Pate Mustajärvi - Popedoitu mies

YLEn TV2 esitti pari päivää sitten dokumentin tamperelaisen Popeda -yhtyeen keulahahmosta Pate Mustajärvestä. Dokkari oli tuore, sillä kuvamateriaalia oli taltioitu kuluvan vuoden aikana.

35 vuotta Popedassa laulanut Mustajärvi on nykyään raitistunut mies. Se muistettiin ohjelmassa mainita muutaman kerrankin. Vuosikymmenten ryyppääminen ei päällisin puolin ole jättänyt pahoja jälkiä mieheen. Ulosanti vaan tuppaa selvinpäin olemaan kovin verkkaista, mutta Paavo Lipposen surkeaan artikulointiin Patella on silti matkaa.

Mustajärven haastatteluosuus oli kuvattu kai laulajan kotitalon kellarissa. Seinällä roikkui työkaluja ja mies itse notkui kiikkustuolissa kuin vanha papparainen konsanaan. Erikoislähikuvia päähenkilön lärvistä oli turhankin paljon, eikä kameramies ollut oikein valppaana muutenkaan.

Dokumentissa oli kummallisia kuvaleikkauksia. Välillä tuli arkistopätkiä, kuten Yölinjalla -ohjelmaa vuodelta 1990. Sitä näytettiin päällekkäin uusien tapahtumien kanssa. Kun Pate ja silloinen kosketinsoittaja Jukkis Järvinen istuvat keikkabussissa matkalla jossain päin Suomea, leikkautui kuva yhtäkkiä nykypäivään ja Popedan roudariin, joka näppäili älypuhelintaan. Mahtoiko leikkaajan tarkoitus olla tehdä tästä osuudesta jonkunlainen tieteiselokuva, jossa parinkymmenen vuoden takaiset ajat sekoittuvat tähän päivään? Tätä sekamelskaa jatkui useaan kertaan ja kaltaiseni valpas ja alaa opiskellut katsojakin oli tippua kärryiltä.

Kuten televisiodokumenteissa yleensä, ei tässäkään pahemmin käsitelty ryyppäämistä ja naimista. Sama vika kuin suomalaisartistien elämänkertakirjoissa. Toisaalta Topi Sorsakoski, Tommi Läntinen tai Pate Mustajärvi eivät taida olla Mötley Crüen Vince Neilin tai Tommy Leen veroisia hepin heiluttajia, mutta viinaa he ovat varmasti juoneet uransa aikana enemmän kuin nuo amerikanpellet.

Olen jo pitkään ollut siinä uskossa, että Popedan kappale Matkalla Alabamaan kertoo naimisesta, vaikka siinä pullien leipomisesta lauletaankin. Alabama lienee keikkabussissa keksitty synonyymi naisen alapäälle. Kun Pate laulaa lavalla "pullat pystyyn, beibi nyt leipomaan", olisi halukkaita naisia jonoksi asti "leipurinhommiin".

Toisaalta todella moni Popeda-biisi kertoo panemisesta. Pienellä mielikuvituksella jopa Sukset (Vaikeata tämä hiihtäminen) on ihan jotain muuta kuin sivakointia hiihtoladulla. Ja kuulostaahan se juhannusyössä vakuuttavalta, kun Pate huutaa Nummirockin lavalla "Kamoon beibi, nyt mennään nussii!", kuten 90-luvun alkuvuosina joka juhannus.

Televisiodokumentissa bändäritouhut ja kiihkeät naisihailijat käsiteltiin todella lyhyesti. Vehmassalmen lavan pihalla haastateltu nainen totesi huokaillen "Pate, tule ja ota minut!". Hän muuten sattui olemaan yläasteella Taivassalossa samaan aikaan. En ainakaan muista hänen tuolloin olleen Popeda- tai Pate -fani. Ehkä silloin hänen mielessään pyöri jotain muuta. Kuten vaikka saksalaisduo Modern Talkingin söpöläiset.

Tulee taas mieleen, kuinka naisihailijat voivat sumeilematta kertoa medialle mitä tahansa. Jos kyseessä olisi vaikka dokumentti Arja Korisevasta, jossa isokokoinen miesfani huohottaisi hikisenä ja möreällä äänellä "Arjaaah, tule ja ota minut!", se tuskin päätyisi mukaan valmiiseen ohjelmaan. Miestä varmasti pidettäisiin täytenä perverssinä ja ehkä jopa ympäristölleen vaarallisena!

Dokumentissa näytetyllä viime kesän Vehmassalmen lavalla tuntui olevan hyvä meininki. Suunnitelmissani oli mennä kyseiselle keikalle, mutten muista mikä este siihenkin tuli. Popeda ja Yö ovat viime vuosina käyneet Vehmassalmella keikoilla joka heinäkuu. No, ehkä ensi kesänä sitten.

Klamydia livenä

"Klamydia on vaasalainen, vuonna 1988 perustettu punk-yhtye. Yhtyeen historia on pitkä ja monivaiheinen. Yhtye on kokenut useita miehistönvaihdoksia ja levynjulkaisutahti on ollut tiheä alusta asti, yhtye on julkaissut kaikkiaan 329 kappaletta. Klamydia on aina ollut huumoriyhtyeen maineessa, mutta yhtyeen kappaleiden joukossa on kuitenkin useita yhteiskunnallisesti kantaaottavia ja vakavahenkisiä kappaleita. Kriitikot eivät ole koskaan Klamydian tuotantoa juuri arvostaneet, mutta albumit ovat silti myyneet hyvin." (Wikipedia)

Tapaninpäivä meni ulkona raivoavaa myrskyä kuunnellessa ja sohvalla maatessa. Televisiosta sattui tulemaan Klamydian keikka viime juhannuksen Himos Festivalilta. Onneksi maltoin seurata sitä enemmän kuin tavanomaiset pari biisiä. Keikka nimittäin osoittautui vallan hyväksi.

Klamydia oli Himoksen lavalla tiukassa vedossa. Biisivalinnat olivat kunnossa sisältäen yllättävän paljon vanhaa tuttua materiaalia. Tunnin mittainen veto oli tiivis. Sitä ei katkaissut kuin kossunjuontitauko, jonka aikana rumpali Riku Purtola tuli patteriston takaa lavan eteen ja tarjosi pulloa muillekin bändin jätkille.

Olin Klamydia -diggari 90-luvun alussa. Bändin ensimmäinen pitkäsoitti Älpee oli ahkerassa kuuntelussa. Muutama kuukausi sitten pyöräytin levyn a-puolen menemään. Kas kummaa, vuosien tauon jälkeen se toimi yhä.

Ennen Älpeetä oli ilmestynyt kolme ep-levyä vuonna 1989. Tuolloin näin yhtyeen myös ensimmäistä kertaa lavalla. Down By The Panimo -tapahtuma Turussa Aurajoen varrella, Auran panimon pihalla, keräsi noihin aikoihin satoja punkkareita tai muuten asiasta kiinnostuneita ympäri maata heilumaan sinne.

Nuo varhaiset Klamydia -ep:t (Heja grabbar, ....ja tauti leviää, Heppi keippi) sain ostettua edullisesti armeijakaveriltani Toni Lönnroosilta. Hän oli kotoisin Vaasasta ja tunsi bändin heput. Lönne myös toi kuunneltavaksi vielä tuolloin ennenjulkaisemattoman Klamydia-biisin Mä lähen himaan. Sitä luukutettiin tauotta sotilaskodissa viimeisenä iltana ennen armeijasta kotiutumista. Kappale julkaistiin myöhemmin Säynäväynäviä -ep:llä vuonna 1991. Saman vuonna ilmestyi myös Hihhulit tuloo -ep.

Kakkoslevy Los Celibatos (-91) oli sekin vielä varsin hyvä, mutta vuonna 1992 ilmestynyt Pää kiinni painajainen jäi osaltani Lahja -ep:n ohella viimeiseksi Klamydia -levyksi, jonka olen ostanut. Bändiä on kyllä muuten tullut seurattua kaikki nämä vuodet suhteellisen aktiivisesti.

1990-luvun alun Provinssirockeissa tutustuinkin jollain lailla näihin vaasalaisiin. He majailivat leirintäalueella kuten kaikki muutkin festarivieraat, vaikka olisivatkin soittaneet keikan siinä sivussa jollakin Provinssin monista lavoista. Alkuaikoina bändissä ollut basisti Arto Laaksoharju joi kerran mustaherukkaviinini, eikä Vesku Jokisellekaan koskaan tarvinnut tyrkyttää alkoholia. Hauskoja aikoja nuo.

2000-luvulla olen kirjoittanut Klamydiasta ehkä viisi lehtijuttua. Yleensä aina puhelimen toisessa päässä on ollut orkesterin laulaja ja ainoa alkuperäisjäsen Vesku Jokinen. 2005 ilmestyneen Tyhmyyden ylistys -levyn myötä sain luurin päähän rumpali Riku Purtolan, jonka kanssa olikin virkistävää jutella vaihteeksi.

En edes muista koska olen viimeksi nähnyt Klamydian livenä. Televisiotaltioinnin perusteella asia pitää korjata.

Fringe -scifisarja

Fringe on yksi harvoista televisiosarjoista, joita seuraan aktiivisesti. Vaikka kanavia on nykyään enemmän kuin koskaan ennen, ei tarjonta paljon hetkauta. Toista se oli ennen vanhaan, kun koko kylä puhui viikon verran mitä Dallasissa tapahtui. En tosin ollut Dallas-fani oikeastaan koskaan, kunhan esimerkkinä heitin.

"Fringe – rajamailla (Fringe) on yhdysvaltalainen scifisarja, joka alkoi Yhdysvalloissa FOX-kanavalla syksyllä 2008. Sarjan pääosissa ovat FBI-agentti Olivia Dunham (Anna Torv), tiedemies Walter Bishop (John Noble) ja tämän poika Peter Bishop (Joshua Jackson), jotka tutkivat omituisia tieteellisiä ilmiöitä, joiden sarjaa kutsutaan Kaavaksi. Sarjan ovat luoneet J. J. Abrams, Alex Kurtzman ja Roberto Orci." (Wikipedia)

Salaiset kansiot (suom. X-files) on yksi parhaista tv-sarjoista kautta aikojen. Se kantoi alusta loppuun hienosti. Toki alkupään jaksot olivat ehkä parempia, mutta sen viehätys ei kaikonnut osaltani minnekään edes sarjan vedellessä viimeisiään.

Salaisten kansioitten jättämää aukkoa ei kumma kyllä ole saatu täytettyä. Fringe (suom. Fringe - rajamailla) on ehkä lähinnä sitä. Erona heti alkuun on se, että kahden FBI-agentin sijaan Fringessä on kolme päähenkilöä. Heistä suurimman huomion vie erikoinen tiedemies Walter Bishop (John Noble), agenttien Olivia Dunham (Anna Torv) ja Peter Bishop (Joshua Jackson) jäädessä statisteiksi.

Fringen startatessa MTV3-kanavalla, mietin kauan mistä tämä omituista tiedemiestä näyttelevä äijä onkaan oikein tuttu. Sitten välähti. John Noble nimittäin näyttelee Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu -elokuvassa Denethoria.

Jouluaaton tunnelmia Kustavista

On satanut viitisen viikkoa jokseenkin koko ajan. Viime vuonna se tuli lumena, nyt vetenä. Ilma on todella syksyinen verrattuna kahteen viime talveen, jolloin lunta oli liikaakin. Vaihteeksi näin päin.

Jouluaattona 24.12. Kustavissa ei ole satanut. Ei ainakaan tähän mennessä. Puoliltapäivin oli jopa kohtalainen, sateeton ulkoilukeli ja lämpötila +5. 

http://www.kustavi.fi/

Hyvää joulua 2011

Lemmy Kilmister 66 vuotta jouluaattona

Viime viikolla Tampereella ja Helsingissä konsertoineen Motörheadin johtohahmo Lemmy Kilmister täyttää huomenna jouluaattona 66 vuotta.

Lemmy on ollut hevipiireissä arvostettu mies jo vuosikymmeniä. Viime vuosina hänen arvostuksensa on huomattu myös muualla. 2010 ilmestynyt dokumenttielokuva "Lemmy" keräsi ylistyssanoja niin katsojilta kuin kriitoiltakin. Puhumattakaan muusikoista, joita elokuvassa haastatellaan.

Viime vuoden keväällä Alkoon tullut Motörhead Shiraz -punaviini sai minutkin tilaamaan tuotetta pari pullollista. Ei niinkään sisällön, vaan pullon ja etiketin takia. Komea esine kirjahyllyssä. Uutuutena on Ruotsin Systembolagetissa myytävä Motörhead -vodka, joka on verhottu nahkakoteloon. Hintaa on lätkäisty vodkalle reilusti, mutta tuotteen menekkiä se tuskin haittaa.

Oma suhteeni Motörheadiin on kohta 30 vuoden mittainen. Ensimmäiset hevilevyni nimittäin olivat Motörheadin Iron Fist (-82) ja legendaariseksi kohonnut live-lp No Sleep 'till Hammersmith (-81). Rockabillyn, punkin ja uuden aallon sekä Hurriganesin ja Hanoi Rocksin kaltaisten bändien jälkeen hevi tuli ja hevi tappoi Kustavin Kivimaallakin.

"Motörhead on brittiläinen hard rock / heavy metal -yhtye, jonka perusti Lemmy Kilmister (laulu, basso). Yhtye aloitti uransa bluesvaikutteisella rockilla, mutta lisäsi pian tyyliinsä punkrockin nopeutta ja rujoutta. Motörhead oli musiikillisesti 1970-luvun lopun raskaimpia yhtyeitä, ja se vaikutti suuresti muun muassa thrash metalin syntyyn. Motörheadin albumeita on myyty maailmanlaajuisesti yli 45 miljoonaa.

Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa "Ace of Spades", "Motörhead", "Overkill", "No Class", "Bomber", "(We Are) The Road Crew", "Killed By Death" ja "Iron Fist". Motörheadin sanoitukset kertovat yleensä ihmisen henkilökohtaisista ongelmista, elämästä, seksistä, sodasta, ja rockista. (Wikipedia)

Olen nähnyt Motörheadin kymmenisen kertaa lavalla. Vaikea sanoa mikä niistä on mieleenpainuvin kerta, bändi kun on yleensä tasaisen hyvä. Erikoisin keikkapaikka taitaa olla Pohjois-Ruotsin Luulajan jäähalli, jossa yhtye soitti loppuvuodesta 2000. Muut Motörhead -livekokemukseni ovatkin pääosin festivaalikeikkoja.

Rankkaa rock'n'roll-elämää ainakin jo 60-luvun puolivälistä asti viettänyt mies on elämäntapaansa nähden hyvässä kunnossa, vaikka MTV3:n toimittaja Sami Ruokangas sitä hieman epäileekin haastattelussaan.

http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/2011/12/1463392/motorheadin-lemmy-pelaa-jouluna-kasinoilla

Uriah Heep Saaristo Open Airiin

Kuusistonsalmen rannalla Kaarinassa järjestettävä Saaristo Open Air julkisti alkuviikosta ensi kesän pääesiityjänsä. Yli 40 vuotta toiminut brittiläinen Uriah Heep tähdittää festaria suomalaisnimien kuten Yö ja Apulanta ohella.

Uriah Heepin saapuminen naapurikaupunkiin on ainakin minulle miellyttävä uutinen. Sopii nimittäin täydellisesti aikatauluihini, että lauantaina 9. kesäkuuta 2012 katselen Heepin keikkaa toivottavasti lämpimissä ja hyttysvapaissa keleissä.

Huvittavaksi asian julkistamisen tekee se, että Saaristo Open kertoi pääesiityjäksi kaavaillut ruotsalaisen teknopumpun Ace Of Basen peruuttaneen ja sen tilalle otetun Uriah Heepin. Ensinnäkin bändeillä ei ole mitään yhteistä. Ei musiikillisesti, eikä kuuntelijakunnankaan puolesta varmaan prosentuaalisesti kovin montaa.

Vaikka kyseessä onkin yleisfestari, pitäisi ehkä hiukan enemmän kiinnittää huomiota artistivalintoihin. Onneksi järjestäjät päätyivät Heepiin, joka varmasti vetää yleisöä paikanpäälle. Viime kesänä Kaarinassa esiintyi Europe ja Bonnie Tyler, jotka kuulemani mukaan olivat kovasti yleisön mieleen. Olisin itsekin muuten ollut paikalla, mutta Tampereella oli samaan aikaan Judas Priest ja Accept Sauna Open Air -festareilla. Valitsin mielummin sen.

En nyt muista sen ohjelmatoimiston nimeä, joka välittää näitä bonnietylereitä, pandoroita ja samanthafoxeja Suomen keikoille. Heep taitaa olla saman firman listoilla. Keikkapalkkiot eivät varmaan ole tähtitieteellisiä. Kyseessähän ovat menneisyyden suuruudet, jotka yhä potkivat eteenpäin, mutta soittavat pääasiassa vanhoja 70- ja 80-luvun hittejään. Mikäpä siinä, koska Suomessa menee läpi melkein kaikki mitä lavalla on tarjottavanaan.

Eri asia sitten onkin, jos järjestäjillä olisi sen verran kunnianhimoa, että yleisölle uskallettaisiin tarjota jotain tuoreempia artisteja. Toisaalta joku Ruisrock hoitaa sen puolen liiankin hyvin. Jopa niin hyvin, ettei siellä puolestaan ole mielestäni nykyään oikeastaan yhtään hyvää ulkomaista esiintyjää, koska linja on olevinaan niin trendikäs. Jos viime kesän kovimman ruisbändit minulle olivat Pelle Miljoona Oy ja Lama, voi siitä jotain päätellä.

Uriah Heep on nostalgiaorkesteri, jonka huippuhetket ja levytykset olivat 1970-luvun alussa. Yhtye on kumminkin yhä vetreä ja julkaisi uuden levynkin viime keväänä. Kriitikoitten kovasti kehuma Into The Wild on soinut jonkun verran minunkin cd-soittimessa, mutta en silti yhtyisi aivan samanlaisiin ylistyslauseisiin kuin muutamat tuttavani. Kumminkin varsin kelpoa musiikkia pappabändiltä.

Guns N' Roses -etiäinen

Silloin tällöin tulee etiäinen.

Että mitenkä?

"Etiäinen on kansanuskomusten mukaan ihmisen kuvajainen, joka kulkee hänen edellään ja tekee tai on tekevinään edellä samoja asioita joita asianosainen itse myöhemmin tekee. Etiäiseksi voidaan kutsua myös kokemusta tällaisen "olennon" kohtaamisesta. Etiäinen voi kuulua, joskus näkyäkin." (Wikipedia)

Tänään istuessani tietokoneen äärellä, mieleen tuli jostain syystä Guns N' Roses -orkesteri. Eipä mennyt aikaakaan, kun avasin television ja kanavasurffailun tuloksena päälle jäi Voice -musiikkikanava. Seuraava video oli Guns 'N Rosesin Paradise City. Että pitikin sattua.

 

Paraside City on Guns N' Rosesin debyyttilevy Appetite For Destructionin (1987) A-puolen viimeinen kappale. Olen tuttavapiiristäni ensimmäinen, joka osti tuon levyn. Lueskelin Metal Hammer -hevilehtiä ahkerasti tuohon aikaan ja bongasin sieltä bändin kuvan. Eihän tuonnäköinen yhtye voinut olla huono, joten toukokuussa 1987 kävin Levymyynnin asiakkaana Turun Yliopistonkadulla.

Samalla kertaa mukaan tarttui Lizzy Bordenin Visual Lies -älppäri. Sitä en ole tainnut kuunnella läpi kuin muutaman kerran, enkä muista levyltä kuin yhden kappaleen. Appetite For Destructionin sen sijaan osaan ulkoa vaikka takaperin.

Guns N' Roses alkoi herättää laajemmin huomiota Suomessa syksyllä 1988. Tuolloin bändistä alkoi tulla suurnimi ympäri maailman ja Appetite For Destruction rupesi myymään huimia määriä.

Paradise city -video on kuvattu kesällä 1988. Gunnarit lämmittelivät tuolloin Aerosmithia, joten videon stadionyleisö ei ole Guns N' Roses -faneja, vaan Aerosmithin. Bändi oli silloin vielä liian pikkunimi kerätäkseen noin valtavat ihalijalaumat.

Videossa vilahtaa myös alkuperäinen Hanoi Rocks -kitaristi Nasty Suicide, joka istuu silloisen vaimonsa kanssa Guns N' Rosesin keikkabussissa.

Kultarannan puutarhassa

Turku TV esitti tänään ohjelmaa Kultarannan puutarhasta Naantalista. Presidentin kesäasunnon ympärillä oleva laaja puistoalue on Suomen mittakaavassa iso. Kesäasuntona toimiva, arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema graniittilinna on sekin varsin näyttävä.

Kävin elokuussa 2009 tutustumassa Kultarantaan. Linna jäi näkemättä läheltä, koska siellä oli juuri silloin meneillään presidentti Tarja Halosen haastattelutilaisuus. Tuiman näköiset turvamiehet vartioivat aluetta, eikä lähelle ollut asiaa.

Noin tunnin kestänyt opastettu kierros Kultarannan puutarhassa maksoi yhdeksän euroa. Ehdottomasti hintansa väärtti. Päivä sattui tuolloin olemaan puolipilvinen ja kaunis. Oikein mahtava valokuvausilma.

Jägarna 2

Jägarna 2 (suomennettu Pedon jäljllä) on jatkoa 1996 ilmestyneelle hittielokuva Jägarna (Metsästäjät). Kjell Sundvallin ohjaama elokuva oli tuolloin kova sana länsinaapurissa. Muistan 1996 syksyllä panneeni merkille Tukholman katukuvaa koristaneen isot Jägarna -julisteet ja niin metrojen- kuin linja-autojenkin kyljissä.

Hypen innoittamana kävin katsomassa Jägarnan heti Tukholman visiittini jälkeen. Elokuva menestyi Suomessakin hyvin. Tarina sijoittui Ruotsin Lappiin, jossa pikkukaupungin kovanaamat käyvät salakaatamassa poroja. Poliisi katsoo poikien harrastusta läpi sormien, kunnes Tukholmasta tullut paluumuuttajakonstaapeli (Rolf Lassgård) rupeaa heittämään kapuloita rattaisiin. Elokuvassa esiintyi myös suomalaisnäyttelijöitä kuten Åke Lindman ja Jarmo Mäkinen.

Jägarna 2 ei sinänsä ole jatko-osa ykköselle, mutta tapahtumat sijoittuvat samoille seuduille ja pääosaa esittää jälleen Lassgård. Elokuvan pahiksena nähdään ruotsalainen Hollywood-tähti Peter Stormare. Hänkin esittää poliisia, mutta ei ole aivan yhtä kaidalla polulla tukholmalaiskollegansa Lassgård.

Koska elokuva on kuvattu Torniojokilaakson maisemissa Kalixissa ja Överkalixissa, on mukaan ujutettu juoppoja suomalaishäiriköitä, joita esittävät Eero ja Juho Milonoff sekä Elina Knihtilä. Homma vaikuttaa hiukan päälleliimatulta, koska suomalaisten maine rajaseudulla ei enää nykyään voi olla noin huono.

Jägarna 2 toimii omana jännityselokuvana paremmin kuin Jägarnan jatko-osana. Suomessakin osataan tehdä jännäreitä, mutta dekkarien kanssa on vielä hakemista. Tämä on valovuoden päässä Vareksista.

Lämmintä syyssäätä joulukuussa

Viime vuonna talvi tuli jo marraskuun alussa. Ainakin kuukautta liian aikaisin. Siinä sitten kituuteltiin pakkasen ja kinosten keskellä pitkälle kevääseen. Ilmaastomuutos- ja lämpenemispuheet loppuivat kuin seinään. Sama virsi lienee taas alkanut, kun talvi antaa odottaa tuloaan.

Lauantaiaamuna 3. joulukuuta oli kirpeä pakkasaamu. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis muutaman tunnin. Iltapäivällä alkoi vesisade ja illalla oikein kunnon rajuilma.

En erityisemmin kaipaa pakkasta ja lunta. Lumesta ei ole kuin haittaa, varsinkin jos sitä tulee niin paljon kuin kahtena viime talvena. Kertyy vaan kustannuksia ja järjettömiä lämmityskuluja. Suksikauppiaille asia on tietysti huonompi homma, mutta suurimmalle osalle varmaan riittäisi pikkupakkanen.

Kieltämättä pieni lumipeite tuo maisemaan komeutta eri lailla kuin sateen kastelema harmaus, mutta pelkästään esteettisistä syistä en sitä halua. Tuskin tässä kauan menee, kun saa taas tarpoa lumikasojen läpi ja palella bussipysäkillä myöhässä olevaa autoa odotellessa.

Sunnuntaina 4. joulukuuta Turun Ruissalon Saaronniemessä näytti tältä. Aivan samanlaista keliä oli Turun seudulla muutama vuosi sitten monta talvea peräkanaa, eikä media huudellut lumen ja jään perään.

Bad Religion Roskildessa

Eilen illalla 3.12. YLEn TV2 esitti puolen tunnin koosteen Bad Religionin keikasta viime kesän Roskilden festivaalilta. Kanavasurffailun tuoksinassa huomasin ohjelman, joka muuten olisi mennyt ohi.

"Bad Religion on yhdysvaltalainen vuonna 1979 eteläisessä Kaliforniassa perustettu melodista hardcore punkkia soittava yhtye. Yhtyeen perustajajäseniä olivat silloin 16-vuotiaat Brett Gurewitz eli Mr. Brett (kitara), Greg Graffin (laulu), Jay Ziskrout (rummut) sekä Jay Bentley (basso). Yhtye liitetään yleisesti 1980-luvun lopun punkrockin esiinmarssin esitaistelijoihin. Useat punk- ja rockyhtyeet ovat uransa jossain vaiheessa ilmoittaneet yhtyeen musiikilliseksi vaikuttajakseen sekä esikuvakseen." (Wikipedia)

Tallenteen perusteella Roskildessä oli viime kesänä kuuma. Bad Religionin äijät olivat likomärkiä. Melkein kävi sääliksi rumpalia, joka joutui helteessä paukuttamaan kannujaan.

En ole koskaan käynyt Roskilden festivaaleilla. Kesäkuussa 2009 ajelimme yhdistetyn Ruotsin- ja Tanskan matkan aikana festarialueen ohi ja katselimme kun lavoja ja muuta tilpehööriä pystytettiin. Juhlan alkuun oli tuolloin noin viikko aikaa. Alue oli melkoinen verrattuna vaikkapa kotoiseen Ruisrockiin, joka sekin on paisunut valtavasti nykyisen järjestäjän aikana.

Kuuntelin Bad Religionia aktiivisemmin 90-luvun alussa ja puolivälissä. Tuolloin elettiin vielä c-kasettiaikakautta. 80-luvun lopulla ilmestyneet Generator- ja Suffer -pitkäsoitot ainakin olivat nauhalla.

Hiljattain Soundissa oli juttua Bad Religionista. Samassa yhteydessä suositeltiin hankkimaan kolme jutun kirjoittajan mielestä keskeistä levyä. Ainakin hyvä kokoelmalätty pitäisi olla hyllyssä, joten surffailenkin tästä seuraavaksi levykaupan nettisivuille.

Bad Religionin Roskilde -pätkistä tulee hyvä fiilis. Vaikka bändi ei vaikuta niin aggressiiviselta kuin sen kuvittelisi olevan, en kutsuisi heitä tämän perusteella peruspuurtajiksikaan.

Laulaja Greg Graffin lausuu välispiikkinsä rauhallisella äänellä ilman uhoa tai kiirettä, jota kyllä kaipaisin hieman lisää. Onneksi mies ei kuitenkaan sorru Henry Rollins -tyyliseen pelleilyyn, jossa ratkaistaan maailman ongelmat minuutissa, syljen lentäessä metrien päähän.

En enää muista miten Griffin kuulutti Provinssirockissa 1993 ja 1995 tai Nummirockissa 1997, jotka ovat kokemiani Bad Religion keikkoja. Mielellään bändin näkisi vielä uudestaankin.

Saints & Sinners Bar Toimistossa

Turkulainen Saints & Sinners on parilla näkemälläni keikalla osoittautunut erinomaiseksi orkesteriksi. Bändi toimii myös nelihenkisenä kokoonpanona, mutta tekee pääosin keikkoja kahden kitaristin ja laulajan voimalla. Yhtyeen valopilkku on energinen laulaja Riina, jonka ääni on aivan mahtava.

Saints & Sinners -nimi tuo mieleen vahvoja Whitesnake -assosiaatioita. Kovin kauas ei omena puusta putoakaan, sillä bändi heittää 80-luvun hard- ja heavyrock -covereita.

Saints & Sinners viime uudenvuodenaattona Wanhassa Rahtilaivassa Turussa.


Turun Kaskenmäessä sijaitseva Bar toimisto tunnettiin ennen vanhaan nimellä Pub 12 eli Tusina. Se oli jossain vaiheessa kantapaikkani. Sitä se oli myös 2000-luvun alkupuolella, kun samassa kiinteistössä toimi Suomirock Bar. Pari vuotta sitten nimi vaihtui Bar Toimistoksi, joka ei kovin edustavalta kuulosta.

Bar Toimisto ei ole keikkatarkoitukseen järin häävi. Olen nähnyt siellä Suomirockbaarin aikoina ainakin Juliet Jonesin joskus 2003. S&S-kitaristien edellinen kokoonpano Prisoners In Paradise soitteli usein siellä. Onpa samoilla lauteilla ollut jopa Matti Nykänenkin. Pitkulaisen mallinen pubi asettaa omat rajoituksena.

Ainakin tällainen pienimuotoinen tapahtuma kuin Saints & Sinnersin keikka, on omiaan tähän baariin. Tosin S&S:n vetovoimaa ei pidä vähätellä - perjantaina 25. marraskuuta paikalla oli roppakaupalla yhtyeen faneja. Enkä lainkaan ihmettele, että Saints & Sinnersillä on faneja. Laulaja Riina on sen verran vetovoimainen, että olisi suorastaan ihme, jollei niitä olisi.

Riina


Saints & Sinners soitti pari settiä, joissa kuultiin 80-luvun klassikkobiisejä tyyliin Scorpions, Joan Jett, Lita Ford, Bon Jovi, Deep Purple, Europe ja Skid Row. Vaikka mainitut yhtyeet ja heidän kovimmat hittinsä saattavat kuulostaa ainakin varttuneemman kuluttajan korvaan kliseisiltä, saa bändi niihin tuorettakin näkemystä.

Saints & Sinnersin soundi oli muhkea. Paikoin kuulosti siltä, kuin mukana olisi ollut basistikin. Akustista kitaraa soittava Pasi ja sähkökitaristi Mika osaavat hommansa. S&S:n valopilkku on kuitenkin Riina, jonka ääni sopii biisiin kuin biisiin.

Saints & Sinnersillä on ollut hyvin keikkoja muuallakin kuin Turussa, aina Porista Porvooseen. Kannattaa käydä kuuntelemassa kun kotikrouviin tai vähän kauemmaskin tulevat.

Yön Kiitos ja kunnia HK Areenalla

Lauantaina 26. marraskuuta Turun HK Areenalla esiintyi Yö. Porilaislähtöinen orkesteri juhlistaa 30-vuotista taivaltaan konserttikiertueella, joka kattaa isoja halleja ympäri Suomenmaan. Kiertueen nimi on Kiitos ja kunnia.

Kuusimiehiseksi kasvanut Yö esiintyi Turussa lisäjäsenillä vahvistettuna. Taustalaulajina toimivat omillaankin megasuosittu iskelmälaulaja Suvi Teräsniska sekä minulle aikaisemmin tuntemattomat Annika Eklund ja Miina Mikkonen. Yöhön sen alkutaipaleella 80-luvulla kuulunut Jussi Hakulinen oli hänkin mukana.

Turun konsertissa oli yleisöä laulaja Olli Lindholmin välispiikin mukaan viisi tuhatta. Aikamoinen määrä. Liput maksoivat 34 euroa.

Krääsämyyntiä.

Heti hallin pihalla törmäsin kustavilaisiin tuttuihini. Joukkio oli pikkubussilla liikkeellä pikkujoulua viettämässä. Myöhemmin bongasin heidät yläkatsomosta käsin vip-alueella, joka oli jäälle aidattu erillinen lohko. Vip-liput maksoivat 135 euroa. Se sisälsi ainakin sisäänpääsyn ja ruokailun. Juomien määrästä en tiedä, mutta luulisi tuohion hintaan saavan muutakin kuin pari joulukinkun siivua.

Hyvin tärkeät ihmiset (VIP) ruokailevat.

Yleisön ikärakenne oli melko iäkästä. Väittäisin, että konsertin keski-ikä oli ainakin 50 vuotta, ellei jopa enemmän. Tunsin itseni nuoreksi tuossa joukossa. Samalla tajusin, että se Yö, jonka näin ensimmäisen kerran keikalla syksyllä 1984 Kalannin Urheilutalolla, on enää muisto vain. Nykyinen Yö on iskelmäorkesteri, josta tykkäävät katsomossa kohteliaasti taputtaneet vanhat mummotkin.

Näkemistäni lukuisista Yö-keikoista bändi oli rankimmillaan kesällä 1999 Tammerfestissa Tampereella. Tulliklubilla soittanut yhtye luukutti niin rajusti, että musiikin saattoi luokitella jopa heviksi tai ainakin hard rockiksi. Kitaristit Markku Petander ja Jani Viitanen vinguttivat keppejään niin perkeleesti, että Yön muutenkin raskain kappale Lasisilmä sai vielä kovemman käsittelyn. Bändi kuulosti lähes Judas Priestiltä, niin hullulta kuin se nyt voikaan tuntua!

Melko pian tuon jälkeen, uuden vuosituhannen alkuvuosina, Olli Lindholm hajoitti yhtyeen ja uusi kokoonpano alkoi tehdä entistä kevyempää ja iskelmällisempää musiikkia. Sillä tiellä Yö on yhä. Suositumpana kuin koskaan.

HK Areenalla Lasisilmä kuultiin hittipotpurissa, jonka lauloivat vierailevat naistähdet. Se, ja muut samassa rytäkässä tulleet kappaleet, oli sovitettu iskelmäksi. Paikoin tyttöjen kiekumisesta tuli mieleen 90-luvulla vaikuttanut kommunistibändi Ultra Bra.

Yö-päällikkö Olli Lindholmin ääni on nähnyt parempiakin aikoja. Pelkästään miehen puhe välispiikkien aikana kuulosti tuskalliselta. Lindholmin tauot herättivät kummastusta useammassakin paikallaolijassa. Mies poistui lavan taakse tuon tuosta, jolloin mikrofoniin ääntelivät naisvieraat kukin vuorollaan, basisti Jukka "Jay C. Blade" Lewis ja Jussi Hakulinen. Näistä Hakulisen osuudet, laskujeni mukaan kuusi biisiä, toimivat parhaiten.

Jukka Lewiksen laulamat tyhjänpäiväiset puoli-iskelmät olisi voinut jättää setistä pois. Tuleekin mieleen, kuinka hänen kaltainen hevimies edes kehtaa esittää moisia itkuvirsiä. Yön klassikkobiisien kanssa niillä ei ole mitään tekemistä, joten tarjolle jää vain Lindholmin paikkaamisen mahdollisuus.

Vaihteeksi Olli Lindholm laulamassa.

Soiton puolesta Yön kaverit ovat ammattilaisia. Entinen Nuket- ja Michael Monroe -kitaristi Daffy Terävä osaa käsitellä kuusikielistään miehen ottein, vaikka Yön nykylinja sitä pahasti rajoittaakin. Jukka Lewis on ammattilainen basson varressa ja entistä Horsepower -rumpali Ari Toikan työskentelyä oli suorastaan ilo seurata. Pianon takana istunut Mikko Kangosjärvi jäi hiukan statistiksi, enkä nähnyt vilaustakaan Jari Latomaasta, jonka piti esitteen mukaan soittaa koskettimia, akustista kitaraa ja vielä taustalaulaakin.

HK Areena oli oikea valinta Yön keikkapaikaksi. Kylpylähotelli Caribian muuten oiva sali ei olisi millään riittänyt tällaiselle yleisömäärälle. Luullakseni yleisö suurimmaksi osaksi sai sitä mitä hakikin, vaikka biisilistassa olisi ainakin minun mielestäni ollut rutkasti korjattavaa.