ottaa osaa ja voittohan sieltä tuli.
Kilpailun tulos julkistettiin 28. lokakuuta ja palkinnon sain torstaina. Jälleen tuli pienellä vaivalla "mainetta ja kunniaa" valokuvauksen saralta. Kiitokset kovasti kaikille kuvaa äänestäneille!
Itse fotosta sen verran, että se on otettu lauantaina heinäkuun 13. päivä Kustavin Heponiemessä. Mielestäni kuvasta välittyy hyvin kesäinen Kustavi. Siinä näkyy loisto ja kummeli, joiden välissä menee Iniöön matkalla oleva yhteysalus.
Sattui niin sopivasti, että samalla kun lautta lähti laiturista, huomasin oivan kuvauspaikan. Odottelin, että laiva on kohdalla ja otin muutaman kuvan. Tämä oli niistä mielestäni paras.
Turkulaiskitaristi Kari Riihimäen ensimmäinen soololevy Seasons ilmestyi pari kuukautta sitten BluelightRecordsin kautta.
Julkaisu on saatavana sekä cd- että lp-levyversiona. Jälkimmäinen formaatti lienee tekijälle itselleen rakkaampi, sillä tämäntyylistä musiikkia on perinteisesti totuttu kuuntelemaan juuri vinyylilevyltä.
Riihimäen edustamaa tyyliä on sanottu 60-luvun lopun ja 70-luvun alun rokiksi, jota nykyään myös classic rockiksi kutsutaan. Cream, Wishbone Ash, Led Zeppelin ja muutama muu aikakauden nimi on nostettu esiin levyn yhteydessä.
Opin tuntemaan 1969 syntyneen Riihimäen 90-luvun alkupuolella. Tuolloin hän soitti Wardance -nimisessä turkulaiskokoonpanossa. Yhtye oli sikäli pahassa saumassa, että sen edustama melodinen heavy rock ei ollut lainkaan muotia noihin aikoihin. Päivän nimet olivat Pearl Jamin, Nirvanan ja Soundgardenin tapaiset ruutupaitabändit Seattlesta.
Rumpuja bändissä soitti entinen Ironcross-kannuttaja Jimmy Hammer alias Jimbo Mäkeläinen. Koskettimia paineli MattiFredriksson, jonka taannoin huomasin vaikuttaneen pitkään Yölintu-orkesterissa.
Wardance oli valitettavasti täysin väärässä ajassa, vaikka musiikillisesti yhtye oli näin jälkikäteenkin ajateltuna todella kova. Kuvasin videolle pari heidän keikkaansa. Niitä tuli hiljattain katseltuakin.
Riihimäen hevitaustaa vasten levyltä kuuluu yllättävän vähän miehen muinaiset vaikutteet. Ehkä pari levyä tehnyt rock- ja bluesyhtye Doggtown oli hänen urallaan niin merkittävä etappi, että osapuilleen sama linja jatkuu yhä.
Seasonsia tehtiin parisen vuotta porilaisstudiossa. Mukana on kovatasoisia muusikoita. Nykyään ainakin Paula Koivuniemen bändissä vaikuttavat rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen ovat arvostettuja heppuja. Koskettimia soittaa Tuomo Vähä-Pesola, joka on myös tuottanut levyn.
Mielenkiintoinen jippo on useiden vokalistien käyttäminen levyllä. Äänessä ovat entinen Garbo -mies EsaEloranta, Wardancessakin laulanut nykyinen trubaduuri PJ Rautiainen, 70-luvulla Kaamoksessa vaikuttanut ja 80-luvulla megatähdeksi Bogart Co:n riveissä kohonnut, paremmin rumpalina tunnettu JohnnyGustafsson sekä ainakin minulle vieraammat Tumppi Niemelä, Jukka Lamminen ja Pasi Laihonen.
Vaikka Seasons on kitaristin soololevy, on se mielestäni samalla selkeä bändilevy. Riihimäki ei revittele sooloja otsasuonet pullistuen, eikä kitara ole muutenkaan niin paljon esillä kuin vaikka kantta katsoessa voisi kuvitella.
Tämä levy ei ehkä soi soittolistaradioissa kovinkaan tiuhaan, mutta alan harrastajille se lienee varma nakki.
Lokakuun toinen viikonloppu oli syysruskan kulta-aikaa. Kävin perjantaina 11. päivä kuvaamassa maisemaa Aurajoen länsirannalla Yliopistonkadun alkupään ja Tuomaansillan välissä. Tuolle pätkälle on 2000-luvulla tehty jalankulkutasanne, joka kiemurtelee rantatörmää myötäillen.
Turun Sanomissa uutisoitu rottaongelma on alueella kuulemma suuri. Ainuttakaan siimahäntää en onneksi nähnyt, mutta rantapenkereessä oli selvästi pesäkolojen reikiä. Risukkoa ja puskia oli raivattu melkoinen määrä, joten ainakaan kovin rauhassa rotat eivät saa siellä enää mellastaa.
Syy rottapopulaation kasvuun on ainakin mummojen harrastama lintujen ruokinta. Rantaan ja jokeen kaadetaan kassikaupalla pullaa, leipää ja ties mitä, vaikka sorsat luonnonvaraisina luntuina varmasti löytäisivät ruokansa muutenkin.
Lehtipuut joen itärannalla olivat todella hienoja. Turun Tuomiokirkko näytti tavallistakin komeammalta väriloiston seassa.
