tiistai 27. maaliskuuta 2012

Kun Dave Linhdolm olikin Ben Granfelt

Maanantaina 26. maaliskuuta Yle Fem -kanavan piti esittää Artistin muotokuva: Dave Lindholm -niminen ohjelma. Olin valmistutunut katselunautintoon ja otin mukavan asennon sohvalla. Kuinka ollakaan, ruutuun pöllähtikin Ben Granfelt. Lindholmista ei ollut tietoakaan.

"Ben Edvard Granfelt (s. 16. kesäkuuta 1963) on suomalainen kitaristi ja säveltäjä. Hänet tunnetaan parhaiten yhtyeistä Los Bastardos Finlandeses, Guitar Slingers, Leningrad Cowboys, Wishbone Ash, Gringos Locos, ja etenkin omasta dynaamisesta kokoonpanostaan Ben Granfelt Band."



"Granfelt aloitti soittamisen 11-vuotiaana ja on tehnyt musiikkia jo 30 vuoden ajan. Hänen uransa alkoi perinteisesti "kellari / kotipiiribändien" kanssa kotiseudulla Kauniaisissa, jossa kouluaikoina Ben käytti muun muassa koulun välitunnit kitaransoiton harjoitteluun. Tuolloin hän tutustui Tipe Johnsoniin, josta tuli myöhemmin tärkeä bändikaveri Gringos Locosissa ja myöhemmin Leningrad Cowboys'issa.

Armeija-aikanakin Granfeltilla oli tapana käyttää lähes kaikki vapaa-aika, oppituntien tauot mukaan lukien, kitaransoiton harjoitteluun. Granfelt on arvostettu muusikko melodisen ja bluesahtavan rockin taitajana. Nykyään Granfeltia pidetään laajalti yhtenä parhaista suomalaisista kitaristeista.
Musiikillisiksi vaikuttajikseen Granfelt nimeää Jimi Hendrix, Jeff Beck, Robin Trower, Eric Clapton, Gary Moore, Pat Travers ja Pat Thrall.

Musiikkitoiminnan lisäksi Granfelt toimii saksalaisten Engl-kitaravahvistimien maahantuojana." (Wikipedia)




Minulla ei ollut oikeastaan mitään sitä vastaan, että ohjelmatiedoista poiketen ruudussa höpötti Lindholmin sijaan Granfelt. Mukavalta mieheltä vaikuttava kitaristi sai jutuillaan ainakin tämän talouden hyvälle tuulelle. Ohjelma tuntui jotenkin tutulta - lopputekstit paljastivatkin sen tehdyksi vuonna 2007, joten varmaan olen joskus nähnyt saman aikaisemminkin.

Henkilödokumentissa Granfelt kuvattiin kotonaan Suomessa ja kiertueella Saksassa. Frankfurtin kitaramessuilla miehellä oli oma klinikka, josta tarina eteni keikalle pieneen saksalaisklubiin.

Ohjelmassa nähtiin pätkiä Aki Kaurismäen ohjaamasta Leningrad cowboys meet Moses -elokuvasta. Granfelt kertoi saaneensa kuvausten aikana ruokamyrkytyksen saastuneesta jokivedestä, jota hän lipitti kuvausten lomassa. Läheisen hotellin viemäri vaan sattui kulkemaan juuri sitä kautta. Paska tuuri.

Vuosina 2001-2004 Granfelt soitti brittiläisen, 70-luvulla suosionsa kukkuloilla olleen, Wishbone Ashin kitaristina. Hanoi Rocks muuten lämmitteli ensimmäisillä Englannin keikoillaan 80-luvun alussa samaa orkesteria. Granfeltin jälkeen Wishbone Ashiin asteli toinen suomalaiskitaristi, Gringos Locosista ja Pave Maijasen Mistakesista tuttu Muddy Manninen.

Granfelt esitteli kitaroitaan, joista rakkaimmiksi vuosien varrella ovat osoittautuneet Gibson Les Paulit ja Fender Stratocasterit.

Mies muisti useaan otteeseen mainita, että rällästysvuodet ovat takanapäin ja lopputekstien aikana hän ulkoilutti vaimonsa kanssa pientä poikalastaan.




Kuulin Granfeltista ensimmäisen kerran Gringos Locos -yhtyeen kautta 1987. Tuolloin hienon debyyttilevyn julkaissut helsinkiläisryhmä oli aluksi jonkin aikaa vain bändi toisten joukossa. Sitten alkoikin melkoinen mediamyllykkä, kun bändi solmi ison levytyssopimuksen Polygramin kanssa. Jopa YLEn pääuutiset kertoi tapahtumasta.

"Gringos Locos on suomalainen hard rock -yhtye.

Helsinkiläinen Gringos Locos oli 1980-luvun lopussa yksi suomalaisen hard rockin suurimmista vientitoivoista. Yhtyeen musiikki keräsi faneja myös kotimaassa, mutta erityisen suosittua se oli Britanniassa, jossa he esiintyivät ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä maineikkaalla Wembley-areenalla, sekä Yhdysvalloissa. Kiinnostus kansainvälisillä markkinoilla oli tuolloin niin suuri, että yhtye solmi vuonna 1987 seitsemän albumin sopimuksen maailman toiseksi suurimman levy-yhtiön Polygramin kanssa. Yhtyeen jäseniä on sittemmin nähty muun muassa Leningrad Cowboysin ja brittiläisen Wishbone Ashin riveissä.

Yhtye julkaisi neljännen albuminsa "Second Coming of Age" kesällä 2009." (Wikipedia)




Gringos Locos keikkaili plajon Suomessa ja näkyi ahkerasti televiossa. Bändi kiersi Eurooppaa Status Quon lämmittelybändinä, mutta Polygram -levydiili kaatui kakkoslevy Punch Drunkin jälkeen. Ilmeisesti myynti ei tyydyttänyt yhtiön johtoa. Musiikillisesti bändiä vietiin noihin aikoihin jenkkihardrockin suuntaan, eikä alkuaikojen bluesvaikutteet olleet enää niin vahvasti esillä. Tuottajana häärinyt Tom Dowd kai koitti saada bändistä turhan siloiteltua, mikä sitten kostautui. Biisitkään eivät olleet debyyttilevyn veroisia.

Oman kappaleeni Gringos Locosin esikoisalbumista ostin käytettynä turkulaisesta Comeback -levyliikkeestä melkein heti sen ilmestyttyä 1987. Blues-, juuri- ja southernrockia sisältänyt levy on kestänyt aikaa hyvin.

Noihin aikoihin nousi Suomesta toinenkin aikalailla samantapaista rokkia soittanut yhtye, joka kantoi nimeä Havana Blacks. Nimestä tiputettiin myöhemmin viimeinen s-kirjain pois, kun orkesteri sai viritettyä verkkojaan Amerikan suuntaan. "Voi kuulemma loukata mustia", oli muistaakseni selitys.

Jos oikein tarkkoja ollaan, levyhyllyssäni oleva Gringos Locosin debyytti ei ole se sama yksilö, jonka tuossa äsken mainitsin. Lainasin nimittäin kiekon aikoinaan eräälle taivassalolaiselle hongankolistajalle, joka sitten unohti levyn autoon auringon armoille. Lätystä tuli käyrä ja soittokelvoton, joten kaveri meni uusikaupunkilaisesta levykaupasta ostamaan uuden tilalle.




Kuten Yle Femin ohjelmasta saattoin tyhmempikin päätellä, on Ben Granfelt varsin mukava mies. olen itsekin todennut tämän pari kertaa. Ensi kerran tapasin hänet Paraisten Råttisrockissa kesällä 1989. Festareilla soitti Gringos Locosin lisäksi ainakin Boycott ja Horsepower. Harmi, ettei tuollaistakaan leppoisaa ole pikkufestaria enää olemassa.

Toisen kerran tapasin Granfeltin keväällä 2000. Olin tuolloin MTV3:n Jyrki -ohjelmassa työharjoittelussa. Pääkuvaajan ja toimittaja Heta Hyttisen kanssa kävimme tekemässä Granfeltista juttua Jyrkiin Kymmenen kitaristia -sarjaan Vantaan Tikkurilassa sijainneella treenikämpällä. Muita kyseisen kitaristiesittelyn hahmoja olivat ainakin Timo Tolkki ja Alexi Laiho.






sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Paraisten Airistolla

Lauantaiajelu suuntautui tällä kertaa Paraisille. Muutaman kerran aiemminkin on tullut käytyä Airistolla, jossa on muun muassa hotelli ja vierasvenesatama.

Maaliskuun lopulla Airistolla oli hiljaista, muttei sentää täysin kuollutta. Lomamökeissä näytti olevan ihmisiä ja parkkipaikallakin jokunen auto.

Mikään varsinainen valokuvausilma ei lauantaina ollut, mutta harmaasta kelistä huolimatta otin jonkun verran julkaisukelpoisia fotoja.

Kuvat isommiksi klikkaamalla.
















lauantai 24. maaliskuuta 2012

Kitarapoppia englanniksi

Yle Teeman Elävässä arkistossa esitettiin maaliskuun 21. päivä jakso nimeltä Kitarapoppia englanniksi. Ohjelma oli tehty vuonna 2007, mutta on aikoinaan jäänyt ainakin minun ulottumattomiin.

Toimittaja Harri Hakasen asiantuntevasti juontamat Elävän arkiston ohjelmat ovat mielenkiintoisia, ja niitä soisi tulevan uusintoina useamminkin. Sarjassa on käsitelty muun muassa suomalaisen heavy metallin alkuvaiheita. Jaksossa vieraana oli Sarcofagus -yhtyeen Kimmo Kuusniemi.


Sarcofagus


Sarcofagus ei ollut kitarapoppia, vaikka englanniksi lauloikin. Bändin mikrofoniin hönkäilivät nykyään paremmin Havana Blackista tunnettu Hannu Leiden ja myöhemmin Jukka Homi. Hänet tunnetaan nyttemmin Jukka Lewiksenä, joka soittaa bassoa Yössä. Mies on myös hevibändi OZin basisti, jossa hän tosin esiintyy Jay C. Blade -nimisenä.

En ole koskaan suuremmin ollut Elävän arkiston jakson mukaisen englanninkielisen kitarapopin fani, vaikka esimerkiksi Beatlesista olen pienestä pitäen tykännytkin. 90-luvun puolivälissä tältä musiikilta ei voinut välttyä missään. Silloisessa kantakapakassani Tinatuopissakin soi lähes taukoamatta Oasiksen ensimmäinen levy Definately Maybe.




Tuolloin Oasis lähinnä vitutti, mutta 1995 ilmestyneestä kakkoslevystä (What's The Story) Morning Glory jo tykkäsin. Siinä oli Rolling Stonesin mieleen tuovia kappaleita ja meno muutenkin astetta reippaampaa.

Kitarapoppia englanniksi -ohjelman suomalaiset bändit tulivat kaikki aikoinaan tutuiksi, jos ei nyt keikalla, niin vähintään Rumba- ja Soundi -lehtien kautta. Ainakin Pansies, Super, Supperheads ja Poverty Stinks mainittiin ohjelmassa useaan otteeseen.



Supperheadsin näin talvella 1995 Kårenilla keikalla. Muistan pitäneeni esityksestä. Samana iltana lavalla oli muutama muukin bändi, joista yhden nimeä en saa nyt millään päähäni... Moniosainen nimi. Se levytti Poko Rekordsille. Tarkistus Pokon sivuilta ei sekään tuo tulosta, koska bändiä ei yhtiön kataloogissa lue. Mutta eipä siellä sen puoleen lue nokialaisen hevibändi Outburstinkaan nimeä, joka 80-luvulla oli Pokon leivissä.

Kitarapoppia englanniksi -lähetyksen mielenkiintoisin orkesteri oli Poverty Stinks. Laulajakitaristi Jarmo Laine jutusteli mukavia Hakasen kanssa. 60-lukuista, hieman Beatlesin tapaista musiikkia soittanut helsinkiläisyhtye pakersi vuosikaudet, muttei päässyt koskaan ansaitsemaansa suosioon. Jostain syystä bändi kolahti meikäläiselle jo ensilevynsä Gargle Blaster aikoihin 1990. Seuraavana vuonna ilmestynyt Getting Deeper oli vielä parempi. Myöhemmistä levyistä muistan ainakin kaksi.




Kun Pearl Jam peruutti viime tipassa Ruisrockin keikkansa 1992, otettiin sen korvaajaksi alunperin sivulavalle sijoitettu Poverty Stinks. Bändi sai soitella päälavalla ja varmaan pitempäänkin kuin oli suunniteltu. Minua tällainen ratkaisu ei haitannut lainkaan, sillä Poverty Stinks voitti ja voittaa yhä mennen tullen tyhjänpäiväisen Pearl Jamin. Käsittämätöntä, näin mitäänsanomatonta musiikkia tehnyt yhtye kohosi miljoonamyyntiin. Minun puolestani näiden kahden orkesterin suosiot olisi voinut kääntää toisinpäin.

Suomalaisen kitarpopin huippuna pidän Poverty Stinksin vuonna 1993 ilmestynyttä Summer Will Never End -kappaletta.








keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Randy Rhoads 6.12.1956 - 19.3.1982


"Randy Rhoads (oikealta nimeltään Randall William Rhoads, 6. joulukuuta 1956 Santa Monica, Kalifornia19. maaliskuuta 1982 Leesburg, Florida) oli yhdysvaltalainen rock-kitaristi.

Rhoads ehti lyhyen elämänsä aikana vaikuttaa suuresti kitaransoittoon. Hän yhdisteli rock-kitarointia ja klassista kitaransoittoa, ja hänen kahta Ozzy Osbournen kanssa tekemäänsä albumia (Blizzard of Ozz ja Diary of a Madman) pidetään nykyaikaisen rock-kitaroinnin edelläkävijöinä." (Wikipedia)



Kitaristi Randy Rhoadsin kuolemasta tuli maanantaina kuluneeksi 30 vuotta. Uutinen huomioitiin netin musiikkijulkaisuissa kiitettävän hyvin. Traagisesti kuolleen nuoren lahjakkuuden nimi tuli ehkä nyt tutuksi aloittelevillekin rokkareille.

Ozzy Osbournen kiertuebussin kuljettajalla oli lentolupakirja. Mies innostui tekemään pienkoneella lentonäytöksiä seuraavalla keikkapaikalla, Leedsburgissa Floridassa. Ensimmäinen lentokierros menikin putkeen, toinen ei. Temppuilemaan ruvennut lentäjä osui ensin bändin bussiin, josta kone lensi päin lähellä olevaa taloa ja räjähti. Kaikki koneessa olleet, mukaanlukien Rhoads, menehtyivät välittömästi.

Randy Rhoadsin lyhyeksi jäänyt ura on vaikuttanut moniin jälkipolvien kitaristeihin.



Discografia:

Quiet Riot
Ozzy Osbourne



maanantai 19. maaliskuuta 2012

Dr. Potion ja kaverit S-Osis:lla

"Dr. Potion + friends "Kevät Bileet" S-Osis:lla" oli iltamien nimi Rehtorinpellontiellä Turussa, legendaarisen YO-talon alakerrassa. Lauteilla kävi illan mittaan kolme eri yhtyettä. Eivät tosin yksikään aikataulun mukaisesti.

21.30 Hangman`s Voodoo
22.30 Dr.Potion
00.00 Apostoles Of Bitterness




Hangman's Voodoo oli nimenä tuttu, muttei minulla ollut minkäänlaista käsitystä orkesterin musiikista. Jonkun valokuvan muistan netissä joskus näheeni. Siinä komeilivat yhtyeet nuoret soittajauroot, joille ei ikää taida olla kertynyt vielä kahtakymmentäkään.

Hangman's Voodoo soitti jonkunlaista katu-, grunge- ja glamrokin sekoitusta. Nuoret sällit olivat energisiä lavalla, varsinkin laulajakitaristi Jesse Quickman. Kaveri heiluikin koko illan tarpeiksi.



Bändi soitti lainabiiseinä ainakin Guns N' Rosesia ja yllättäen myös muinaisen turkulaisyhtye Sharoneesin kappaleen Neon Light Child vuodelta 1988. Valitettavasti se oli sovitettu liian nopeaksi, eikä sitä meinannut edes tunnistaa. Mutta muuten hieno homma, että tällaista unohtunutta helmeä kierrätetään uudelleen.




Illan seuraava esiintyjä liityi vahvasti Sharoneesiin.  Dr. Potionin laulajakitaristi Vikke nimittäin oli aikanaan Shraroneesin laulajabasisti. Rumpuja bändissä soitti entinen Iron Cross- ja Skädäm -mies Esko "Eddy" Mänty-Sorvari, joka on sittemmin soitellut ainakin Muskan taustabändissä.

Kitaraa Sharoneesissa soitti Esa "Kani" Rosenqvist. Hän menehtyi väkivaltaisesti työpaikallaan keväällä 2005. Loppuakoinaan mies soitti Juliet Jonesissa, joka oli Juliet Jonesin Sydämen Eeron päivitetty versio samasta aiheesta.

En ollut aiemmin kuullut Dr. Potionia kuin yhden biisin verran. Never Gonna Learn -niminen kappale on saatu myös kuvalliseen muotoon ja pari viikkoa se ilmestyi Youtubeen. Perusmusiikkivideo, mutta erittäin toimivasti leikattu ja kuvattu. Itse kappale kulkee hyvin eteenpäin.




Dr. Potionissa tapahtui hiljattain kokoonpanovaihdos, kun toinen kitaristi sai kenkää bändistä. Tiedä sitten mikä mahtoi olla syynä, eikä se minulle kuulukaan. Muutaman biisin verran S-Osiksen lavalla kakkoskitaraa soitti Vikken poika Jesse, joka oli jo aiemmin illalla lauteilla Hangman's Voodoon kanssa. Soundi oli heti aikalailla tukevampi.

Dr. Potionin juurirokille saattaisi olla isommatkin markkinat, koska Suomessa on perinteisesti tykätty Hurriganesin ja Peer Güntin kaltaisesta bändeistä.



Illan viimeinen esiintyjä oli turkulainen aikamiesten coverbändi Apostoles of Bitterness. Näin yhtyeen muutama viikko sitten Pub Grandamissa. Aiheesta löytyy oma tarinansa helmikuun blogiarkistosta.

Apostolit kuulostivat Grandamin nurkassa jotenkin innostuneemmilta kuin S-Osiksen lavalla. Pääosin 80-luvun hevilainoista koostunut setti sai varauksettoman suosion ainakin tuttavieni kesken. Nämä miehet osaavat vetää Judas Priestiä, Acceptia ja Iron Maidenia vaikka silmät kiinni.





sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Inka keväisessä Ruissalossa














Kamera: Canon EOS 1000D
Kuvauspaikka: Ruissalo, Turku
Malli: Inka

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Sex Pistols -dokumentti JIMillä

"The Sex Pistols oli brittiläinen punk-bändi, joka julkaisi ainoastaan yhden albumin, mutta muutti pysyvästi rockin historiaa. The Sex Pistols tuli tunnetuksi musiikkinsa lisäksi käytöksestään, jota pidettiin aikanaan ennenkuulumattoman törkeänä. Bändin managerina toimi kiistelty Malcolm McLaren, jonka syytettiin muun muassa yllyttäneen basisti Sid Viciousia itsetuhoiseen käytökseen. Amerikkalainen dokumenttisarja." (jimtv.fi)




Viime sunnuntaina JIMiltä tullut Sex Pistols -dokkari oli jatkoa kanavan dokumenttisarjalle, jossa taannoin nähtiin ohjelma Black Sabbathista. Molemmat yhtyeet ovat jättäneet rockmusiikin historiaan pysyvät jäljet, vaikka Black Sabbathia pidetäänkin huomattavasti suuremmassa arvossa kuin Sex Pistolsia. Yhtä kaikki, harvemmin JIM-kavanaa tulee seurattua lainkaan, mutta nyt se on petrannut kummasti ainakin rock'n'rollin osalta.




"Sex Pistols oli englantilainen punk rock -yhtye, joka perustettiin Lontoossa vuonna 1975. Yhtye on suuri syy punkin leviämiseen Isossa-Britanniassa ja se on innoittanut monia myöhemmin vaikuttaneita punk- ja vaihtoehtorock-muusikoita. Vaikka yhtye oli koossa vain kaksi ja puoli vuotta ja teki vain yhden studioalbumin Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols (1977), sitä pidetään yhtenä vaikuttavimmista yhtyeistä kautta aikojen.

Yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat vokalisti Johnny Rotten (oik. John Lydon), kitaristi Steve Jones, basisti Glen Matlock sekä rumpali Paul Cook. Matlock korvattiin myöhemmin vuonna 1977, kun hänen tilalleensa tuli Sid Vicious. Yhtye aiheutti monta kohua Britanniassa tehden kappaleita, kuten "God Save the Queen", joka oli suora hyökkäys Englannin kruunua vastaan, ja "Anarchy in the U.K.".

Yhdysvaltain kiertueen jälkeen tammikuussa 1978, Rotten jätti yhtyeen ja ilmoitti sen hajonneen. Vuotta myöhemmin Vicious kuoli heroiinin yliannostukseen. Yhtyeen alkuperäisjäsenet esiintyivät seuraavan kerran vasta vuonna 1996, jolloin se esiintyi myös ensimmäistä kertaa Suomessa. Tämän jälkeen yhtye on pitänyt silloin tällöin reunion-keikkoja, kuten vuosina 2002, 2003, 2007 ja 2008. 26. helmikuuta 2006, yhtyeen alkuperäisjäsenet—sekä Vicious—nimitettiin Rock and Roll Hall of Fameen, he kuitenkin kieltäytyivät osallistumasta seremoniaan sanoen museota "kusitahraksi". (Wikipedia)




JIMin dokkarissa ei haastateltu ainuttakaan Pistolsin jäsentä, vaan bändin uraa läheltä seuranneita henkilöitä. Näistä eniten äänessä oli manageri Malcolm McLaren. Äijä epäilemättä tahkoikin hyvät rahat bändin lyhyen historian aikana ja varmasti kauan sen jälkeenkin.

Dokumentin musiikillinen anti oli perin kummallinen. Johtuen ilmeisesti sopimusteknisistä syistä, Pistolsin musiikkia ei kuultu ohjelmassa juuri lainkaan. Samansuuntaista punkrokkia tuli kyllä taustalla. Erotin vain pätkiä Pistols-hitti Pretty Vacantista silloin tällöin. Tämä ei oikeastaan pahemmin haitannut, koska pääpaino oli yhtyeen shokkiarvolla, eikä musiikillisia ansioita käsiteltykään juuri lainkaan.

Sex Pistols oli varsinainen edelläkävijä brittiläisessä musiikkikentässä, jossa ei oltu totuttu moisia huligaaneja näkemään tai kuulemaan. Televisiolähetyksessä kiroilu on ennenkuulumatonta ja se jopa johti ohjelmaa vetäneen toimittajan potkuihin.




Ohjelmassa kerrottiin vain ohimennen, että lyhyen levytysuransa aikan Pistols julkaisi yhden maailman parhaimmista rock'n'roll -levyistä, Never Mind The Bollocks Here's The Sex Pistolsin. Ilman sitä punkrock ja sen johdannaiset olisivat kovasti erilaisia kuin nyt ovat. Steve Jonesin kitarointi oli uraauurtavaa ja biisit pääosin ensiluokkaisia.

Suomessa Sex Pistolsin kaltaista mediakohua aiheutti lahtelainen Sleepy Sleepers, jonka tuotanto oli huomattavasti rankempaa kuin brittiläisten kollegojensa koskaan. Sliippareista tehtiin 70-luvun lopun ummehtuneessa Suomessa jopa eduskuntakysely, jonka mukaan bändin toiminta pitäisi lailla kieltää.

Samoihin aikoihin Sex Pistolsin Suomen konsertin järjestäminen estettiin vasemmistolaisten nuorisojärjestöjen taholta. Suuren osan kohuun antoi Helsingin Sanomat. ”Helsingin horisontti” -palstalla toimittaja Raija Forsströmin totesi Helsinkiin esiintymään tulossa olleesta Pistolsista, että sen musiikki on ”rääväsuisen riiviölauman räkäistä raakkumista”. Forsström kehotti, että lastensuojelijat tai ympäristöhygieenikot voisivat estää moisten pääsyn Suomeen.

Tästä innostuneena Eppu Normaali levytti debyyttilevy Aknepopille kappaleen Rääväsuita ei haluta Suomeen.


Sex Pistolsin vaiheet ovat olleet allekirjoittaneelle pääpiirteittäin tuttuja. Uutta dokumentissa oli se, että basisti Sid Viciousin äidin kerrottiin murhanneet poikansa. Tämä epäili, ettei jälkikasvu pärjäisi vankilassa. Sid kun oli joutumassa kiven sisään tyttöystävänsä Nancy Spungenin murhasta, joten äiti päätti auttaa lastaan ja piikitti tähän yliannostuksen heroiinia. Mamma oli kuolinvuoteellaan tunnustanut tekosensa.

Naapurin pojilla Kustavissa oli Sex Pistols -levyjä 80-luvun taitteessa. Ainakin kokolema Flogging A Dead Horse löytyi Virtasten levyhyllystä. Siinä oli minun ensikosketukseni bändin musiikkiin. Aivan loistolevyhän tuo näköjään on vuosien jälkeenkin:

  1. "Anarchy in the U.K." – 3:33
  2. "I Wanna Be Me" – 3:06
  3. "God Save the Queen" – 3:21
  4. "Did You No Wrong" – 3:14
  5. "Pretty Vacant" – 3:18
  6. "No Fun" (The Stooges) – 6:26
  7. "Holidays in the Sun" – 3:21
  8. "No One Is Innocent" – 3:03
  9. "My Way" (Anka/Francois/Revaux) – 4:05
  10. "Something Else" (Cochran/Sheeley) – 2:12
  11. "Silly Thing" – 2:53
  12. "C'mon Everybody" – 1:57
  13. "(I'm Not Your) Steppin' Stone" – 3:09 14. Great Rock 'N' Roll Swindle" – 4:24


Sain Never Mind The Bollocksin jouluna 1982 lahjaksi. Lättyä tulee pyöritettyä yhä toisinaan. Lähimmäksi live-Pistolsia olen päässyt Ruisrockissa 1987, jolloin laulaja Johnny "Rotten" Lydonin tähdittämä P.I.L. soitti Pistols -klassikko Holidays In The Sunin.