Nelosen suositun Matkaoppaat -sarjan uusi tuotantokausi on kuvattu Bulgarian Sunny Beachilla. Lähinnä nuorison ryyppäyspaikkana tunnettu Sunny Beach vaikuttaa television välityksellä suunnilleen samanlaiselta kuin vaikka Kanariansaarten kaupungit. Itse ohjelma ei vaan ole lähtenyt lentoon kuten aikaisempien tuotantokausien jaksot, jotka oli kuvattu Turkin Alanyassa.
Deturin Alanyan matkaoppaita
Alanyassa oli hienot maisemat ja mielenkiintoiset matkaoppaat. Tuntuu, että Sunny Beachin Alma Toursin henkilöstöstä puuttuvat sellaiset persoonallisuudet kuin Deturilla oli Turkissa. Missä on uusi Tamer, missä on uusi Erja? Sunny Beachin maisematkaan eivät silmiä pahemmin hivele, eikä edes ruotsalaisia panna halvalla. Vaikuttaa siltä kuin jaksot toisensa jälkeen polkisivat paikallaan ilman minkäänlaista toimintaa.
Tamer / Detur
Jotain mielenkiintoista sentään näytettiin tällä viikolla, kun kaunotarkaksikko Nina ja Ansku (jos muistan nimet oikein) hyppäsivät tandembenjihypyn ja olivat muutenkin reippaampia kuin sarjan koko viikon jaksojen henkilöt yhteensä. Harmi, ettei naisten iltaelämää näytetty sen enempää - tai ehkä sensuuri iski.
Erja / Detur
Olen seurannut uusia jaksoja toista viikkoa, eikä tämä tuotantokausi ole toistaiseksi toiminut. Pikakelaukseksi menee helposti kun digiboksilta katselee. Harmi homma, koska Turkin jaksojen jälkeen odotin tältä vähän enemmän. No, ehkä se siitä vielä lähtee.
Ruissalossa, varsinkin saaren kärjessä Saaronniemessä, oli aurinkoisena sunnuntaina vilskettä. Helmikuu lähenee loppuaan ja sen huomasi ilmasta. Aurinko lämmitti hankien keskellä ja ihmisiä oli liikkeellä paljon. Auringonottoa tasoitti Saaronniemeen puhaltanut navakka tuuli.
Uudenkaupungin Lokalahden Nopperlan kylässä järjestettävä Karjurock julkisti tällä viikolla tulevan kesän esiintyjiään. Pellonlaidalla tuotantoaan muutaman tuhannen ihmisen yleisölle soittavat ainakin Lauri Tähkä, Klamydia, Lordi, Matti Nykänen, Muska Babitzin, Jukka Poika & Soul Explosion Band, Apulanta ja Kilpi. Listaan tulee varmaan vielä lisäyksiä.
Kilpi
Karjurock on muutamassa vuodessa kohonnut tunnetuksi festariksi Lounais-Suomessa. Maatilan pihapiirissä järjestestettävä tapahtuma on logistisesti ehkä hieman korvessa, mutta toimivat autoyhteydet sinne silti on. Uudestakapungista, Turusta tai vaikka Kustavista ei ole Nopperlaan ylivoimainen matka. Veikkaan, että nykyään porukkaa tulee Karjurockiin huomattavasti kauempaakin.
Itse olen käynyt Karjurockissa kaksi kertaa, vuosina 2010 ja 2011. Paikan viihtyvyyteen, järjestelyihin ja esiintyjiin nähden hiukan harmittaa, etten tehnyt sitä jo aikaisemmin. Ellei mitään ihmeitä tapahdu, ensi kesänäkin vierailuni Karjurockiin on saletti. Samaa suosittelen muillekin, vaikka festarin nimi ja jotkut esiintyjät mahdollisesti vähän arveluttavatkin.
Viime lauantaina turkulaispubi Grandamissa esiintyi Apostoles Of Bitterness. Nimi tuskin sanoo monille juuri mitään. En olisi itsekään tiennyt millaisesta kokoonpanosta on kyse, ellei Facebookissa olisi tullut kutsua keikalle ja kuvassa näkynyt tuttuja lärvejä.
Näin aivan sattumalta kaksi ja puoli vuotta sitten saman orkesterin melkein samalla kokoonpanolla ja vielä samassa baarissa. Nyt näytti rumpali vaihtuneen.
Tuolloin, syksyllä 2009, bändi oli tietääkseni vielä nimetön, mutta vakuutti ainakin meikäläisen biisivalinnoillaan ja soitollaan. Vanhan koulukunnan heavy rockia tuli parisen tuntia. Tällä kertaa settejä oli kolme ja kokonaiskesto hipoi kolmea tuntia.
Bändissä vaikuttaa pitkänlinjan turkulaismuusikoita. Osalla heistä bänditaustat menevät ainakin 80-luvun puoliväliin.
Basisti Joke on tuttu Spooky Moodista, Dee-Moonsista, Utsuri Horror Showsta (vai mahtoiko olla silloin Kalevi -nimellä) ja Gangster Of Lovesta. Nykyään hän soittelee myös Havana Blackissa.
Kitaristi Pete ja laulaja Wellari vaikuttivat 80-luvulla Law -nimisessä heviyhtyeessä, joka oli kova sana lukioluokkamme keskuudessa. Olihan Law'n roudarina muutamalla keikalla itse luokkakaverini Janne. Hän myös kiikutti Law'n treeninauhoituksia kouluun. Law oli jotain Judas Priestin ja Dokkenin väliltä.
Bändi teki valittavasti vain yhden demon vuonna 1987. Siinäkään ei ollut kuin kaksi biisiä, Burning Force ja You Burn Me Blind. Treeninauhoilta muistan ainakin Brain Breakerin ja muutaman muunkin, mutta en tällä hetkellä pysty tarkistamaan niiden nimiä. Erään kaverin nimittäin piti jo seitsemisen vuotta sitten väsätä nauhoista jonkunlainen Law -bootleg-cd. Mitään ei ole kuitenkaan kuulunut tästä projektista, enkä ole sen koommin c-kasettejani nähnyt.
Valitettavasti Apostolien kappalevalinnoissa ei ollut yhtään Lawn rallia. Sen sijaan yhtye tarjoili runsaasti materiaalia sellaisilta yhtyeiltä kuin Iron Maiden, AC/DC, Black Sabbath, Ozzy Osbourne, Accept, Deep Purple, Saxon ja Judas Priest.
Bändi soitti tiukasti yhteen ja soundit olivat selkeät. Wellarin hieman Rob Halfordin mieleen tuova ääni sopi biisiin kuin biisiin. Pete osoittautui tyylitajuisemmaksi kitaristiksi kuin ennalta tiesinkään.
Loppuunmyyty Pub Grandam palkitsi soittajat raikuvin aplodein ja loppuillasta yleisö suorastaan villiintyi Black Nightin, Run To The Hillsin ja You've Got Another ThingComingin kaltaisten heviklassikoiden tahdissa.
Apostoles Of Bitterness kannattaa käydä katsomassa jos tykkää 70- ja 80-lukujen hevistä. Aivan ehdoton bändi siihen tarkoitukseen.
Turun Sanomissa oli eilen erään suomalaistiskijukan kolumni, jossa hän mietti Jouko Turkan ohjaamaa televisiosarjaa Kiimaiset poliisit.
Keväällä 1993 esitettyä viisiosaista ohjelmaa tuli itsekin katseltua muutaman jakson verran. Sarja oli todella heikkotasoinen kaikin puolin, alusta loppuun ala-arvoista roskaa. Se oli ehkä vielä huonompi kuin Turkan ohjaustyöt keskimäärin, mikä on saavutus sinänsä.
Taisto Reimaluoto kiimaisena poliisina
Muistan jakson, jossa näyttelijä Merja Larivaara uiskenteli nakuna rantavedessä sen mitä kuolaamiselta, konttaamiselta ja korinaltaan ehti. Eräs silloinen tuttava Nakkilasta oli käärmeissään kun ei ollut lähetysaikana television ääressä. Olisi kuulemma ehdottomasti pitänyt nähdä moinen kaunotar ilman rihman kiertämää.
Jouko Turkka ja Andy McCoy
Nyttemmin Larivaara on kieltänyt Kiimaisten poliisien esittämisen uudelleen, eikä sitä ole saatavilla dvd:nä tai missään muussakaan muodossa. Aika suuri valta näyttelijällä tuntuu olevan tällaisessa asiassa. Tai en ainakaan tiedä toista vastaavaa tapausta.
Tuskin Kiimaiset poliisit on muillekaan siinä näytelleille mikään suuri ylpeyden aihe.
Suomalaisrumpali Tonmi Lillman menehtyi tiistaina 14. helmikuuta 38-vuotiaana.
Mies ei ollut suurelle yleisölle tuttu, vaikka ehti vaikuttaa uransa varrella monissa bändeissä. Näistä tunnetuimpia olivat kouvolalainen goottimetalliyhtye To/Die/For, Klamydian Vesku Jokisen ja Children Of Bodomin Alexi Laihon kanssa pyöritetty Kylähullut -projekti ja Euroviisutkin voittanut Lordi. Lillman esiintyi Lordissa nimellä Otus. Hän ei ehtinyt olla bändin jäsen kuin puolisentoista vuotta, syksystä 2010 lähtien.
Otus / Lordi
Kylähullut
Sinergy oli eräänlainen suomimetallin superbändi, joka ei tosin koskaan saavuttanut arvoistansa mainetta. Bändissä vaikuttivat 2000-luvun taitteessa Lillmanin ohella jenkkilaulaja Kimberly Goss (ex-Dimmu Borgir) ohella suomalaiset Marco Hietala (Tarot, Nightwish), Roope Latvala (Stone, Waltari, Children Of Bodom), Alexi Laiho (Children Of Bodom).
Lillmanin bändeistä minulle toimi parhaiten To/Die/For. Sen ensimmäiset levyt, varsinkin debyytti, ovat hienoa melankolista ja melodista metallia. Yhtye tuli nähtyä muutaman kerran livenä.
Kokoonpanovaihdoksista kärsinyt orkesteri jatkoi myöhemmin pelkästään laulaja Jape Perätalon kanssa uudella miehityksellä, jolloin Lillman ei enää ollut mukana.
To/Die/For
Tapasin Lillmanin kerran. Syksyllä 2001 Turun Feenixissä esiintyi kovassa nosteessa ollut Nightwish. Lämmittelybändinä oli To/Die/For, jossa Roope Latvala soitti tuuraavana kitaristina. Illan päätteeksi jutustelimme ja joimme olutta. Yleisöä oli tuolla torstai-illan keikalla peräti 800, mikä on todella harvinaista Turussa.
Muutama vuosi sitten juttelimme Lillmanin kanssa puhelimessa. Kyseessä oli haastattelu Sue-lehteen thrash metal -bändi HateFramesta.
Rock-Suomi on kymmenosainen dokumentti suomalaisen rockin vaiheista. Yhden totuuden sijaan sarjassa tehdään kymmenen matkaa. Kukin jakso sukeltaa tietyn tyylilajin tai musiikillisen lähestymistavan näkökulmasta kotimaisen rock-kulttuurin evoluutioon. Faktojen takaa metsästetään peruskronologian ja ensyklopedisen nippelitiedon sijaan unelmien, motiivien ja elämysten historiaa pioneerivuosista nykyaikaan.
Mistä suomalainen rock ja sen tekijät ovat ammentaneet eri aikoina käyttövoimansa ja omintakeisen ilmaisunsa? Mitä luovalla vimmalla on ollut vastassa suomalaisessa todellisuudessa? Mitä historiasta on jäänyt elämään?
Runsaasta haastattelumateriaalista ja sekä virallisista että yksityisistä arkistolähteistä kootusta aineistosta on rakennettu kokonaisuus, jossa välittyy myös kotimaisen rockin visuaalinen ja tyylillinen olemus tuoreella tavalla.
Sarjassa kuultavat todistajalausunnot edustavat rockin kenttää poikkeuksellisen laajasti ulottuen suuren yleisön ikoneista alakulttuurien kulttinimiin; jaksojen teemoina ovat muun muassa suomirockin sielunmaisema, hip hop, laululyriikan rooli suomalaisessa rockissa, edistyksen unelma ja proge, suomalainen pop-idoli, metallin maa & "Amerikan ääni".
Yle Teema esitti juuri uusintoina Rock-Suomi -dokumenttisarjan. Ensimmäisellä kerralla taisin katsoa joka jakson, nyt hieman valikoivammin ja digiboksille tallentaen. Jos ruudussa näkyi vaikka Elastinen tai Jori Hulkkonen, eihän meikäpoika sellaista soopaa kauan jaksanut. Hienosti tehdyssä sarjassa nähtiin kuitenkin 80% mielenkiintoista tavaraa.
Jaksot oli nimetty merkkillisesti. Niistä ei pystynyt vanha erkkikään päättelemään mistä mahtaa olla kyse. Esimerkiksi Kotipojat kertoi hiphoppareista. Onneksi muistin sen ensimmäiseltä esityskerralta, joten osasin nyt varoa.
Raskassarja oli varmaan helpoin nimensä puolesta. Suomalaisesta metallimusiikistahan siinä oli kyse. Jakso oli muuten oikein mielenkiintoinen, mutta sellaisten hevipioneerien kuten Stone -yhtyeen Janne Joutsenniemen tai Stratovariuksen Timo Tolkin oheen oli ängetty Mokoman Marko Annalaa ja muita mielestäni sinne sopimattomia.
Valloittajat puolestaan kertoi siitä miten suomibändit yrittivät aikoinaan päästä ison veden taa kyykyttämään rokkikansaa. Jaksossa puhuvat muun muassa Smack -yhtyeen Rane Raitsikka ja Havana Blackin Hannu Leiden mielenkiintoisia juttuja.
Tein samasta aiheesta eli suomalaisbändien maailmanvalloituksesta medianomitutkinnon seminaarityön keväällä 1998. Sivuja kertyi muistaakseni lähes 40, vaikkei yksikään suomalaisbändi ollut vielä tuohon aikaan päässyt maailmalla kunnolla parrasvaloihin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin Daruden ja Bomfunk MC'sin kautta (jos niitä nyt voi edes bändeiksi kutsua).
Tarinoita murentuneista maailmanvalloitusyrityksistä riitti seminaarityöhön senkin edestä. Parhaana esimerkkinä siitä on Hanoi Rocksin tarina. Se kattaa alla olevasta linkistä ensimmäisen neljänneksen.
Suomessa julkaistiin 80-luvun alussa muutamia vain täkäläsille markkinoille tarkoittetuja kokoelmahevilevyjä. Niiden eliittiä ovat Finnlevyn kasaamat Heavy Rock ja Heavy Rock 2.
Viikonloppuna tuli pitkästä aikaa kaivettua kiekot esille. Molemmat älppärit ovat hyvää taustamusiikkia illanviettoon.
Heavy Rock -levyt sisältävät molemmat 12 kappaletta. Ensimmäisen levyn tunnetuin biisi on Rainbowin I Surrender. Bändi on edustettuna myös toisella raidalla, All Night Longilla. Samoin Status Quolta on mukana kaksi esitystä, What You're Preposing ja Something 'bout Baby I Like. Muut yhtyeet ovat Rush, Saga, Thin Lizzy, Nazareth, Black Sabbath, Graham Bonnet, Kiss ja Def Leppard.
Levyn kummajainen on Sagan Compromise. Yhtye luokiteltiin jostain syystä heviksi, kuten tuohon aikaan moni muukin sinne kuulumaton. Compromise on levyn heikoin lenkki. Def Leppardin Hello America on sekin kummallinen otanta, koska High'n'Dry -levyllä olisi ollut paljon parempaakin tavaraa.
Black Sabbathin Die Young on yhtyeen kovimpia biisejä. Nazarethin Dressed To Kill kulkee kuin luotijuna, mitä ei voi sanoa The Fool Circle -levystä, jolta se on poimittu. Graham Bonnetin tunnetuin soolobiisi Night Games on aina yhtä loistava. Thin Lizzyn Chinatown puolustaa myös paikkaansa ja Kissin imelä discopop Shandi menee sekin mukana, vaikkei sillä hevin kanssa mitään yhteistä olekaan.
Ilmeisesti ensimmäisen Heavy Rockin menestyksen saattelemana markkinoille tuli alkuvuodesta 1982 (päätellen sisäkannen Zero Nine -mainoksista, levyissä kun ei ole edes julkaisuvuotta) persoonallisesti nimetty Heavy Rock 2. Osittain samojen artistien tähdittämä levy on kokonaisuutena parempi kuin ensimmäinen.
Levyn outolintu on Starfighters. Brittiläistä uuden aallon heviä soittanut yhtye jäi tuntemattomaksi, mutta Suomessa sen tietävät ainakin tämän levyn omistajat. Alley Cat Blues toimii hyvin tunnetuimpien biisien välissä.
Graham Bonnet tunnelmoi I'm A Lover -biisillä, joka ei heviä nähnytkään. Komea kappale, mutta väärässä paikassa.
Jo mainittu Zero Nine julkaisi debyyttinsä näihin aikoihin Finnlevyn kautta. Visions Scenes And Dreams samannimiseltä älppäriltä on mukana Heavy Rock 2:lla.
Levyn tunnetuin esitys on Motörheadin Ace Of Spades, joka kohosi nopeasti suureksi hevianthemiksi. Vuosikymmenet eivät ole kuluttaneen kappaletta lainkaan. Tässä biisi on livenä No Sleep 'till Hammersmith -klassikkolevyltä.
Musiikkia illanviettoihin.
Motörhead on puoliksi mukana toisellakin kappaleella. Girlschoolin kanssa esitetty Please Don't Touch on hieno ralli. Samaa voi sanoa Girlschoolin C'mon Let's Go:sta. Heavy Rock 2:n parhaimmistoa.
Def Leppard edustaa Bringin' On The Heartbreakin voimin. Tajuttoman komea kappale, joka sai muutamaa vuotta myöhemmin kovin tutunkuuloisen kaiman Amerikasta, nimittäin Cinderellan Nobody's Foolin.
Nazarethin Love Hurts ja Rushin Closer To The Heart ovat molemmat mahtiballadeja ja tässä yhteydessä livenauhoituksia. Kissin raivokas I levyltä Music From The Elder on bändin tuntematon helmi. Black Sabbathin Turn Up The Night on aivan turhaan jäänyt sekin paitsioon vuosien saatossa, eikä Thin Lizzyn Angel Of Deathiakaan lueta heidän klassikokseen. Syyttä suotta.
Kuka mahtaa nämä levyt olla koostanut? Oli kuka oli, hän onnistui tehtävässään hyvin. Pari pientä kaunesvirhettä toki löytyy, mutta kokonaisuutena hieno suoritus. Usein suomalaiskokoelmat tuntuvat aivan lonkalta heitetyiltä.
Levyjen kansitaiteesiin ei ole panostettu paljoa. Kakkoslevyn sisäpussissa puffataan kuusamolaista Zero Nineä, mutta muuta informaatiota ei löydy.
Linnan vanhimmat osat ovat vuoden 1560 tienoilta, jolloin Tanskan kuningas Fredrik II rakennutti paikalle linnan. Linna onkin saanut nimensä hänen mukaansa. Suurimmaksi osaksi nykyisen linnan on kuitenkin rakennuttanut kuningas Kristian IV vuosina 1602-1620. Suunnittelijoina tuolloin toimivat hollantilaiset arkkitehdit Hans ja Lorents van Steenwinckel.
Kuningas Kristian IV:n kuoleman jälkeen linnaa käytettiin lähinnä seremoniallisiin tarkoituksiin. Vuonna 1720Frederiksborgin rauha kirjoitettiin linnassa. 1850-luvulla palatsista tuli jälleen kuninkaallinen residenssi, kun kuningas Fredrik VII otti sen käyttöönsä. Vuonna 1859 kuninkaan ollessa läsnä tulipalo tuhosi suuren osan linnan sisätiloja. Linnan uudelleenrakennus rahoitettiin julkisella keräyksellä, ja suurimpia lahjoittajia olivat itse kuningas, Tanskan valtio ja Carlsbergin panimon perustaja J. C. Jacobsen. (Wikipedia)
Eilen 9. helmikuuta satuin näkemään FST5:lla pätkän ohjelmasta, jossa käsiteltiin puutarhoja. Tanskalaistuotantoa olevassa filmissä käytettiin esimerkkinä Fredriksborgin linnan barokkipuutarhaa. Ei varmasti syyttä; kyseessä on nimittäin mielettömän komea alue, jollaista ei joka päivä näe.
Kesäkuussa 2009 olin Ruotsin- ja Tanskan matkalla Kaj "Kake" Ahlrothin ja Mika "Sunttu" Sundellin kanssa. Viikon mittaisella reissulla ehdimme koluta linnoja molemmissa maissa. Suomen näkövinkkelistä tuntuu käsittämättömältä, että naapurissa on tällaisia luomuksia. Koto-Suomessa kun ei ole mitään lähellekään vastaavaa.
Fredriksborgin linna puutarhoineen kolahti allekirjoittaneeseen välittömästi. Tuntui kuin olisi astunut sisään fantasiaelokuvaan. Aivan järjettömän hieno paikka. Eipä muissakaan reissun varrella nähdyissä linnoissa pihoineen ja puutarhoineen ollut valittamista, mutta Fredriksborg korjasi potin.
"Curral das Freiras (suom.nunnien laakso) on kylä Câmara de Lobosin kunnassa Portugalille kuuluvalla Madeiran saarella. Kylän asukasluku oli vuonna 2001 noin 1 600. Se sijaitsee vuorten ympäröimässä laaksossa ja oli hyvin vaikeapääsyinen ennen tieyhteyden saamista 1960-luvulla.
Johtuen laaksoon pääsyn vaikeudesta sitä aluksi asuttivatkin paimenet ja orjat, joko orjuudesta vapautetut tai siitä karanneet. Eristyksissä asuneet ihmiset rakensivat itselleen majoja ja muodostivat kyläyhteisön. 1400-luvun lopulla kylän asema virallistettiin ja se sai pian uusia pysyviä asukkaita. Portugalilainen siirtomaaisäntä João Gonçalves Zarco luovutti vuonna 1462 maan viljeltäväksi uudisasukkaille João Ferreiralle ja hänen vaimolleen Branca Diasille. Maat lahjoitettiin edelleen heidän lapsenlapselleen vuonna 1474. Vuonna 1480 maat osti Zarcon poika João Gonçalves da Câmara, joka antoi ne edelleen tyttärilleen jotka olivat päättäneet ryhtyä nunniksi.
Kylä tunnettiin varhain nimellä Curral da Serra, vaihtuen sittemmin nykyiseen. Ajankohdasta on kaksi eri näkemystä, ensimmäisen mukaan uusi nimi tuli käyttöön maiden siirryttyä nunnien omistukseen 1492–1497, toisen mukaan 1566, jolloin laakso toimi turvapaikkana Funchaliin hyökänneiltä ranskalaisilta merirosvoilta.
Nykyään kylä on hyvin suosittu matkailijoiden keskuudessa maisemiensa ja vaellusreittien ansiosta. Liikenneyhteydet ovat kohentuneet huomattavasti uuden entistä pidemmän tietunnnelin myötä. Kylään on päivittäin useita linja-autovuoroja saaren pääkaupungista Funchalista. Ensimmäinen tieyhteys valmistui 1960-luvun alussa, sitä ennen kylään pääsi ainoastaan jalan kuljettavaa polkua. Uusi 2 404 metriä pitkä tietunneli valmistui 2000-luvun alussa, jolloin vanha ja erittäin mutkainen tieyhteys hylättiin. Uuden tunnelin louhintatöissä vuonna 2003 sai surmansa neljä tunnelinrakentajaa, joilla ei ollut pätevyyttä räjähdysaineiden käsittelyyn.
Ensimmäinen televisio kylään saatiin vuonna 1986." (Wikipedia)
Curral Das Freidasin kyläraittia.
Madeira -viikon huimimmat maisemat koettiin Nunnien laakso -retkellä. Korkeanpaikankammoisten tai muuten heikkohermoisten ei kannattanut istua bussissa ikkunapaikalla. Auto kiemurteli pikkuruisia vuoristoteitä pitkin, jolloin pudotus vuorenrinteeltä käväisi mielessä tuon tuosta. Itse kylä ei ollut kovin kummallinen, mutta maisemat matkalla sinne aivan mahtavia.
Nunnalaaksolaiset tuntuvat olemaan kovin uskonnollista porukkaa. Oppaan kertoman mukaan pakollinen pyhäkouluopetus alkaa kuusi vuotiaana ja jatkuu seuraavat kymmenen vuotta. Koulussa yletään kuten tavallisessakin koulussa. Perheiden matkustelua ja muuta elämää paljon rajoittava systeemi kuulostaa suomalaiseen korvaan aikamoiselta pakkosyötöltä.
Kuvan tytöt käyvät varmaan hekin pyhäkoulussa, mutta tällä kertaa taisivat olla välitunnilla tavallisesta koulusta. Luulin heidän tulevan kaupustelemaan jotain rihakamaa, mutta he halusivatkin kuulla mikä on nimeni.
Joulun jäljiltä laaksossa oli "seimeksi" kutsuttu uskonnollinen näyttely. Taidokkaasti pienoismalleista rakennettu hengellinen maailma oli hienosti valaistu ja yksityiskohdiltaan komea.
Nunnien laaksossa oli kirkko keskellä kylää, kuten arvata saattoi. Se oli kovin pieni verrattuna kylän luonteeseen. Ahdasta tulee, jos kaikki asukkaat innostuvat samalla kertaa kuulemaan herran sanaa.
Eira do Serradon näköalapaikka vuorenrinteellä Nunnien laakson yllä oli vielä aamupäivällä hiljainen turisteista. Iltapäivän valossa näkymät olisivat varmasti olleet vielä komeammat, mutta hyvä näinkin.
